TUULETUS

Viime aikoina on ollut kiva kirjoittaa, sormet suorastaan hyppelehtivät näppäimillä, samalla tuulettuu nuppinikin. Ai että, nyt annan moiselle tuuletukselle siis tilansa. Voihan se olla tuttuun tapaan pikainen aamutuuletus. Niinhän se sänkykin tuuletetaan ennen petaamista.

Tuohon menneeseen näyttöön liittyen tehtävät kirjalliset ovat minulle myös mieluisia, monelle ne tuottavat suurinta tuskaa. Tykkään kaikkinensa näyttöihin ja kansioiden palauttamisiin liittyvistä paineista, kun joutuu laittamaan itsensä likoon. Onhan siinä tietenkin jokin stressimomenttikin aina mukana, kun ei aina tiedä mikä mutka on matkassa, mutta onhan noihin mutkiin totuttu. Liian siloiteltuunkin matkaan tylsistyy, turhautuu.

Kodinhoitohuone, voi kuinka odotan sen valmistuvan. Kodinhoitohuoneeseen tulee toinen puoli harrastuksille ja kirjoittamiselle, sellainen tehonurkkaus. Yhä lukematon määrä laatikoita ja nyssyköitä odottaa niitä hyllyjä ja kaappeja, jotka tilaan tulevat. Ompelu, huovutus, helmityöt, korutyöt, piirustus, kirjoittajakurssien materiaalit, maalaaminen, neulominen, nauhat ja nyörit... Sitten opiskeluuni liittyen kirjalliset materiaalit, jatkuvasti kehittyvät kansiot; tuotteen suunnittelu, keramiikka, intarsia, metallityöt, kudonta, puutyöt, värjäys, emalointi... Sitten ihan maalliset asiat, kuten kirjanpito ja vakuutukset, nekin mapit vaativat tilansa. Niin ja voin kuvitella saavani viimeinkin sen oman loukon, oman nurkan, jossa saan naputtaa. Nyt tietokone on väliaikaisesti keskellä olohuonetta, sohvan takana, tässä on häiriötekijöitä puolin ja toisin.

Nyt on mietinnässä lattiamateriaali, huoneen koko suhteessa mattojen leveyksiin. Ei ihan mene tuosta vaan, kuinka leikataan ja liimataan, mikä kuvio, kuviotonko, hukkapaloilla vaiko ilman hukkaa, taloudellisesti ja järkevästi vai ajattelematta. Minulla on visio, mutta sen läpiajaminen vaatii aina hiukan työtä, jotta olemme samoilla huudeilla aihepiireissä. Viimeiset viikot olemme pyykänneet äidin luona, kuivanneet kotona, sillä pyykkikoneemme odottaa kiihkeästi pääsemistä paikoilleen. Juurikin tähän remppakohteeseen. Sulattelua on vaatinut myös monet muut ehdottamani ratkaisut, ensin tulee vastalausemyrsky, mutta sitten ajan kanssa huomaan visioni toteutuneen. Esimerkkinä vessojen seinät, angstin ja tyrmäyksien kautta siinä ne ovat. Myös tapeteissa, maaleissa, laatoissa, tunnelmissa, pinnoissa... kaikessa saamme äänekästäkin ajatustenvaihtoa aikaiseksi. Pyrin myös muita kuuntelemaan, olen tehnyt kompromisseja, kunhan perustelut ovat tarpeeksi perustellut. Samoin minun ideoihini on mukauduttu kunhan olen tarpeeksi perustellut. Steriili, valkoinen kiiltävä ja kova, ei ole minun juttuni, eikä meidän juttumme. Toki jotain moisiakin elementtejä täytyy olla, jottei vallan huuhaahusholliksi muutu, mutta ripaus omintakeista mielikuvitusta ja kontrastia on meidän juttu.

 

Monta kertaa näitä tavaroita pyöritellessä olen huomannut, että nyt niille onkin paikkansa. Olipa onni, etten ole heittänyt matkalla menemään. Viimeinkin yksi iso turkoosi lasikippo on käytössä, hedelmäkulhona, olen saanut sen vuonna 1988 floristiaikojen harjoittelupaikastani Iisalmesta. Unissani kävin kiittämässä aiheesta. Keittiössämme on piikkilangasta vääntämäni piikkikruunu, sekin oli monen vuoden takainen heitto ja visio, jonka lopulta sain toteutettua. Sain piikkilangat tuntemattomalta ihmiseltä syyskuussa, puolivahingossa, uusiokäyttöä niillekin. Moisesta väänsin myös kierrättäen jalkalampun. Moinen versio odottaa vielä koululla kotiinkuljetusta, ollut siellä näyttelyssä mukana. Makkarimme verhot ovat floristiopiston lopputyön somistekankaat vuodelta 1994. Sitten odotan, että saan ripustaa juuttiamppelit, ison ja pienen, roikkumaan. Ne on ostettu vuonna 1993. Sain äidiltä rujonkauniin lehtikaktuksen, sen tulen noihin ripustamaan. Laase-vaarin tekemä jakkara on kalkkimaalattu ja huoneessamme, ehkä 1940-luvulta. Kalkkimaalilla olemme pinnoittaneet huoneen välioven, vm 1981, nyt se on sängynpäätynä. Jälleen ripustin keittiön ikkunaamme okrankeltaiset pellavaiset verhot, ne olen tingannut yksissä talokaupoissa kaupanpäälle, vuonna 2001, jokaisessa kodissamme niille on paikka löytynyt. Tavoite on myös uudelleen työstää Mari-mummuni omista pellavista kudottu hetekanpäällinen sängynpeitteeksi. Se on varmankin 1950-luvulta, pellava on itse kasvatettu, itse loukutettu, itse kudottu ja itse ommeltu. Tulevana artesaanina sen arvo on noussut silmissäni kovasti, käytimme sitä aikoinaan latohäissämme pöydässämme liinana. Olen saanut sen kummitädiltäni ehkä 1990 tai jotain. Onhan näitä tavaroita, joilla on tarinansa, jotka vaativat hiukan tuuletusta ja uudelleen huomioimista. On kiva huomata, että tytöt innostuvat samoista asioista, antavat tuulettaa ja nostaa uudelleen esille. Tuosta hetekanpäällisestä oli jo neidilläkin visio itselleen.

 

Nyt Ukkokulta kuului petimme petaavan, kaiketi sen tuuletus oli riittävä. Olkoon siis tämäkin tuuletus tässä. Ulkona pirteä pakkassää, kuivaa ja kuulasta, tuuleekin. Ties vaikka vien muutaman asian oikeasti pihalle tuulettumaan. Onhan noita huopia, tyynyjä, mattoja nyt ainakin. Petivaatteita en nyt lähde roudaamaan. Niin ja oma nuppi, sitäkin voisin tuulessa tuuletella, jotta asiat menisivät tärkeysjärjestykseen, raikastuisivat ja kenties jonninjoutavat tuulettuisivat menemään. Aamusääkin kertoo tuulisuudesta kautta maan, tuuletusintoa muillekin.

Tähän rytäkkään sain loistavia tietoja yhdestä syöpätarinasta, tilanne on nyt parempi kuin kahdeksaan vuoteen, viimeinkin löytynyt täsmälääke, joka pienentää pahaa. Se on tuuletuksen ansainnut, oikein ääneen hihkutun tuuletuksen. Jihau!

 

 

HAVAINTOJA



Kaksi tällaista kupillista kahvia aamulla, eiku menoksi.

Minulle ehti iskeä ärsyttävä päänsärky. Kävin labrassa kokeissa ja piti olla syömättä ja juomatta. Moni tietää aamukahvin tärkeyden, ainakin minun kohdallani. Kyllä se on sitä edelleen, meikä ei käynnisty ennen paria isooooa kupillista, mutta päivät pärjään kyllä ilman kahvitteluja. Saman määrän lipitin labran jälkeen, nyt siis odottelen kahvin vaikutusta ja päänsäryn katoamista.

Huomaan, ettei tahdo edes näihin näppäimiin osua, kun olen vielä niin tokkurainen.

Viime viikkoinen aamuviiden kuutamo.

Vein pari typyä samalla kouluun, ehdin käydä hautamoikkaamiset ja sitten sinne labraan.

Sitten niihin havaintoihin, jotenkin taas olen useanakin päivänä ollut sellainen sivustaseurailija. Haudoilla havainnoin tuoreita kumpuja, kauniisti sulaneita kiviä, kun kynttilät niitä lämmittävät. Polkuja, kenen haudoille ne johtavat. Tuoreita jälkiä. Havainnoin myös rauhaa, pysähtyneisyyttä, hiljaisuutta, ikävää, mutta myös kauneutta ja hyvyyttä. Vaikka kävin kellon kanssa kilpaa, pikaisesti, joka ainoa kerta moinen vierailu pysäyttää. Pistää ajattelemaan, todellisuus läikähtää vahvasti. Muistot hulvahtavat. Yhä puhun ääneen, ikävääni kertoilen, paljon myös muuta lätisen. Yhä haluaisin tuntea lapseni maallisen läsnäolon, kuulla rätkätyksen ja havainnoida temperamentin ja asenteen.

 

Haju, sellainen hieman ummehtunut, jopa lialta löyhkäävä. Se oli labrassa vastassa. Saattaa nyt olla että yleistelen liikaa, mutta erityisherkkänä ihmisenä vainut ovat äärimmilleen viritettyinä, varsinkin nyt tänä aamuna kun oli heräämisaisti pois päältä, silloin monia muita asioita ja aisteja kärjistyy. Valtaosa jonossa olevista, noin kahdestakymmenestä, henkilöistä oli reilustukin ikäihmisiä. Tietylle ikäryhmälle tulee sellainen ominaishaju. Onko se lääkkeistä johtuvaa, aineenvaihdunnasta aiheutuvaa, tai ihan liasta ja likaisuudesta seurausta. Kuinka paljon hygieniatasot tippuvat, nuukuus ja säästäminen kärjistyvät ikääntyessä. Vessanpönttöjä raaskitaan vetää vain joka kuudes kerta, samoissa vaatteissa notkutaan viikkoja, jopa kuukausia. Pesulla käydään nopeasti, ettei vettä kulu, harvennetaan käyntikertoja, jotta aikaa ei kulu. Tai sitten ei yksinkertaisesti päästä pesulle, muisteta tai enää osata. Toki moni asuu myös vanhemmissa asunnoissa, vaikkapa rintamamiestaloissa, joissa saattaa olla jo sitäkin kautta oma tuoksunsa, ellei hajunsa.

Kaupoissakin saattaa olla joku henkilö, että hajuvana jää jälkeen, tietää mistä on kulkenut. Enkä nyt pahalla tätä jauha, sitä ei koskaan tiedä milloin itse on samassa hajuvanassa. Mutta näitä nyt vain haistelin ja itsekseni mietin.

Paljon on myös erilaisia kemikaaliyliherkkyyksiä, aistitaan pesuaineet ja parfyymit. Sekin on yhä yleisempää. Samaan aikaan mietityttää, kuinka samaiset ihmiset sitten kuitenkin vaikkapa tupakkaa polttavat, taukoamatta, jatkuvasti. Eikös siinäkin lie hajuja, kuinka niitä kestetään, jos muiden hajusteille reagoidaan. Olen myös käänteisesti miettinyt sitä, että meitä tupakoimattomia toistuvasti altistetaan hajulle, vaikkei siinä nyt ehkä mihinkään reaktioon saakka menekään. Paitsi nyt hajuinhotusreaktioon. Kyllä ne tupakoitsijoidenkin polut haistaa jo hyllyjen välistä. Käänteisesti ajateltuna, kuinka he sitten saavat levittää omaa tyypillistä hajuaan, jos kanssakulkijat eivät saa haista itselleen. Niin, no onko tupakka kemikaali? Itse en pahemmin reagoi, enkä varmasti ymmärrä ongelman laajuutta samalla tavalla kuin ihmiset jotka ovat moisille altistuneet. Mutta joskus olen konsertissa tai teatterissa kyllä haistanut läsnäolijat ja överit, kohtuus sentään siinäkin. Onko pakko laittaa parfyymejä niin että valuu ja puoli salia lemuaa, siinä ei ole kyllä lähimmäisiä pahemmin ajateltu.

Toki hajut tuovat myös muistoja mieleen. Navetanhajusta muistan lapsuuteni, lehmät ja paskakärpäset. Hyvällä tavalla. Silloinhan oli aina kesä, perhoset ja paskakärpäsilläkin kauniit verkkosilmät. Samoin sikalan hajun erotan kyllä, muistan tietyn ajanjakson maalla sekin , asuimme sikatilojen ympäröimänä. Keväiset lietteen hajut, niissä ei kyennyt pörräämään kaunissilmäiset paskakärpäsetkään. Tai en nähnyt, kun silmät valuivat vettä pelkästä hajusta ja kaasuista. Mennen-partavesi, se on myös nostalgiapläjäys, kun sellaisen papparaisen haistaa. Illodiini, sekin on lapsuuden haju, mummu käytti. Elnet-hiuskiinne, elämäni ensimmäinen hiuskiinnepullo, rippijuhlia varten. Tarkka päivämäärä 12.2.1984. Raukka suihkutin sitä niin innoissani paplarikiharoihini, että vieläkin suussa maistuu. Entäs sitten bensa, tykkäsin impata bensankatkua takaikkunan raosta, kun isä autoa tankkasi. Tämä siis selittänee montakin asiaa kohdallani, varmaan haistelin turhankin usein. Omat lapseni yrittivät ihan samaa, mutta minä kerroin heille, että muuttuu pääpöhölöksi jos liikaa haistelee. Kadulla jos näkyi hoiperteleva yksilö, niin lapset tiesivät heti mistä on kyse, pääpöhölö, joka on haistellut liikaa bensaa.

 

Nythän minä juutun vallan hajujuttuihin. Havainnoin minä muutakin. Ikäihmisillä on aina kiire, tarve kurkkia ovienraoista ja etuilla. Keskustelin aiheesta, tulimme siihen lopputulokseen, että ikääntyessä kärsivällisyys vähenee. Tästäkös kauhuskenarion sain, millainen vanhus minusta tuleekaan, haisen taatusti oudolle tai pahalle, olen yltä päältä kissankarvoissa, ja suunnattoman kärsimätön sähisijä. Kärsivällisyys kun ei nytkään ole niitä jaloimpia piirteitäni, saati sitten jos moinen vähäinenkin kärsivällisyys ikääntyessä poistuu. Vai miten sitten jos se onkin kärsimättömyys joka poistuu vanhetessa? Silloinhan muutunkin leppoisaksi.

Havainnoin myös yhden ikätoverini länkkäämisen terveyskeskukseen. Siellä me entiset bilehileet kohdataan, ennen nähtiin yökerhoissa, bileissä ja bailatessa. Nyt aamukahdeksalta terveyskeskuksessa. Näin ne ajat muuttuu.

 

Nyt herään, kahvi alkaa vaikuttaa nuppini heräysnystyihin. Ihana valaiseva tunne! Kuin aurinko nousisi, taivas kirkastuisi.

 

Pikakelaus tuohon menneeseen näyttöön, olinhan siellä havainnoitavana. Hyvin pärjäsin, kiitettävän arvioinnin sain, sanalliset asiat kuitenkin lämmittivät eniten. Havainnoijien mielestä olen selkeäsanainen, osaan havainnoida ohjauksen tarpeen, kannustaa. Mikä eniten lämmitti, olen kuulemma helposti lähestyttävä ja lämminhenkinen ohjaaja, jolla on hyvä huumorintaju. Itse kun pelkään olevani monellekin överi tapaus, jo ihmisenä ja ison ääneni vuoksi. Nyt ne nousivat vahvuuksina, hyvä näin. Keräsin myös kirjalliset palautteet, tein ruudukot valmiiksi, kolme ilmeilevää naamaa kertoivat oliko kivaa, ihan samaa vai tylsää. Pääsääntöisesti kaikki oli siellä hymynmaamassa, mikä minuun henkilönä ja ohjaukseeni kohdistui, mutta yhdessä lapussa kaikki oli ruttuturvassa, joka ainoa kohta. Mikään ei ollut hyvin, ei ajankohta, ei ohjeet, ei ohjaus, ei paikka, ei tila, ei mallit... Pistäähän se miettimään, oliko se hajuni, joka laukaisi moisen reaktion, olemukseni vai ääneni. Kyseinen henkilö tuli kurssille myöhässä ja kesken, oli alle kymmenen minuuttia, teki nopeat johtopäätökset ja lähti yhtä vauhdilla kuin tulikin. Totesi jo kaiken osaavansa, ei halunnut kirjallisia ohjeita, mutta kuitenkin otti jokaisesta mallityöstä itselleen kuvan. Miksi ne piti kuvata, jos kerran kaikki on jo niin nähty ja osataan, sehän on turhaa moisia tallentaa. Luulisin? Toki minä itse olen erittäin herkkä reakoimaan energioihin, sellaisiin näkymättömiin taajuuksiin ihmisten ympärillä ja välillä. Ilmeisesti meidän taajuutemme törmäsivät, hänen mielestään. Tai sitten hänellä oli yksinkertaisesti liian kiire elämässään, hän odotti pysäyttävämpää ja päräyttävämpää kokemusta, jolla olisi saanut oman hyppylaukkansa hetkeksi pysähtymään. Tähän palautteeseen arvioijatkin suhtautuivat hämmentyneenä, jäivät moista analysoimaan. Itselle kuitenkin tärkeä palaute siinä mielessä, että tekee sitten mitä tahansa työtä/ohjausta, siihen pitää mennä ajatuksen kanssa ja nöyrällä mielellä. Koskaan ei saa aliarvioida ketään tai luulla itsestään liikoja. Vaikka menin itse koko näyttöön napakalla tahdilla, panostin kuitenkin aika sata lasissa, itsearvioinneissa olen raaka, realisti, vaativa ja jopa armoton.

 

Uku ja Lele, Lele ja Uku.

Kolme sylikissaa, Tollo, Lele ja Uku, aamuvarhaisen kehräykset.

Sitten lopuksi aamun tärkeät kissahavainnot. Meillähän on niitä nyt viisi, kissaa meinaan, ihanaa meinaan. Kesällä Topi, ihana puhuva kollimme katosi. Joutui todennäköisesti pellolla leikkuriin, ajankohta ja uteliaisuus viittaavat moiseen. Harmi, ihana kissa, josta suunnittelin kaverikissaa, esim. vanhuksille tai vammaisille, niin oli poika lempeä. Aasinsilta monen mutkan kautta äskeiseen kissojen silittämiseen. Toinen villikissoistamme, Lele, on yhä hieman villi, ei anna ottaa syliin eikä koskea. Tuntee kyllä nimensä, seuraa joka paikkaan mukana, tulee itse syliin. Uku on musta, pitkähäntäinen, Lele on töpöhäntä, kirjava, ilveksennäköinen. Nyt sitten Lele antoi silittää pitkän aikaa, tuntui hyvältä, varmasti myös kissasta. Ihan silmät sikkurallaan nautti. Se on mieletön luottamuksen voitto, kun moisen kosketukseen jo pääsemme, luottamus on kova että siitä kehkeytyy vielä sylikissa. Havainnoin näiden kissojen pehmeyttä, Ukulla on luisevampi karva. Onko oikea määritelmä? Kissat tuntuvat erilaisilta, pehmeys ja karvan laatu ovat erilaiset. Nyt meillä on pikkumusta, Uku, ja isomusta, Väinö, loistava parivaljakko. Tollo-poikaa ne seuraavat, kiusaavat  ja häntää purevat. Virnu ottaa eniten riiviöihin etäisyyttä, nuoresta kissasta moiset viikarit ovat rasittavia. Eli kaikesta päätellen minun kohtaloni on olla, päätyä ja pysyä kissanaisena, tai kissamummuna. Kyllä kissoillakin on maalla mukavaa. Mutta se hyvä puoli tässä ainakin vielä on, että kissanpissa meillä ei haise, tai en itse sitä tajua. Kaikki ovat sisäsiistejä ja maailman ihanimpia elikoita. Myös koirat. Mutta kyllähän se on myös tosiasia, että ulkopuolinen haistaa meille tullessaan, että meillä on elukoita. Yksi kurssikaverini myös reagoi minuun istuessaan vieressäni. Olen marinoitu eläimellisellä pölyllä.

 

Nyt minä reagoin ihanaan aurinkoon, valkoiseen maahan, leveään vesirailoon jäätyneessä joessa. Kaiketi keskiviikko, marraskuu hiihtelee kohti loppuaan. Yksi havainto vielä, miksihän minä aina kirjoitan keksen, kun pitää kirjoittaa kesken. Moinen toistuu muidenkin sanojen kohdalla, joissa samat konsonantit ilmenevät. Tätä olen jo pitkään havainnoinut, yrittänyt muka keksittyä ja sama homma.

NÄYTÖNPAIKKA

Minulla on hulppeat puolitoista tuntia aikaa, sain näyttömateriaalini purkitettua ja pääsen tositoimiin. On siis edessä näytönpaikka.

Olen koululla, omat koneemme tilttasivat jälleen passelisti h-hetkellä, joten muutin näpyttelysuunnitelmat ikään kuin lennosta. Täällä koneet pelittää hyvin. On myös mahdollista keskittyä olennaiseen, eli siihen näytönpaikkaan, materiaaleihin ja mitä on tekemässä.

Viime yönä saapui talvi, jälleen. Eikös se jo kerran aikaisemminkin lumen muodossa saapunut, muistelisin. Ajellessa sain kaunista maisemaa taas ihailla, taivaan värejä ja sinisyyttä, kuulasta puhtautta. Moinen jaksaa aina hämmentää, vetää nöyräksi.

Tänä aamuna kuuden aikaan minulle tuli mieleen Valonlapseni itkien soittamat puhelut, kun oli kova ikävä, pelko tai kipu yössä läsnä. Tuntui pahalta muistaa oma avuttomuus, kun itseäkin pelotti ja valvotti. Olla rauhoittaja ja rohkaisija tiukassa paikassa. Varmaan muutaman kerran onnistuinkin, mutta olimmehan me niin tiukkaan hitsautuneet, että lapsi tiesi enemmän kuin kertoi sanallisesti tietävänsä. Kaikesta, minusta, itsestään, todellisuudesta. Voi sitä valtavaa viisautta mikä hänen katseessaan oli, viimeiseen päivään saakka. Miksi moinen asia heti aamulla mieleeni tuli, mitä se tahtoi kertoa. Sen syvyys jopa säikäytti voimakkuudellaan.

Ei minun pitänyt täällä, koululla, alkaa moista märisemään, ja märisen kuitenkin. Eilinen isän kuolinpäivä kaiketi herkistää ja täysikuun aiheuttama univaje. Pari yötä meni hiukan harakoille, kun se kuu mollotti, mollottikin ja kauniisti. Mikäs se oli sitä ihaillessa ja öisinkin kuvaillessa. Oli mitä kuvata.

Seli seli. Viimeksi kirjoitin muistaakseni itkuista, unohdin kirjoittaa itkeväni myös sellaiselle ohjelmalle kuin Sofian enkelit. Varmaan monelle täysin tuntematon ohjelma, mutta aamuvirkkuna olen useinkin katsonut. Siinä on hurjia ihmiskohtaloita, menetyksiä, tapahtumia ja surua. Sitten tämä Sofia, miesenkeleineen, eli remppajoukkoineen menee auttamaan. Ottaa kaaoksen hallintaan, rauhoittaa ja helpottaa maallista ahdinkoa ja elämää. Sillä on yllättävän suuri merkitys myös toipumisessa, saada jokin maallinen homma hallintaan. Emme siis ole kohtaloinemme yksin, moni muukin on saanut tällejä, jopa jollakin tavalla hurjempiakin, meillä oli aikaa sopeutua, kasvaa menettämisen ajatukseen. Eilen myös kauhulla ajattelin kuluneita neljää vuotta, onpahan jälleen ollut turbulenssi, aivan järkyttävät vuodet elettäväksi. Eilen viestittelin yhden mylläkässä pyörineen ihmisen kanssa, hän sanoi olevansa kaiken jälkeen pystyssä, tukevasti vinossa. Hyvä kuvaus, tuskin enää tästä suoraksi kasvaa, mutta onhan noita vanhoja ja kestäviä käppyrämäntyjä, jospa sitä itsekin on vinossa ja kierossakin sitkeä.

Meillä homma ei ihan vielä ole rempan osalta hallinnassa, mutta kovaa kyytiä luulemme ottavamme elämäämme omiin käsiimme. Sen mitä ihminen voi sitä ottaa tai ohjata, tiedän. Mutta siinä mielessä, että saa itse jotain päättää, olla myös päättämättä. Olemme lukuisia vuosia eläneet muiden kaukosäätimellä säätämällä kuin sätkyukot, pomppineet reikäpäänä, unohtaneet itsemme. Toki edelleenkin pyrimme kurinalaisesti elämään, ettemme nyt maalaisina vallan hunningolle heittäytyisi, mutta se että saamme itse jossakin asioissa olla ohjaimissa on vapauttavaa. Samoin maalla asuminen, juurille palaaminen. Tykkään, tykkään ja kovasti, se tuntuu tällä hetkellä niin oikealta. Kyllä me sitä odotimmekin, venyimme äärimmilleen siinäkin muutoksessa. Toki monia asioita olen miettinyt eilen, olisimmeko nyt tässä, jos isä eläisi. Entä Valonlapsemme eläessä. Oliko nyt oikea hetki muuttaa, saada vasta nyt suunnitelmat toteutetuksi. Nytkö olimme valmiit, tarpeeksi kypsät. En muista olenko kirjoittanut, mutta kun siivosin entistä kotiamme, ajattelin makkarimme olevan surunhuoneen, samoin muiden huoneiden. Kuinka paljon surua, epätoivoa, avuttomuutta ja tuskaa ne seinät pitivätkään sisällään. Oli suunnattoman vapauttavaa saada sulkea ne ovet. Ei ole yhtään ikävä, ei pätkääkään. Asuessamme en sitä tajunnut, sopeuduimme, viihdyimme ja elimme, joo, mutta positiivinen muutos on nyt ollut koko perheellä valtava. Aivan uudet askeläänet ja energiatasot kaikuvat elämässä ja rempassamme.

Tällä hetkellä remppakohteena on kodinhoitohuone, tavallaan viimeinen huone, lisäksi pannuhuoneen fiksaus. Sanoisinko aika hyvä, kolme kuukautta sitten vasta ostimme kotitalon ja aloitimme rempan. Katosta lattiaan olemme käyneet läpi, pienen vesivahingon hidastaessa suunnitelmia, hieman jarrutellessa. Mutta pieni on pientä, verrattuna isoon, vesivahinkoon meinaan. Lähes oman perheen voimin, ammattilaisia on käytetty missä niitä pitää käyttää. Siis edelleenkin, jos muistavat nämä ammattilaiset tulla kohteeseen. Välillä on pitkiäkin muistamattomia jaksoja, mikä syö meikäläisen aika-lupaus-vastuu-moraalikäsityksiä rankemmalla kädellä. Mutta kait minun moisestakin tavasta tehdä töitä, täytyy oppia jotain, itse olen varmaan turhankin tunnollinen. Ainakin menneisyydessäni olen ollut, enhän minä nykyisyydestä periaatteessa mitään tiedä. Kunhan opiskelen ja teen sen mitä Kela lupaa töitä, eikä se paljoa lupaa. Mutta näillä mennään, mennään sen mitä keritään.

Tuosta näytönpaikasta, löin näytöt jäihin kun aloitimme rempan, mutta nyt sitten takavasemmalta vahingossa löysin itseni suorittamasta ohjaustyön näyttöä. Samassa rytäkässä, kait se tuossa menee. Eipä ole ehtinyt pilkkuja viilaileen, on sen verran napakka tämä elämäntahti. Mutta tänään olen oikeinkin paneutunut kirjallisiin, näytetyöt tein perjantaina. Tositoimet, randomeille joukoille ovat tänään ja huomenna. Paas kattoo kuinka olen maitohapoilla, kun yritän muistaa kaikki osa-alueet jotka kuuluu arviointikriteereihinkin. Näillä mennään, odotan innolla, tykkään jopa näistä näyttöturnauksista. 

Pian on kahvin aika, sitten siirrynkin pienen happihypäkän kautta itse näytönpaikkakohteeseen. Oletkos muuten koskaan kuunnellut jäätyvää vettä? Minä kuuntelen sitä nyt jokirannassa koko ajan. Korkeita kirskunoita, volinaa, välillä kuin linnun ääntelyä, junakiskojen kirskumista, jäisen rumpukalvon kuminaa. Mystistä, varsinkin täysikuun loisteessa, mieletöntä. Sopii meikäläisen huuhaailulle moiset öiset äänet, täysikuu ja sudenhetket.

Sellainen pompahdus ikään kuin puolihuolimattomasti ja vasemmalta tämäkin. Onneksi marraskuu on ollut kaunis, kuulas ja valoisa. Näillä mennään, pian on näytönpaikka, positiivisessa mielessä. Tsao!

Kuvat lainasin netistä, en ehtinyt omiani liittelemään.

ITKUJA

Itkuja, niitä on monenlaisia, monesta syystä ja moneen lähtöön, myös moneen tarpeeseen.

Itken ilosta, itken surusta, itken muuten vain...

 

 Aamulla varhain katsoin tallennettuna Tanssii tähtien kanssa ohjelman. Itkuhan siinä tuli valssia katsoessa, niin upeaa, koskettavaa, liikuttavaa ja uskomatonta. Se oli myönteisen  liikutuksen ja elämyksen itku. Kuinka moinen saa kananlihalle, nostaa moisen tunteen. Olen jopa itse joskus omalla tanssiin heittäytymiselläni kyennyt aivan johonkin uuteen tilaan uppoamaan, kun musiikki, rytmi, liikekieli, kaikki menee itsestä läpi ja kykenet olemaan osa sitä kokonaisuutta. Tanssiessa ei välttämättä tunne tai tiedä edes ihmistä, joka vie, kunhan se vain toimii. Häkeltyneenä sitten biisin loputtua kiittelee ja kolahtaa todellisuuteen.

Olen yhden tanssikaverin kanssa miettinyt jopa tanssiopettajan palkkaamista kokonaiseksi tanssi-illaksi, vain ja ainoastaan itselle. Saisiko se moisen leijunnan aikaiseksi, liitelyn kun toinen olisi ammattilainen, kykenisikö itse heittäytymään enemmän vietäväksi lajiin kuin lajiin, vai menisikö sitä puujalakakippurakipsiin ja saisi märistä omaa pettymysitkuaan, kun ei osaakaan eikä kykenekään vaikka luulee ja haluaa...

 

Samaa elämystilaa saatan kokea, kun villikissanpentu tulee pyytämättä syliin ja antaa silittää. Silloin itse herkistyy, on hengittämättä ja liikuttuu luottamuksen määrästä. Eläimet yleensäkin liikuttavat, tarinat, kuvat, kehräys, pyyteettömyys ja vilpitön palvonta.

 

Maisemat, voi niillehän pystyy märisemään ja herkistelemään milloin vain, missä vain. Taivaan aurinkorannut ja pilvien liikut, sinisen sävyt, punaisen hehkut, tummat tähtitaivaat, kirkkaine tähtineen... Nyt kun olemme muuttaneet ja omaan kotirantaan muuttamassa, moisten asioiden merkitys on korostunut. Toivottavasti en koskaan kyllästy ihastelemaan ja ihmettelemään moisia asioita.

Liikuttunut olen kyyneliin saakka, kun vessan seinästä löytyi isäni piirustuksia. Hulvahti kesän -81 muistot mieleen, paljon muutakin. Pikakelauksena oma lapsuus, lapsuusmuistot. Samaan aikaan mietin koko ajan, mitäköhän isä moisesta remppaamisesta tuumaisi, sillä hänen mielestään se kaikki oli turhaa vouhotusta. "Niin kauan kuin tämä peukalo liikkuu, sitä ja sitä ei tarvitse tehdä, jos se kerran toimii."

 

Pyhäinpäivä, kyllä märisytytti, muistot ja ikävät. Kun haudoilla seurasi, tunsi muiden kouristavaa ja tuoreempaa ikävää, sekin herkisti. Nyt tavaroita läpikäydessä törmäämme Valonlapsemme tekemisiin yhä. On ihania äitien-, isän-, syntymäpäiväkortteja, elämän viisauksia piirroksin ja sanoin. Yhä hänen tekemisensä jaksavat ilahduttaa ja koskettaa, itkuiksi saakka. Tuttu käsiala, johan aukeaa kanavat,...

Sain myös pyhäinpäivänä muutamilta ystäviltä todella liikuttavia sanoja, viestejä, muistoja ja kuvia. On huippua, kuinka ihmiset mukanamme edelleenkin elävät ja kulkevat. 

 

Perjantaina siis kävin yhden typyn kanssa ripustamassa Kädenjälkiä-näyttelyni Himangalle Kievarila Kissankelloon. Onhan se onnen-ja tyytyväisyyden kyynelhelmen paikka, kun pyydetään, taulujani kysellään ja saan yhä niitä ripustaa muidenkin nähtäville. Toivottavasi myös iloksi, vaikken nyt ole uusia ehtinyt maalaamaan.

Samoin minut saa liikuttuneeksi viestit, kuinka jokin taulu osuu johonkin tunteeseen, lukkoon tai elämäntilanteeseen ihmiselle. Sitä on erittäin vaikeaa sanallisesti määrittää, kummankaan osapuolen, eikä tarvitsekaan. Saati sitten ulkopuolisen ymmärtää, saattaa mennä aivan ohi, kuinka toinen voi liikuttua jostakin itselle merkityksettömästä asiasta. Huippua oli saada viesti, että oli kesken työpäivän hakenut tauluni matkahuollosta, tunnustellut sitä sormin, imenyt kaikilla aisteilla, kuinka se oli mennyt niin syvälle. Taulun nimi oli Pohjakosketus, kertoi siitä, että kun pohja tulee vastaan, siinä on suunta vain ylöspäin. Samaan aikaan voi ajatella, että pohjasta voi ottaa vauhtia ponnistaakseen kohti pintaa... Se oli taulu, jota mietin pitkään kehtaanko laittaa esille, ymmärtääkö sitä kukaan ja olenko noin syvällä muiden mielestä, kuin taulun sanoma ja rosoisuus antoivat ymmärtää. Mutta vajaa vuorokausi julkaisusta ja se oli jo kolahtanut sitä tarvitsevalle. Se saa itsellä myös tunteet surraamaan, onneksi tein.

 

Itkun saan aikaiseksi myös joistakin lauluista, sanoituksista. Sekä muiden, että joskus omistakin. Kuorossa harjoittelemme nyt kahta biisiä, joissa on sanoitukseni. Joulukonsertissa vuosi sitten oli myös kaksi. Onhan se huikea tunne, kun omista aivoistani tulleet sanavirrat saavat sävelen, lähtevät uudelle matkalle musiikin kanssa ja sen seurauksena soivat vaikkapa kolmiäänisesti, raikkaan kuulaasti yhteen kuorosovituksena. Kylmät väreet ja karpalot valahtavat myös silloin, kun kaikki kuorolaiset päätyvät lopuksi vaikkapa samaan nuottiin, aikansa kiemurreltuaan sanoitukseni mukana, ja sitten kaikki puhaltaa samaa. Vaikea taas selittää... Laulaessa minun ei tarvitse suuremmin märistä, toki välillä kierähtää vahvat palaset kurkussa, hiukan myös nuotit hämärtyvät, mutta ei se roiskumiseksi asti mene. Luin tekstarin, joka oli saapunut tätä naputtaessani. Yhtä kappalettani pyydettiin saada esittää tulevassa konsertissa, ihan toisella paikkakunnalla… Arvatenkin, hämmennyksen ja ilon karpalot vierähtivät moisesta.

Kun käyn jossakin hieronnassa tai muussa rentoutuksessa, se saattaa mennä tunteisiin. Joskus hoidon tavoitekin on mennä syvälle, nahan alle, sieluun saakka. Kuinka kokonaisvaltainen on se vaikutus jonka saa vaikkapa päälaesta tai jalkapohjista aikaiseksi. Samaa itkunsekaista leijuntaa voi kokea vaikkapa kampaajalla päähieronnan aikana, herkistää kummasti.

 

Itku, märy, saattaa tulla myös pettymyksestä, ikävistä asioista. Onnekseni minun kohdalla suurimmat valumiset saa nykyään aikaiseksi kauniit ja koskettavat asiat, ei niinkään ikävät. Toki suruitku sinällään on taas omaa luokkaansa, sille on paljon kipeämpi ja suolaisemi kanava meikäläisessä. Sekin on olemassa, onneksi, tulisi varmasti yli tai padot jossakin vaiheessa paukahtaisivat syöksyiksi, jos en tasaisen varmasti suruani vuodattelisi...

 

Suhtaudun vahvoilla tunteilla myös muiden elämään, kuviin ja vaikkapa päivityksiin, eläydyn helposti. Onko se sitten vahvuutta vai heikkoutta. Itselleni kyky tuntea on ehdottomasti rohkeutta ja vahvuutta, enkä suinkaan ole aina ollut tällainen. Minut on itkijänaiseksi muokattu. Yksi toimittaja kerran minusta kirjoitti, että olen itkun vahvistama, näin se onkin, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Muistan ajan, jolloin häpesin jos liikutuin. Minua on jopa kielletty itkemästä ja näyttämästä tunteita, sitä yritin orjallisesti noudattaa, paino sanalla yritin. Vaikkapa hautaustoimistossa surevien asiakkaiden kanssa työskennellessä, ääneni väristessä puhuessa, itkun pärskähtäessä, maammelaululle, elämyksille, myötätunnolle. Minua hävetti moinen, yritin siis kovettaa itseni ja vältellä moista, saati sitten jos henkilökohtaiset asiat olisivat tarvinneet itkua. Mutta kun laitetaan rankalla kädellä seinää vasten ja itketetään oikein kunnolla, tajuaa myös itkun puhdistavan vaikutuksen. Yhden ystäväni sanoin, itku on kuin ikkunoiden pesua, välillä pitää pestä moneen monituiseen kertaan.

Mutta yhä näen ihmisissä pelkoreaktioita itkulle, onko heillä samainen esto päällä, pelottaa jos itkee vai pelkäävätkö he etteivät saa minun itkuani loppumaan, jos se moisen sattuvat laukaisemaan. Varmaan molempia. Yhä koen että Valonlapseni on puhumaton tabu monellekin. Näen ja tunnen sulkeutumisen täysin aihepiirin ympäriltä. Moni menee suorastaan kipsiin ja ajatukset jäävät täysin ulkoistamatta. Vaikkapa jonkin ihan yksinkertaisen asian yhteydessä, mikä on meille aivan luontevaa ottaa keskusteluissa, muistoissa esiin. Valonlapsemme on jokapäiväisessä elämässämme myös sanallisesti mukana. Toki siinä on varmasti ulkopuolisen puolesta myös kipua meidän kohtalomme ja todellisuutemme suhteen, vilahtaa kenties mielessä kuinka sitten jos omalle kohdalle moinen annetaan elettäväksi...

Roosanauha-tanssiohjelman katsoin, kuuntelin tarinat, katsoin esiintyjien vahvat tunnelataukset. Kuinka monia meistä, teistä, syöpä yhä ja aina vain koskettaa. Aivan liina monia. Se vetää edelleenkin nöyräksi ja kontalleen. Saa voimattomuuden kyyneleet virtaamaan.

Itkun saan aikaiseksi myös avuttomuudesta, tunteesta kun itse ei voi eikä kykene auttamaan. En kyennyt auttamaan, pelastamaan omaani, enkä varmasti myöskään voi konkreettisesti auttaa muitakaan, kunhan avuttomuudesta huolimattani kykenen kohtaamaan. Pari viikkoa sitten törmäsin aikuiseen ihmiseen, joka on joutunut käymään ison prässin lävitse. Tunnemme toisemme pitkän ajan takaa, mutten kuitenkaan niin hyvin, että soittelisin kuulumisia. Mutta tuo satunnainen kohtaaminen oli hyvä, loistava. Näin kuinka mielellään hän jakoi asioita kanssani, puhuimme samaa kieltä, osasin kommunikoida aiheesta. Itselle se oli tärkeä tapaaminen, näytti myös hänelle olevan, siinä hetkessä kiire ja hössötys jäivät. Itselle nousi helpotuksen karpalot silmäkulmiin ja valahti poskille, olen niin onnellinen hänen tilanteestaan, eikä se ole minulta pois. Onnistumisiakin tarvitaan.

 

Mutta nyt en ehdi enempää märisemään, tai paremminkin kirjoittamaan itkusta, sillä elämätön elämä odottaa. Menen ostamaan etikkaa, kenties jollakin minulle tärkeällä tuoksulla terästettyä. Sitten heittäydyn ikkunoidenpesuun vahvalla tunnelatauksella siivitettynä. Siis oikeiden kolminkertaisten ikkunoiden pesuun, siinä varmasti ehdin tunteellakin olla mukana, varmaan kilahtaa myös kiukkuiset väsyitkut, kun niitä ikkunoita vain riittää...

Hyvää alkanutta uutta viikkoa. Itke jos itkettää, anna valua, se puhdistaa...

 

PS. Tunnistitko itsessäsi moisia samoja itkijän piirteitä, vai olenko aivan överi näissäkin?

MARRASKUU JO MAATA NÄYTTÄÄ



...vai miten se sanonta oikein menikään. Viime viikkoinen upea talvi on muuttunut sulaksi ja vedeksi. Aurinko paistaa kauniisti. No, ehtiipä tuo vielä talveksi muuttua. Kaikki ajallaan.

 

Jälleen haudalta tulin, pyhäinpäiväkin on ylihuomenna. Tuuli oli sen verran napakka, että vain yhden kynttilän sain luullakseni onnistuneesti sytytettyä, yksi sammui aina ja yksi jäi nuuruamaan. Harmitti moiset tuulahdukset, jotka aina sammuttivat liekit. Mutta se on sitä hautaelämää, miksei sielläkin tuulisi, jos aavoillakin tuulee. Saati näillä lakeuksilla.



Maagista.

 

Yhdellä tytöistä on tutkielma aiheesta lemmikkien vaikutus hyvinvointiin. Miksei siis suoranaisesti myös terveyteen, elämään, elämänlaatuun, aktiivisuuteen, siivoukseen, mihin kaikkeen ne kykenevätkään vaikuttamaan. Vaikka ja mihin. Itse liputan niin lemmikkien puolesta. Varsinkin kehräävät kissat, jotka tulevat itse syliin, ne rauhoittavat kummasti. Salaa olen myös huomannut, että ne saavat aikuiset miehetkin lässyttämään, hempeilemään ja leppoistumaan. Varmasti antavat myönteisen positiivisia signaaleja, vähän niin kuin salakavalastikin olemassaolollaan ja vilpittömyydellään.

Nyt vaihtui vuorokausi, yhä olemme kuitenkin marraskuussa, kas kummaa. Eilen sain äkkilähdön huuvantekijänpajalle, mentävä oli. Siihen lisäksi lamppuhankintoja, kynttilähankintoja, lahjan tekoa, panelointia, raksasiivousta ja maalaamista. Jalkatreeni tuli korkealle jakkaralle pomppiessa, kattoa paneloidessa, samalla venyi myös hartiat ja kädet. Kyykkyyn ylös ja joustoja saa samalla kun telalla rullailee maaleja seinään. Vähän venytystä oikealle, sama toistuu vasemmalle. Katon maalauksesta resu niskani ei todellakaan pidä, se on tauotettava huolella ja onneksi nuorempiniskaiset sitä ovat harrastaneet. Päivääni kuului myös tulinen jauhelihakastike, niin ja nautinnollinen kampaajakäynti. Ei tarvinnut unta ootella, kun saavuin lopulta kotiin, naps vaan uni saavutti minut. On se hyvä että nukahdin vasta kotona, enkä matkalla.

Tälle päivälle olen hoitanut laskut ja kirjanpidon ajan tasalle, oli ja meni, systeemillä. Auto on lastattu tauluilla, sain yllätys näyttelypyynnön tiistaina ja nyt olen menossa sitä ripustamaan. En kyllä tauluja ole ehtinyt maalaamaan, on ollut muutamaa kattoa ja seinää sudittavana, mutta sen verran varastoa löytyy, että näyttelyn jos toisenkin saisi tuosta vain. Kyllä minä huuhaamaalaamistakin kaipaan, mutta se on nyt tauolla. Näyttelypyyntö tuntui hyvältä tässä tohinan seassa, onkohan lie kahdeksas näyttely tälle vuodelle, ei huono. Viime vuonna tosin näyttelyitä oli 14. Ompelukoneeni vein huoltoon liki kuukausi sitten, enkä vieläkään ole saanut takaisin. Olisi ompeluttanut, ihan koulujuttuja ja omiakin juttuja. Mutta kait tälläkin viivästyksellä on jokin tarkoitus, että maltan tehdä enemmän remppaa, kuin nypyttää ja ommella vaikkapa verhoja. Kovasti minua kiehtoo ompelussa konekirjonta, se on hiukan kuin langoilla ja ompelukoneella maalaamista, sellaista vapaasti hurauteltavaa leijuntaa.

Koira lämmittää paljaita varpaitani, kahvi on tässä samalla juotu. Opiskelijat, koululaiset ja työläiset ovat sorviensa ääressä. Minulla ei tänään ole töitä, mutta huomenna on. Tälle viikolle olen ollut kolme iltaa töissä, hyvä saldo sekin. Tekemäni kehitysvammaisten perhehoitotyö on tärkeää, omaishoitajille ja perheille kehitysvammaisen perheenjäsenen/lapsen/nuoren sitovuus ja hoidon tarve on tauoton. Omalla työlläni voin heidän arkeaan hiukan tauottaa, ottaa kopin muutamaksi tunniksi ja mahdollistan happihyppelyt tai ihan oikeatkin asiat. Itse toivon, että työni kautta saatu aika menisi omaishoitajilla omien akkujen lataamiseen, jotta he jaksavat arjessaan.

Omina omaishoitajavuosina moisen tarpeellisuuden tunsin ihan konkreettisesti. Toki meidän vuosiimme mahtui myös keveämpiä vuosia, jolloin jatkuva läsnäolo ei ollut niin tarvittavaa, uskalsin poistua jopa kotoa, kunhan kännykkä oli seurana.
Muistan yhden tanssikurssin, kun juomatauolla aina kännykän tarkistin. Yksi mies kysyi hiukan halveksien olenko riippuvainen kännykästä, kun aina käyn tarkistamassa. Sanoin moisen laitteen minulle kurssin myös mahdollistavan, olen tavoitettavissa, ja uskallan poistua kotoa edes puolen tunnin sykleissä.

Kukapa meistä aina toistensa taustoja tietää, varsinkaan anonyyminä harrastaessa. Eikä tarvikkaan tietää, minusta on kiva harrastaa nimettömänä, tai ennalta määrittelemättömänä persoonana. Tästä tuli mieleen reilun vuoden takainen tanssilavakokemus. Tanssin tutun perheenisän kanssa, jonka kanssa olin tanssinut vuosia, todella usein ja monilla lavoilla. Yhtäkkiä hän pyysi saada tarjota minulle jotain, suostuin, koska näin että jokin painaa mieltä. Vast'ikään hän oli saanut vaimonsa kautta kuulla ja ymmärtää, että olen menettänyt lapseni. Tämä perheenisä oli järkyttynyt, pyysi anteeksi jos on mieltäni pahoittanut tai loukannut, kun ei ole tiennyt että minuun pitäisi suhtautua jotenkin surevan äidin perspektiivistä. Millainen se perspektiivi sitten on? Kenties sanojaan varoen, huumoriaan pidätellen tai silkkihansikkain. Toisaalta onhan se hyvä jos minusta surun ja ikävän marinadi ei ihan näkyvästi valu, kykenen nauttimaan ja löytämään myös ilon elämässäni. Mutta sehän ei suinkaan tarkoita, ettenkö lastani muistaisi tai ikävöisi. Minulla ei ole tarvetta, ei aikomustakaan unohtaa, ei koskaan. Hän on yhä minun lapseni, uudessa ulottuvuudessa, koen yhä tekeväni asioita, joista hänkin pitää. Voin kuvitella hänen rätkätyksensä ja kuplivan ilonsa, kun seuraa tämän klaanin toimintaa ja touhottamista.

Eilen kun haudalla kävin, mietin ikävääni, suruani ja kaikkia menetykseen liittyviä lieveilmiöitä. Paljon uusia kumpuja, tuoreita suruja. Tuttuja kiviä, niissä tuttujen nimiä, vuosien tarinat ja menetykset vilisivät silmissäni. Epäreiluus ja elämän arvaamattomuus korostuvat haudalla. Pian on myös isäni kuolinpäivä, neljä vuotta sitten, varoittamatta sekin.
Sain myös muutama viikko sitten viestin ystävältä, hän muisti vuosipäivämme. Hän kysyi miltä kahden vuoden jälkeen tuntuu? Lähinnä siinä kysymyksessä oli aikalaskurina kuolinpäivä. Yhä tuntuu, se tuntuu jopa kipeämmältä ajoittain, siis sellaiselta kovemmalta, raakemmalta ja sattuvammalta. Onneksi alussa, heti kuoleman jälkeen, helpotus ja kiitollisuus moista kipua pehmensivät, se olisi varmasti ollut todella raadollista. Kun seuraa perheitä, joille menetys on annettu yllättäen, ennakkoon valmistautumatta, näkee heidän konkreettisen tuskansa. Meitä asiaan valmistettiin, onneksi olimme hitaita oppimaan, saimme pitää lapsemme niin kauan kaikesta huolimatta. Tosin enhän minäkään tiedä millainen muiden silmissä olin heti menetyksen jälkeen...
Kosketti myös kovasti tällä viikolla saatu tieto, että tyttäremme sairaalakaveri sai viiden vuoden hoitojen lopettamisen jälkeen terveen paperit. Sekin neiti on niin kovan koulun käynyt, että huh huh. Samalla olen kiitollinen loistavista hoidoista ja siitä, että hurjista lähtökohdista huolimatta myös onnistumisia on paljon, vaikkakin itsellä tuo menetettyjen lasten määrä ja tietoisuus on todellakin valitettavan suuri.

Olemme ajatelleet muuttaa kotiimme kahden viikon kuluessa, hiukan hikeä pukkaa moinen visio, mutta se on ihan realistinen. Se on myös selkeä tavoite ahertamiselle. Mielestämme homma on hyvällä mallilla, suurimmat jutut on tehty, enää "pikkuviilauksia"... Ihan pientä vain, hah.
Tosin klaanimme on hiukan hajallaan näinä viikkoina, minulla on kouluviikko, töitä, muutama kalenterimerkintä muidenkin asioille ja näyttö samaan rytinään, myös kirpparia pyöritämme. Tytöillä on töitä, meneillään koeviikko, reissuja ja kaverijuttuja. Ukkokullalla saattaa olla yllättäviäkin reissupäiviä töiden ohessa. Mutta näillä mennään, se kalakattaa ramppaa, joka on paikalla. Kunhan viimeiset ovenkarmit saamme viikonloppuna vaihdettua, niin saa alkaa siivoamaan, hiukan on tuota pölyä ja rapsutettavaa. Eilen saimme laatat keittiön välitilaan ja puuhellan seinustalle. Ne kummasti ryhdittävät ja viimeistelevät olemusta. Huusholli alakaa olla asuttava, jos asuttavuuden kriteerejä on toimivat vessat, pesutilat ja keittiö. Toimii.

Olen myös törmännyt, saanut kuulla, muutamistakin lähteistä ja yllättäviltäkin tahoilta, että yhä tekstejäni luetaan. Kiitos, ihmiset, jotka olette yhä kulkeneet mukana, vaikka kirjoitan todella harvoin ja varmaan laulan samaa laulua yhä uudelleen. Tämä kirjoittamiseni on erittäin satunnaista ja teen sen todellakin ohimennen ja puolihuolimattomasti.
Jossakin vaiheessa minulla oli tästä bloggaamisesta isompiakin kuvitteluja olemassa, muitta onneksi arjessani on paljon muutakin, kuin omien päänsisäisten asioiden jauhaminen. Tunnen eläväni sisältö-ja tapahtumarikasta, ihan omannäköistäni elämää. Olenko muuttunut vuosien saatossa, olen, varmaan sisäinen muutos on hurjin, elämän perspektiivien muuttuminen, selkeytyminen, mustavalkoistuminen värikkyydestä huolimatta. Olen jättänyt taakseni paljon ihmisiä, joiden kanssa ei enää ole yhteistä perspektiiviä, samalla olen saanut elämääni erittäin paljon uusia taajuuksia, jotka kohtaavat. Kait tälläkin on ollut tarkoituksensa.

Mutta tämän marraskuisen aamun tarkoitus on saada päivävaatteet päälle, tehdä pirteä vihersmoothie ja panna töpinäksi. Tulkoon tästäkin hyvien asioiden, kirkas, kuulas ja valoisan pirskahteleva marraskuinen päivä.

Hyvää huomista pyhäinpäivää kaikille, osaa se koskettaa kipeämmin, ja on myös ihmisiä, joille se ei merkkaa mitään.
Minulle se on jälleen pysähdyksen, muistojen, valon ja kiitollisuuden, suurien tunteiden päivä.