SURUSSA TAIVUTETTUJA

Taas jauhan surusta, huomaatteko. Miksiköhän?

Mutta jauhan nyt vähän niin kuin sivustaseuraajan perspektiivistä. Samaan aikaan mietin, tuotako suruni oli silloin kolme vuotta sitten? Tuoltako näytin, kuulostin, vaikutin? Entä nyt? Sillä sivustakin seurattuna suru on käsin kostettavaa, kipeää, tuskaa ja kauheaa katsottavaa. Syvästi myötä koettavaa, avuttomuutta. Voi kunpa voisin auttaa, tukea oikealla tavalla. Kuinka kykenisin edes hiukan helpottamaan toisen oloa. Mutta sitä on vain myötäelävä olento siinä vieressä, toisen tuskaa ei voi ottaa pois. On vain oltava läsnä, valmiina kuuntelemaan, ottamaan kopin kun toinen kaatuu. Sitä varten olemme olemassa, ihmisinä toisillemme.

Kaksi vuotta sitten olen julkaissut facessa kuvan taulustani Taitekohta oheisella tekstillä:

"Taitekohta...

Se voi olla tänään, kohta, kuka tietää vaikka huomenna. 

Kun tulet elämäsi taitekohtaan, kaikki muuttuu. 

Eilinen on aivan toisenlainen kuin huominen. 

Kun kaikki taittuu omista valinnoistasi huolimatta, kun sinut pakotetaan taipumaan. 

Kun luulet katkeavasi, taittuvasi aivan uuteen olomuotoon, elämään ja tulevaisuuteen.

Mutta kestät katkeamatta, kuitenkin..."

Tässä todellisuudessa joutuu moni elämään, taitekohdassa taipumaaan, kun taivutetaan. Taivutetaan ja taivutetaan.

Yhtenä iltana minulla oli itku päällä, yritin tehdä sitä mitä piti, annettiin tehtäväksi, mutta itkin kuitenkin. Koska vieressäni oli ihminen, joka oli pakotettu surussaan taipumaan. Aistin ja tunsin hänen olonsa, myötäelin vahvasti. Itsekin hämmennyin itkuni runsaudesta. Järki käski lopettaa, mutta sydän itketti. 

Varmaan siinä jälleen ulkopuoliset, ihmiset joita ei ole taivutettu, katsoivat ja pähkäsivät mikäköhän tuokin märisijä on. Varmaan sain, tai ainakin varmistin, oudon maineen, niiden uusienkin ihmisten silmissä. Noh, oudoksi tässä on tauivutettu, mutta toistaiseksi en ole vielä katkennut. Elastinenko? Toisaalta itkijänaisen roolissa voin muutenkin heittäytyä överiksi, jos kerran voin itkeä julkisesti, miksen voi mokatakin, nauraakin, eläytyäkin, elääkin, heittäytyäkin... Kun jokin venttiili vuotaa, antaa sitten vuotaa jokaiseen suuntaan. Mieluummin laaja-alaisesti elämässä överit kuin vajarit. Täysillä, kokemuksia ammentaen ja rikastuttaen.

Eilen tein Valolapsellemme haudalle syksyn, Valonpäivän. Istuttelin kanervia, asettelin sammalia, oksia, tein syyskranssin, tuunasin ja virittelin uusia lyhtyjä, kynttilöitä. Kävin haudoilla eilen kolme kertaa, ei tarvitse olla huolissaan, kunhan urakoin. Isänkin haudan somistimme systerin kanssa. Minulla on viikonloppuna napakasti töitä, on myös pakkaset alkaneet, katsoin tilaisuuteni olevan eilen, että saan tehtyä sen minkä haluan tehdä. Tosin illalla kerkesi jo aurinko laskea, kun viimeisiä asioita laittelin, jännä nähdä miltä ne nyt päivänvalossa näyttää.

Nyt sain riksan varattua tälle illalle, paas kattoo, uskaltavako kyytiläiset kyytiini. Kävin juuri kylässä yhdellä ystävällä, häntäkin on taivutettu vuosien saatossa. Kuinka huippua on istua hetkeksi alas, jauhaa ja huomata olevansa paremmalla puolella, monessakin asiassa. Taipuminen jättää jälkensä, mutta siitä voi ammentaa myös voimaa uuden elämän kokoamisessa. 

Tällainen pikapläjäys asiaa ja asian viertä, nyt sunnittelen, mitä minun piti suunnitella. Aurinko paistaa, syksyä on ilmassa, todella kaunista. Nautitaan tästäkin päivästä.