AUTOMAATTIKORVA JA APINAMIELI

Viime viikolla sain oppia, kuulla ja oivaltaa kaksi uutta sanaa. Mielestäni loistavia sanontoja, kunhan pääsee jyvälle. Automaattikorva ja apinamieli. Sanoja, jotka jälleen ajatteluttavat ja nähtävästi myös kirjoitatuttavat...

Automaattikorva, sen lanseerasi opiskelutoverini. Hän sanoo omaavansa automaattikorvan, joka on näennäisesti kuulolla, ottaa paljon vastaan, läpäisee ja antaa mennä myös soppelisti ohi. Automaattikorvaa voi käyttää vaikkapa tarvittaessa ohjauksessa, ryhmissä, suvun tai väkijoukkojen yhteydessä. Automaattikorvalla on myös muutama osuva repliikki ja osallistuva kehonkieli siihen, että on mukana, vaikkei aivan kaikkea rekisteröikään. Monta kertaa energiasyöpöt ihmiset antavat niin tolokuttomasti ärsykkeitä ja kuultavaa, että jos kaiken päästää tietoisuuteen, on itse aivan puhki. Näinpä automaattikorva on vastaanottavainen tiettyyn rajaan saakka, mutta ei kuormitu liikaa itse, ja vastapuoli saa päästellä oman osuutensa kuuluville. Kenties vastapuoli siitä huojentuukin. Mutta useimmiten tällainen vastapuoli ei kykene itse olemaan korvana, ei edes automaattikorvana jos toinen osapuoli sitä tarvitsee. 

Olen itseni löytänyt moisesta roolista, matkan varrelta, useinkin. Kauas menneisyyteen kun miettii, soitin yhdelle kaverille säännöllisesti, viikoittain. Itse asiassa se olin aina minä joka soitti, ihan olisi välillä ollut omaakin asiaa. Kuuntelin, kuuntelin, puhelu venyi ja sitten se loppui, kun vastapuoli oli päässyt omissa asioissa kyllästymispisteeseen. Välillä siihen meni tunti, puolitoista... Huomasin olevani puhelun päätyttyä maitohapoilla, hengästynyt, kuormittunut ja ollut jälleen pelkkänä korvana. Vastapuoli ei kysellyt minun kuulumisiani. Viimeisen kerran olen hänelle soittanut vuonna 1992, eikä vastapuhelua ole tullut. Siihen loppui se näennäinen ystävyys ja automaattikorvana oleminen. Enkä edes tiedä, onko hän huomannut, etten ole enää soitellut ;-)

Välillä olen törmännyt kadulla moisiin, ollut automaattikorvana sen vartin, kuunnellut nyxänexät ja muut akuuteimmat. Sitten iskee kauhea kiire ja heipat, kun automaattikorva olisi kenties omia kuulumisiaan halunnut kertoa. Toki omat kuulumiseni saattavat olla monellekin niin syviä, vähän liian raskaita, todellisia, liian kuormittavia, että ne pikaiset heipat on järkevin ratkaisu heille. Toki olen myös miettinyt siltä kantilta, että olenko minä se energiasyöppö, jos satun kertomaan omia kuulumisiani, jotka nyt eivät aina ole niitä keveimpiä? Varmaankin, muille se minun todellisuuteni iskee tajuntaan, ui vaikka nahan alle, pilaa heidän päivänsä, kun omaa todellisuuttani avaan. Eli olen katsonut jopa parhaaksi pystytellä automaattikorvana, antanut soljua läpi, ihan sama minulle mitä nyxänexä on sanonut. Sillä ei ole minulle kosketuspintaa, enkä aio sillä kuormittua.

Tehdessäni kehitysvammatyötä, saan olla korvana, usein, taukoamattakin. Paljon menee toistoja ikään kuin läpi, niihin ei edes tarvitse reagoida, kun tulva ja asioiden kertaaminen on menossa. Niihin ei edes ehdi reagoida, kun levy jo pyörähtää uudelleen päälle. Olen kuitenkin kuulolla ja keskustelen, välillä sieltä nousee esille valtavia ajatusten helmiä, loistavia oivalluksia, sanontoja, jotka jäävät korvien väliin ja sieltä livahtavat sydämeen saakka. 

Lapseni Valonpäivästä oli puhe, he tietävät menetyksestäni, olen kännykkäni taustakuvat selittänyt ja lapset tuntevat kotimme, perheemme ja eläimemme. Ovat hyvin kartalla. Samaan aikaan heillä on aivan ihana, vilpitön tapa suhtautua kuolemaan, ajatella asioista lapsenmielisen kauniisti. Nyt minulle ehdotettiin, että laitammeko Reetalle viestiä, kun menemme haudalle, jotta Reetta tietää olla paikalla. Kerroin, ettei se viestin lähettäminen onnistu, mutta Reetta tietää kyllä että käymme. Kerroin hänen olevan enkelinä. Samalla minulta kysyttiin, milloin Reetta tulee pois haudasta? Vastasin, että siellä on vain kuoret, Reetan sielu leijailee taivaalla. Onko ne kuoret noiden kivien alla? Kerroin myös että kivissä lukee aina sen ihmisen nimi, kenen kuoret haudassa on. Sitten alkoi kuulua lähes jokaisen kiven kohdalta "Jeesus, Jeesus, Jeesus..." Aina kun oli risti, niin siellähän asuu Jeesus, olihan siinä naurussa piteleminen. Ihanaa oli kun haudalta lähdimme, heipat ja huiskutukset tulivat taivasta kohden ja iloisen raikkaasti. Sain myös valtavasti ihania, liikuttavia viestejä Valonpäivänä. Itkujakin tirauttelin. Minulle ehdotettiin myös, että voinhan aina uuden Reetan tilata mahan kautta, ettei tarvitse itkeä ja ikävöidä. Ja onhan minulla vielä äiti, jota ei tarvitse itkeä. Totta, ainakin tuo äiti asia... Kun lastemme ensimmäinen pappa kuoli, toistakymmentä vuotta sitten, saimme myös itkeä ja nauraa sekaisin. Tytöt puhuivat, toinen toistansa kompaten, samoilla taajuuksilla kuolemasta. Kun pappa kerran on taivaassa, entäs jos pappa astuu pilven reikään ja putoaa päälle, tai jos pilvi ei vaan kestä. Mielessä vilahti myös se, että jos kaikki taivaasta putoavat, siinähän jää alle.

Minulle on myös sanottu että kotiimme tullaan onnenpyörien välistä. Se kolahti, minusta se on todella kauniisti ajateltu, haluan pitää sen elämänohjenuoranani. Tiehaarassamme on sellaiset metalliset, ruosteiset rattaat, olisiko haravakoneesta tai jostakin muusta vastaavasta härvelistä. Itse kerron sen maamerkkinä, kärrynpyörien välistä… Ennen, isän aikana, tämä oli "Särkyneiden kärrynpyöräin karjatila." Mutta on kaunis ajatus ajatella, että ne ovatkin onnenpyörät, jotka meille johdattavat... Eli puoliautomaattikorvani sai moisen sanahelmen haaviinsa, lämmittää yhä.

Apinamieli, sen kuulin kirjoittajakurssilla perjantaina. Vähän niin kuin vahingossa täydestä vauhdista moiselle kurssille päädyin ja kyllä kannatti. Aivan koukuttavaa kirjoittaa ohjauksessa, annettujen tehtävien perusteella, ryhmässä, pitkästä aikaa. Monelle meistä se apinamieli on juuri se lannistaja, oma ääni joka mollaa, vähättelee, halveksii ja lyttää niitä omia ajatuksiamme, kenties tekstejämme tai tekojamme. Itsellä se luikahtaa tuon tuostakin keikkumaan olalle, onneksi sen jo suurin piirtein tunnen, pistän automaattikorvakuulolle, annan se jorista omiaan, kyllä se siitä joskus tipahtaa. 

Noilla kirjoittajakursseillakin helposti se apinamieli piilottelee ja väheksyy tekstejä, eikä niitä halua lukea tai jakaa. "Enhän minä osaa, minä vain, tämä nyt on vain tämmöinen ja niin edelleen." Moni meistä aloittaa aina oman esityksensä tuolla apinamielen kertosäkeellä, ennen kuin pääsee asiaan. Välillä ottaa nupista moinen, samaan aikaan tunnistan itsessänikin samaa, lähinnä opiskelun suhteen. Perjantaina saimme esitellä edellisen kurssin kotitehtävät, sashikokirjonnat omine oivalluksineen. Itsestäni tuntuu monissa asioissa ja aiheissa, että teen liian helppoja, liian itsestäänselvyyksiä tai menen sieltä missä aita on matalin. Yleensä suunnitelmat tulevat minulta helposti, en koe kauheita synnytystuskia, niin kuin moni kokee. Samoin toteutus, nytkin vedin vapaalla kädellä kirjonnat, kahdeksan tuntia, valmiiseen jakkuun. Luulin tehneeni taas helpoimman kautta ja valmiiseen jakkuun, muut sentään ompelivatkin tuotteensa itse. Kun itsearvioinnissa näitä asioita pähkäsin, sain jälleen kerran kuulla, että olen tehnyt vaativan työn, haastavan ja kiitettävästi. Nopeus, runsaus ja ideoiden helppous on yksi vahvuuksistani, mitä en ehkä edelleenkään tajua ja osaa arvostaa, kun tuo apinamieli läyskyttää leukojaan ja mollaa. Noh, samalla vahingossa keksin jo seuraaviin näyttöihin aiheen ja olen sen suunnittelussa luullakseni jo pitkällä, kun jumppasin tuota aihetta. Eikös se ole ihan hyvä asia, jos vahingossa tulee jo suunnitelleeksi, täytyy enää, vain, toteuttaa.

Tänä aamuna apinamieleni luukuttaa, että olen laiska ja tehoton, jos en ehi hoitaa muuta kuin pyykit, tiskit ja ruuat, ennen töitä. Oishan tuossa Ateljeen siivousta, ikkunoiden pesua, pihatöitä, maalaamista... Nooh, ehin kuitenkin olla töissä puoli kahesta yli kahdeksaan, hoitaa suvun asioita ja omia, sekä hieman noita koulujuttujakin. Olkoon siinä aivan tarpeeksi, noin niin kuin alkulämmittelyksi ennen oikeita töitä. Pitää karsia tekemättömät ja yrittää keskittyä olennaiseen, realistiseen.

Apinamieleni sanoo minun olevan tänään myös paljon muuta, mutten viitsi niitä tänne kirjoittaa, pian todeksi muuttuvat omat apinahalveksunnat ja vähättelyt. Yritän opetella tsemppaamaan itseäni ja napauttamaan jonkunkaan kehunsiemenen päivittäin, jos ei nyt peilikuvalle, niin etes ajatuksen voimalla.

Hyvä minä, sainhan tämänkin valmiiksi, nyt voin ripustaa pyykit ja siirtyä siihen kokkaamiseen. Nyt kun olen rauhallinen, voin myös soittaa vakuutusyhtiöön ja pyytää selvitystä kummalliseen laskuun, joka saapui isäni nimellä, ja isänihän on ollut jo viisi vuotta siellä hautakiven alla tai ainakin läheisyydessä. Tai siis isäni kuoret, niinhän se teoria menee. Yritin myös maksaa abin verkkolaskinta, Kölnin pankkiin, mutta kun ei onnistu, vaikka kuinka moneen sarakkeeseen yritin jos mitä. Toimin annettujen ohjeiden mukaan, mutta kun ei passaa niin ei passaa. Jotenkin ne punaiset herjaukset kuohuttavat, joita näyttöön vilahteli. Onko syy minun tyhmyydessäni, niin  kuin apinamieli kuiskailee, vai onko jokin ohjeissa päin honkia, niin kuin järki toitottaa. Nautin hiljaisuudesta, automaattikorvani saavat levätä ja valmistua töihin, apinamieleni kohta tipahtaa, sillä olen kertonut sille olevani hyvä aika monessakin asiassa, vaikka osaan olla myös huono monessa asiassa. Eihän ihminen nyt kaikkeen kykene, vaikka kykenee enempään kuin apinamieli ymmärtää. Niin kerta!

Siinä se mennä vilahti syyskuu, tervetuloa lokakuu!