ARKI

Viime viikolla luin artikkelin arjesta, sehän jäi pyörimään. Tässä sitä sitten pyörittelen enemmän ja vähemmän. Onko tämä sitä arkista, arkea ja arjenpyöritystä?

"Arki on ihmisen jokapäiväistä elämää, joka koostuu rutiineista. Arki on vastakohta lomalle ja toisaalta pyhälle. Arjen toistuvat rutiinit näkyvät työssä ja työtavoissa, kulutuksessa, sosiaalisissa tilanteissa ja nukkumisessa." Moisen tiedon nappasin Wikipediasta.

Tuon verran sain arjesta irti viikko sitten, nyt jatkan samalla teemalla, sen mitä arkirutiineissani ehdin. Sillä arki on minut siepannut, minua pyörittää, rytmittää, mutta vie myös eteen päin. Yleensä ottaen vaikka pitkillä koulujen lomaryppäillä, arkipyhillä ja juhlien jatkumoilla alan kaipaamaan arkea. Ihan tavallista arkea, jota rytmittää tutut rutiinit, aikataulut ja asiat. Arki on ainakin minulle tärkeä, se on myös jatkamisen ja jaksamisen perusta.

Onneksi on arki, johon kuuluu tietyt asiat, muutenhan sitä vaikka suistuisi syövereihin, suohon tai sokkeloihin, jos ei ole jotain mihin tukeutua. Arki on niin kuin tukiverkko, vaikkapa kana- tai katiskaverkko, jota käytetään elämän tukirakenteena. Huomaathan vertauksen metalliin, olen nääs metallin perusteet suorittanut, lukuisiin eri tukilankoihin, verkkoihin ja menetelmiin perehtynyt. Vaikkapa betonista valettu raparperinlehti vaatii sisälleen tukiverkon, arkisen metallikehikon, jotta se pysyy kasassa ja ehjänä. Näin se menee meillä ihmisilläkin, ainakin minulla, tarvitsen tukiverkon huuhailuilleni, olemassaololleni.
Minulle on tärkeää nousta aamuisin ylös, nousta kokemaan asioita, ottamaan arkea vastaan. Se on myös mahdollisuus, jota kaikki meistä eivät voi saada, sen tajuamiseen vilahtaa kiitollisuus mukaan. "Sainpas herätä arkiseen torstaihin ja lumipyryyn", vaikka. Viime viikkoina kello 06.20 ovat silmäni arkeen auki napsahtaneet, samaan aikaan tosin räpsähtävät myös viikonloppuisin ja pyhinä, sellainen ajastin minulla, ei erota arkea pyhistä. En tarvitse herätyksiä, se on aivan luomu ja innostunut napsaus, mitä tänään on arjella tarjota. Arkeani tosin rytmittää paljonkin kalenteri, tällä hetkellä tiedän arkeni pääpiirteittäin elokuun loppuun saakka. Varmaan vaikea kuvitella, minunlaiseni ihminen, joka kuitenkin kaikessa pyörityksessä muka hallitsee kalenterinsa. Tai en minä nyt hallinnasta tiedä, mutta tiedän mitä siellä on, missä minun kuuluu olla milloinkin. Reviirini on jo nyt ja tulee olemaan aika laaja. Samalle arkiviikolle mahtuu suuntaa jos toistakin, milloin minkäkin projektin ja teeman mukaan. Mutta tällainen olen ollut aina. Liekö tuosta ihan arkinen esimerkki paikallaan, muutin kahdenkymmenen vuoden aikana asuinpaikkaa kuusitoista kertaa. Osoitteeni kirjoitettiin pääsääntöisesti osoitekirjoihin kuulemma lyijykynällä.
Minulle ei ole ongelma mennä ja vaihtaa maisemaa, kerätä kokemuksia, heittäytyä, oppia, etsiä ja löytää. Välillä kuulen kyllä ulkopuolisten kommentteja aiheesta, mitä ilmeisemmin minun tekemisiäni on jauhettu enemmänkin... "Voi kauhia, miten sinä nyt tuolla tavalla, uutta opiskelemmaan, ja vielä nuinkin kauas (päänpudistusta, huokauksia ja kuvaavia eleitä). Sehän on kauhian palijon poissaoloa kotua ja matkustamista. Sunhan pittää aijjaa vaikka ja mihin, miten sitä nyt näilläki keleillä ja monesti viikossa. Miten sinä nyt nuin, siitähän kärsii kaikki, kuka se nyt kodistakin huolehtii ja arjesta, kun oot niin palijon pois. Ja olethan jo nuinkin vanaha, monia ammatteja, onko siinä mittään järkiä, ootko etes ajatellut asiaa, voi kauhia.... voivoti voi..." Nooh, onpahan materiaalia meikäläisessä, niin ei ole kuiva kahvittelu, kun saa päivitellä. Annan sentään toisillekin arkeen materiaalia.

Arkirutiineihini kuuluvat usein samat toistuvat asiat, aamuni käynnistyvät suurin piirtein samoilla toistoilla. Koulupäivissä sitä vasta onkin arkirutiineja, joita lukuisat kahvi- ja ruokatauota kellottavat. Arki voi olla myös puuduttavaa, tylsää, mutta sekin kuuluu asiaan. Tylsistymistäkin kaipaa nykyihmiset, kaiken ei tarvitse aina olla kivaa tai elämyksellistä. Sellaiset tyhjät tylsyyden hetket ovat antoisia.

Toki tunnistan myös sen, että helposti arkeni lähtee keulimaan, kun on sen "sataa" asiaa arjessa. Välillä aivan tietoisesti vihellän arkeani tyhjäksi, aikataulutan uudelleen ja organisoin. Viime viikonloppu oli aika napakka, samoin maanantai. Tiistain aikataulut olivat kuta kuinkin seuraavat; aamusta Himangalle, seinämaalauksen viimeistely, näyttelyn valmisteleminen. Puoliltapäivin Ylivieskaan, arkirutiinit kotona: ruokaa, kaupassa käyntiä, ostokset ja paperiasiat.
15-16 yhtiökokous, jossa olin edustajana. Noin 16.30-19 töitä. 19-20.30 kuoro. Mutta kaikkeen ehdin ja sain tehtyä asiat niin kuin suunnittelinkin. Monta roolia.

Kun olen jossakin vaikkapa työssäoppimassa, koulussa, projektissa se on minulle jopa hallitumpaa arkea. Minua ei silloin revitä joka suuntaan, opiskelukuplassa voin sanoa, ettei onnistu kun olen vaikkapa 79 kilometrin päässä. On myös helpompi sanoa ei. Toki silloin kun en näissä kuplissani ole, meinaa asiat hiukan ruuhkautua, kaikki hoidettavat asiat pitää hoitaa, aikatauluttaa.

Myös surussani olen paremmin pinnalla arjen pyörityksessä, tehdessäni ja heittäytyessäni mahdollisuuksiin. Suru, ikävä ja kaikki lieveilmiöt on helpompi kestää ja kokea, kun on arkista tekemistä. Mikäli vain päätyökseni surisin ja olisin alhossa, siitä ei hyvää seuraisi. Onneksi minulla on näitä virikkeitä, joihin turvaan, tukeudun ja joista jopa nautin paljonkin, kaikesta huolimatta.
Kun jokin kriisi, trauma tai kuolema kohtaa, silloinhan oma elämä tavallaan myös pysähtyy, kaikki seisahtuu. Muistan kritisoineeni aikoinaan (v. 1997) papan kuoleman aikoihin sitä paljonkin, onko jollakin neilikan hapsureunalla ja sävyllä mitään merkitystä, jos on läheisensä hetkeä aikaisemmin  menettänyt. Olin siihen aikaan floristi ja neilikan sävyt ja hapsureunat kuuluivat arkeeni. Samoin kun isäni kuoli, oli jotenkin älytöntä, että samalla tavalla liikenteessä linja-autot ajoivat reittiään, lumi kinostui ja kellokortit raksuttivat, vaikka olimme isämme menettäneet. Eikö kukaan tajunnut, että elämämme oli pysähtynyt, muuttunut lopullisesti.
Kun menetin lapseni, muistan korvissani kohinan, kaikki aistini virittyivät äärimmilleen. Kuulin puhelimen kansliassa, tippatelineen äänen, henkilökunnan kahvilan kolinat ja porinat, vaikka oma lapseni oli juuri otettu pois minulta. Vai ajattelenko, että hän pääsi pois, hyvyyteen, keveyteen, kivuttomuuteen... Samaan aikaan otin kiitollisuudella kolinat ja äänet vastaan, sillä nehän olivat myös merkki omasta elämisestäni, arjen jatkumisesta, ajan jatkumosta. Tuplasisko palasi kouluun kahden päivän kuluttua kuolemasta, koska arki jatkui ja hän niin halusi. Hänelle oli helpompi ja turvallisempi hypätä arkeen mukaan, takaisin, sillä olihan se myös turvaverkko. Samoin muut sisaret palasivat nopeasti arkeen ja omaan turvaverkkoonsa. Meille arki ja jatkumo on ollut aina ja nyt ennen kaikkea tärkeää, se pitää meidät pinnalla, virrassa mukana, omat päivämme täyttyvät arjen myötä. Ehkä tämä on ollut monellekin vaikea tajuta, meidän, minun tavassani surra, olen lähtenyt heti liikenteeseen. Arkeemme on kuulunut edelleenkin ruuanlaittamista, asioiden hoitoa, kaupassakäyntiä, kodista poistumista, jopa harrastuksia, nautintoja ja iloja. Minulle arjen jatkuminen on siis tärkeä mittari, elämän merkki, ja mehän olemme edelleenkin elossa, siitä pitää osata myös nauttia ja iloita. Meillä on siihen lupa, velvollisuus, sen lapsemme meille opetti, hän ei lannistunut ja jättänyt iloitsematta pienimmästäkään syystä. Hän eli niin täysillä ja huikealla sykkeellä koko ikänsä.
Tälle päivälle minulla oli villejä suunnitelmia, mutta jätin ne toteuttamatta, sillä tunsin tarvetta "maadoittua" arkisilla rutiineilla. Pesen pyykkiä, viikkaan lakanoita kaappeihin, täytän tiskikonetta, metsästän sukille pareja. Olen kotona ja arjessa mukana, läsnä ja kuuntelen koiran kuorsausta varpaissani, silitän kissoja, jammailen teinien musiikin tahtiin, vaihdamme kuulumisia ja aivoituksia. Mitä ilmeisemmin meillä alkoi myös pieni pintaremontti, yksi typy näytti kiskovan tapetit seinältään ja visioi uudistuksia. Annan touhuta. Yksi on voimistelusalilla ja yksi tähtää kavereiden kanssa kylille. Mies on arkisesti töissä.
Minä sain tämän viikon arjessani tehtyä kivoja puukokeiluja, näyttösuunnitelmia ja valmiita töitäkin oivalluksineen ja kantapään kautta oppeineen. Koin myös suurta tunnemylläkkää 21. päivä, silloin tuli puolitoista vuotta lapseni kuolemasta. Se oli kivulias päivä kokea itselleni, mutta samaan aikaan suunnattoman lohdullinen ja kiitollinen päivä. Se oli myös mittari, arkemme on edelleenkin jatkunut, tosin aivan erilaisena ja muuttuneena, mutta tässäkin arjessamme on paljon hyvää. Onneksi hyviä asioita on edelleenkin, tulee olemaan ja uskon yhä että asioilla on tapana järjestyä. Kaikessa tässä arjessa ja pyörityksessä olen suunnattoman kiitollinen, että meille annettiin tuoksikin ajaksi huikea ja ihana Valonlapsemme. Myös siitä olen kiitollinen, että minut hänen äidikseen valittiin, hänet minulle lapseksi annettiin.

Nyt piippaa kuivausrumpu, lähdemme haudalle ja maalikauppaan. Olen todella arkisen näköinen, hiukset takussa, naama entisöimättä, varpaat paljaana. Muutama projekti levällään ja ideat kesyttämättä. Ruokana on kuulemma spagettia ja "pusukastiketta", salaatilla. Arkemme soljuu, jääpuikot kasvaa, päivät pitenee, naama rypistyy, kello naksuttaa, eläimillä on karvanlähtö, kyllä tämä tästä... Odotan innolla alkavaa viikkoakin, arkea, silloin minulla on näyttöviikko, "palkkapäivä", pääsiäinen, kevät ja olemme arjessamme jälleen pidemmällä.

Sanat tulevat tässä:

KUVITELMA
VARJO
PIRTEÄ
ja bonussanana ARKINEN

NAISTENPÄIVÄNÄ

 

Tässä Valonlapseni näkemys minusta joskus kauan sitten, varmaan pätee edelleen... Hyvää naisellista Naistenpäivää!

Näin naistenpäivänä mietin millaista on olla naisena.

Tai kannattaako sitä edes miettiä? Oikeastaan ei. Ja kuitenkin mietityttää. Mietin myös millaisia naisia itse kasvatan, paljonko oman elämäni naiset ovat minun elämääni vaikuttaneet. Jatkanko samanlaisien vaikutteiden ketjua, vai teenkö omassa naiseudessani asioita toisin.

Minut tuntien, varmasti teen toisin, olen ainakin tekevinäni toisin. Ainakin pidän meteliä, kun muka muutan oletuksia siitä kuinka asioiden kuuluu olla, onhan ne olleet vuonna miekka ja kypärä samoin, kyseenalaistan. Toki on myös latuja, joilla vedän opitulla kaavalla, tottumuksesta, älyämättä edes kyseenalaistaa tai miettiä, vaikka voisin niitäkin harrastaa. Olenkin sanonut ja määritellyt yhdeksi tehtäväkseni tiettyjen myyttien murtamisen, olen siis myytinmurtaja. Lähinnä haluan niihin omiin kipupisteisiini tehdä korjausliikkeitä, jotta omat lapseni eivät saisi samoja kipupisteitä. Varmaan joo sitten aiheutan heille aivan uudenlaisia kipuiluja ja pisteitä, kun ihan väkiselläkin tiedostan olevani myyttienmurtaja, tabujentaputtelija. Toisekseen, tunnen joissakin asioissa jopa onnistuneeni, verrattuna siihen mitä olen itse tuntenut/kokenut nuorena. Minulla on paljon helpompi olla, kun ei ole niin paljon enää noita myyttejä ja nyyttejä, tabuja ja käsityksiä. Kauhean kovassa luulossa tuon asian suhteen olen, että olen kyennyt antamaan laveammat ajatusten eväät omilleni. Eikä tämä koske ainoastaan minua ja minun myyttejäni, sillä uskon koko ikäpolveni olevan samaa muuttujien sukupolvea. Sillä onhan maailma muuttunut aivan kauhealla tahdilla näinäkin vuosina, kun ajattelee omasta lapsuudesta tähän päivään.

Itse asiassa juuri yhtenä päivänä visioimme nuorison kanssa millaista on sitten minun vanhuudessani, omieni aikuisuudessa. Kuinka liikutaan, miten viestitään, mitä syödään, miten yhteiskunta rullaa, miten ihmiselo -arvoineen muuttuu. Mitkä sairaudet silloin rulettavat, miten lääketiede ottaa harppauksia, kuinka kansantalous, olemmeko hyvinvointiyhteiskunta, kuinka koulutus muuttuu, entäpä väestönkasvu. Onhan näitä muuttujia ja muutos on liikkeellä koko ajan, vähän niin kuin vierivä kivi..

 

Tänään, naistenpäivänä, ajattelen kuitenkin meidän asioiden olevan hyvin, verrattuna vaikkapa muihin kulttuureihin, muuhun maailmaan ja naiseuteen siellä. Saamme olla vahvoja, omapäisiä, itsenäisiä, rohkeita. Emme ole alistettuja, laiminlyötyjä, meidän ei tarvitse pelätä olemistamme naisena, saamme olla vapaita ja kouluttautua. Moni asia on siis hyvin, toki parannetavaakin löytyy aina, moneen muuhun maahan verrattuna.

Oma itsenäinen naiseuteni on jokapäiväistä; saan opiskella, myös ei niin tyypillisiä naisellisia asioita, kuten puu-, metalli- ja konetöitä. Voin liikkua kuinka haluan ja uskallan yksinkin mennä ja vaikka mihin. Voin kirjoittaa omia ajatuksiani, sensuuri ei iske ja minulla on ajattelun vapaus. Välillä itsesensuuri kyllä kolokuttelee, mutta on tärkeää olla oikeus omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin. Saan kulkea vapaasti, eikä ole kahlitsevia rajoituksia, lakeja ja sääntöjä sille, mitä naisena voin tehdä. Esimerkiksi tanssiminen, yksinään kulkeminen pitkiäkin matkoja, kontaktit ilman esiliinoja, saan tehdä päätöksiä. Ostaa vaikka auton nimilleni, jolla pistän maisemat vaihtumaan, sillä onhan minulla  myös ajokortti. Ei kaikkialla onnistu.

 

Tälle aamulle tämä nainen on keittänyt ison kattilallisen jauhelihakeittoa ja toisen kattilallisen kaalipataa. Kahvit on juotu, siivoiltu, tiskisouvi pyöritetty. Olen myös lukenut, relaillut, yrittänyt olla hiljaa, päivittänyt ja aikatauluttanut suunnitelmani. Vedin myös napakan viillon sormeeni, porkkanat loppui nääs kesken. Tälle viikolle on ollut paljon tapahtumaa, on tulossakin. Vieraita, uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kaunista talvea ja eilen sain ison määrän tekemättömiä asioita tehdyksi. Itse asiassa tekemäni tehtävälista tuli tehdyksi, sain ruksailla paljon asioita yli. Yksi tehdyistä, odottaneista projekteistani oli verkkokauppaan taulujeni kuvaaminen, lataaminen ja laukaisu. tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

Käyhän maistelemassa tämän kevättalven maalaustuulahduksia.

 

Kohta tämä nainen lähtee ostamaan itselleen naistenpäiväkukat, jatkaa lauleskellen päiväänsä, sillä jostain syystä jo aamukuudelta tuntui, että tästä tulee hyvä päivä. Tulkoon, siis hyvä naistenpäivä ja ihan tavallinenkin päivä, tavallisen hyvä riittää. Käyn moikkaamassa haudalla pikkunaistani, yhden haen kotiin kohta, kaksi nukkuu vielä. Moni asia on hyvin, kun ajattelee sisältä päin, eikä odota, että se hyvyys annetaan, tuodaan tai tehdään ulkoa päin. Onhan tämä elämä myös rankkaa naiseutta, mutta uskon kestäväni, olenhan kestänyt paljon ja tulen myös kestämään. Jälleen on noussut ilmoille ajatus siitä, että asioilla on tapana järjestyä, jotenkin, kunhan malttaa ja ottaa välillä kovatkin töyssyt vastaan.

 

Sanat;

 

KÄSI

KARHEA

PURISTUS

 

P.s. Ehkä voin tämän päivän kunniaksi hiukan peiliinkin katsoa, ihan siis sielunpeiliin, mitä sielussa vilahtaa. Toki ihan sellaista realitykuvaakin voin hiukan päivän kunniaksi ehostaa, hiukan skarpata, sillä olenhan vetänyt viikon pipo päässä pihalla ja rönttäkuteissa. Jos kaivan tälle päivää esiin sellaisen ihanan naisen, edes hetkeksi, onnistunkohan...

 

 

NOLLAPISTE

 

Kävin äsken hermoratahieronnassa. Taivaallisen ihanaa, pientä pyöritystä ja makeaa kipua. Hoidon aikana vaivuin jonkin sortin nirvanaan ja hetkittäin olin jopa uneen korahtamaisillani. Minulle hämmentävä olotila on se, että käyn hereillään ja valvetilassa lähellä nollapistettä, tai jopa kyseisessä nollapisteessä. Siis olen niin rento, että löydän tyhjyyden nupistani, havahdun ajatuksettomuuteen, täydelliseen tyhjään tyyneyteen. Nyt käpäisin, muutamaan kertaan, olihan herkkua.

Olen missä olen, yleensä heittelen ideoita, ajatuksia, pallottelen asioita mielessäni. Työstän ja visioin, keksin jopa ratkaisuja, pureskelen valmiiksi asioita, jotta ne ovat sitten valmiina kun tarvitaan. Mutta nyt annoin ajatuksen pallon joko tippua, tai en viitsinyt edes yrittää heilua sen suuntaan, kaikki oli vain kohisevan tyhjää. Ilmeisesti nautin ja rentouduin.

 

Tänään olemme olleet hiihtolomalaisten kanssa pulkkamäessä, ulkoilleet paljon, välillä myös koirien kanssa. Ihana pikkupakkanen, päivällä oli alle kymmenen astetta, aamulla napakat parikymmentä. Jännä kuinka nopeasti paukkupakkasiin tottuu, tämän päiväinen ei enää tuntunut missään tai miltään. Happihyppelyt tekivät kyllä terää. Jaksan yhä ihastella luonnon kauneutta, valkoisten hankien hohtoa valoineen ja varjoineen. Niin paljon mitä katsoa ja kuunnella, sillä linnuillakin alkaa olla kevättä rinnassa.

Kello on nyt illalla puoli kymmenen, aika harvinainen aika naputtelulle. Tytöt tulivat juuri ulkoa, ihanina punaposkina. Kaksi nuorta jumppaa hiki tiristen olohuoneessa, tavoitteena on 1000 kyykkyä, aikamoisia haasteita ne napsivat tehtäväkseen. Samaan aikaan lämpenee myös palju. Pyykkikone on jyrryyttänyt useamman koneellisen, samoin kuivausrumpu. Innostuin nakkelemaan petivaatteetkin pihalle. Tuuletus tekee niin nannaa, niin pölylle kuin korvienvälillekin. Koulua minulla ei tällä viikolla ole, eikä harjoitteluakaan, mutta kouluhommia kylläkin. Viikon aikataulutukset menivät häränpyllyä, itsestä riippumattomista syistä, mutta pyörimme mukana. Viikolle oli suunnitteilla Oulunkeikkaa, mutta kävimme siis jo eilen. Oli ihan kiva reissu, leppoisa. Minulla on pitkä lista asioita jotka pitää tehdä, mutta näköjään tulen tehneeksi paljon muuta kuin mitä listassa on. Eli tekemisten ja tekemättömyyksien suhteen ei ole nollapistettä olemassa. Tuskin koskaan tulee olemaankaan, sillä sorvi ei saa pysähtyä, toki välillä pitää hiukan sorvata hittaammin. Yrittää löytää sitä armollisuutta.

 

Nyt tilttaa tulostin, kaikki patruunat on vaihdettu ja silti jälki on niin himmeetä. Harmittaa, sillä olisin halunnut levällään olevat kansioni saada ajan tasalle ja listasta yli viivattua. Eilinen kännykkäongelma olikin pistorasiassa, ei onneksi kännykässä. Jostain syystä sulake oli pompannut, eikä ollut virtaa rei'issä. Kaikkea turhaa, tyhmää ja ilmanaikaista sitä tuleekin aina kapuloiksi ja hidasteiksi. Noissa vastuksissakaan ei ole nollapistettä havaittavissa, aina jokin hankaa tai hinkkaa, ihan tahallaan.

Jostain syystä tunnen olevani kuitenkin rento ja tyyni, lähellä sitä nollapistettä, vaikka on se sata asiaa mielessä. Kun ei ne vain sillä kummene vaikka kuinka jauhan, on odotettava, että asiat loksahtavat ajallaan. Kärsivällisyyttä haen, edelleen, nollapistettä itseni kärsimättömyyden kanssa. Sellaista pistettä, jolloin kärsimättömyys olisi nollilla. Minun ei tarvitsisi olla kärsimätön, voi kunpa sellaisenkin voisin kokea ja vielä tajuta kokevani. Välillä mietityttää enkö oikeasti opi moista kärsivällisyyden oppia, vai unohdanko sen vaikka kävisinkin jo lähellä nollapistettä, olisin hetken lähes kärsivällinen.

 

Kohta sukellan palijuun ja sitten pakkasenpuraisemiin petivaatteisiin. Päivä alkaa olla purkissa. Sitten tunnen kuinka alan lipumaan kohti unen rantaa, pikkuhiljaa olotila lähtee liitoon, leijuntaan ja kohtaan ajatuksettoman tilan. Nukahtamisessa on niin parasta juuri se nollapisteen saavuttaminen, kun tietää, että ihan naps vaan olen unessa. Unessa voin seikkailla todella kepeitä seikkailuja Valonlapseni kanssa, odotan niitäkin. Vaikka jokaisessa unessa tiedän hänen myös olevan kuolleen, seikkailemme yleensä nopeasti, ennen kuin hän palaa kuolemaan. Elämä on aika jännää, kaikkinensa, nollapisteillä ja ihan muillakin nyansseilla.

 

Sanat:

 

KEVEYS

VALO

MÄÄRÄNPÄÄ

 

 

 

 

MITÄ KUULUU?

 

Mitä kuuluu- kysymykseen olen törmännyt nyt usein, reilusti yli kymmenen ihmisen kysymänä parin päivän aikana. Itse asiassa aamuyöllä siitä tanssikaverille sanoinkin. Kun pääsin kotiin, tajusin vielä yhden samaisen kysymyksen odottavan tekstiviestinä.

Kysyjä on jollakin tapaa minulle tuttu, ainakin naamatuttu, tanssituttu, fb-tuttu, blogi-tuttu tai enemmänkin tuttu. Pääsääntöisesti olen vastannut lyhyesti, jotensakin hölmöstikin minulle kuuluvan kaiketi hyvää, opiskelua, harjoittelua ja kevättä... Niinhän minulle kuuluukin, mutta mitä kaikkea tuo ympäripyöreä kätkee, pitää sisällään. Kuinka moni on valmis sen kuulemaan, jos aukaisen viimeisen vuorokaudenkaan kuulumiset. Ei sillä, että minulla olisi moiselle tarvetta, varmaan ne ihmiset tietävät kuulumisteni laajuuden, jotka kulkevat mukana tiiviisti. niin ja saatanhan minä täälläkin jotain kulmaa kuulumisistani raotella, mutta vain yhtä, kahta tai kolmea kulmaa kulmikkaista kuulumisista, eli elämästäni.

 

Eilen kun haudalle menin, ajattelin jälleen rumasti, mutta onneksi porttien ulkopuolella. Murisin ääneen, että on perseestä mennä lapsensa haudalle, noin niin kuin lyhykäisyydessään kuuluu tuo ruma ajatukseni. Ihan oikeasti, se ei ole oikein, se on jotain todella epäreilua, epätodellista. Yhä sama epätodellisuus leijuu ilmassa, kun sinne menen, voiko näin olla, samaan aikaan tiedän ja tunnistan asian, kyllä voi, tämä on elämäämme. Lapseni kuolemasta on pian puolitoista vuotta, sekin on epätodellista. Samaan aikaan tunnen yhä samoja ikävän aaltoja, toki myös muuttuneita aaltoja. Olen myös miettinyt kuinka pitkään ja samalla voimakkuudella koen yhä hänen viimeiset hetkensä, tuntuvatko ne aina yhtä avuttomilta, mutta samaan aikaan kiitollisilta, kun tiedän, että moinen loppuu hänen parhaakseen. Itse asiassa samat tunteet vahvistuivat tässä viikonlopun aikana, kun ihan muissa asioissa ja projekteissa sain kuulla saattohoidosta oman vanhemman kohdalla. Kuinka kuolemaa odottaa, jopa toivoo, siltikin se on epäreilua ja epätodellista. Se on yksi henkäys vain, kun raja ylittyy. Samaan aikaan taustalla projektit etenevät, hommien on aikatauluissa edistyttävä ja rampan kalakatettava. Vaikka kuolema vaanii ovella, jokaisessa päivässä. Kuoleman jälkeenkin kaikki maallinen vain jatkuu, on jatkuttava, vaikka yksi elämä on lopullisesti pysähtynyt. Meidät pysäyttänyt. Tässäkin tapauksessa on tieto kuoleman lähenemisestä, aina vain lähempää kiertelystä, mutta se on tuskainen olo, sekä lähtijälle, että meille jääville. Toki uskon monenkin vakavasti sairaan ja kipeän sitä odottavan, Odotinhan minäkin, sekä isäni, että lapseni kohdalla. Odotin, olin valmis luopumaan ja päästämään irti hänen parhaakseen. Samaan aikaan vannoin itselleni, että tulen selviämään, lohdutin, että hänellä on hyvä olla. Mikä tasan pitää edelleenkin paikkansa, mutta kuolema sieppaa myös mukaansa siivun omasta elämästäni, minusta saati sitten sydämestäni. Vaikka se on kuinka epäreilua ja epätodellista, se on elämäämme.

Haudalla näen yhä enemmän tuoreita kumpuja, ajattelen niillä ihmisillä olevan tuoreen surun, raadollisemman ja aremman, kipeämmän. Samaan aikaan olen itse kiitollinen, ettei oma suruni enää ole niin auki, niin kipeä ja niin paha. Mutta se on ja pysyy, ikävän kaikkine muotoineen.

 

On sunnuntai aamu, kello puoli kymmenen. Odotan typyjen nousevan ylös, suunnitteilla on Ouluun lähtö. Mitäkö siellä, jää nähtäväksi. Meillä on hiihtoloma, meinasin kirjoittaa joululoma, hah. Viikko on aika repaleinen ja monia projekteja sisältävä. Tätä Oulu-reissuakin olemme kelluttaneet muutaman päivän välillä, kunnes eilen keksin, että menemme tänään, sittenhän se on alta pois. Kalenterini on edelleen merkintöjä täysi.

 

Itse asiassa tälle aamulle kännykkäni ei suostu lataamaan. Mitenkä sitten, samallahan tyhjenee myös muistini osittain, kalenterini, jos kännykkä pimenee. Mitä kuuluu tehdä? Tuossahan on sama mitä kuuluu kysymys, mutta se muuttaa muotoaan tekemisen myötä. Mitä kuuluu, on aloitus moneenkin kysymykseen ja aika yleispätevä, paljon kattava kysymys. Hmmm. Pitääkö tuota kysymystä jälleen lisää pureskella. Jotenkin ärsyttää, kun sitä takertuu johonkin, alkaa sitä pyöritellä, kuulee sitten kaikkialla, jopa asialla saivarrella.

 

Mitäkö kuuluu, minulla on nyt menossa puusepänverstaalla harjoittelu. Jälleen kivaa, innostavaa, vaikeaakin, vaarallistakin. Minähän olen tohelo, mutta tästä viikosta olen selvinnyt kunnialla. Vain yksi haava otsassa, sekä toinen keskisormi kynnestä huolella hiottu ja syvemmälle olkapäätä kohti tuupattu, hiomakoneella. Kun ne nuo koneet tahtoo sieppoa amatööriä, hiukankaan kun väärä kulma, niin jo tökkää. Samoin ihoni kyllä oirehtii ja kunnolla, olen pienellä näpyillä ja polttavalla iholla kyynärpäitä myöten. Aloe veeralla itseni jälleen sivelin. Mutta nämä asiathan itselleni vain muistuttavat uudelleenkoulutukseni perusteista ja tarpeellisuudesta. Olen niin kauhean herkkä, pinnastakin ruhjottu, siis. Entäs jos lähdetään sielua ja sydäntä tutkimaan, löytyy todella herkkää ja ruhjottua, todella paljon.

 

Olen palannut elokuisen keuhkonkuumeeni jälkeen tanssimaan, taukoa oli puolisen vuotta. Toki minä syksyllä yritin, mutta se oli hiukan hikikarpaloita ja heikkoutta aiheuttavaa, saati sitten paljonko yskitytti. Samalla sitä vieraantui koko asiasta, kynnys palata parketille oli yhä korkeampi, luulo omasta osaamattomuudesta otti selkävoiton. Nyt olen saanut lauman nuoria tanssikursseille, itse olen osittain päässyt samoille kursseille mukaan. Perjantaina yksi kaveri ehdotti tanssimaan lähtemistä, lähdin. Eilen sitten soitin toiselle kaverille, ja lähdimme. Perjantaina palasin siis tanssilavalle, hiukan epäluulostellen, osaanko kuitenkaan. Onneksi yksi tanssituttu otti välittömästi minulta luulot pois, pyöritti niin vimmatusti, huomasin pysyväni mukana, ennen kaikkea nauttivani. Niin se oli menoa, tanssin koko illan. Samoin oli eilinen, kyllä sain tanssia, naistenhaulla en epäröinyt hakea. Jokin venttiili kun löysää, sitä uskaltaa heittäytyä, eikä tarvitse olla ruttuturpaisena ja epäluulostella. Entäs sitten, putosin muutaman kerran viennistä, varsinkin uusista kuvioista ja oudon ihmisen viennistä, mutta sehän ei haittaa yhtikäs mittään. Otin uudelleen kiinni kuvioista, moni onneksi uskaltaa kokeilla samaa yhä uudelleen ja uudelleen, se on yhden sortin erävoitto kun yhtäkkiä pysyykin mukana ja osaa. Meni siis todellakin hyötyliikunnan, hauskuuden ja nautinnon puolelle, eikä haittaa yhtään. Samalla oli kiva nähdä tanssituttuja, huomata olla kaivattu. Heidän esittämänään mitä kuuluu on syvempi kuin pinnallisemman tutun kanssa. Monen kanssa olen kulkenut useidenkin vuosien ajan samoilla lavoilla ja parketeilla, samoilla kyydeillä. Olen kaivannut näitä kohtaamisia ja ihmisiä, tämän tanssitaukoni aikana. Se on porukka johon olen kuulunut monta vuotta, ainakin minulle on omaishoitajuudenkin aikana ollut tärkeää kuulua johonkin, olla osa jotakin yhteisöä ja laumaa. Myös muutakin kuin tiivistä ja syvää, joskin myös hyvää syöpälaumaa.

 

Nyt kuivaan paplarini, neidit ovat aamupalalla, mamma valmiina lomailuttamaan laumaansa. Eli kaiketi kuuluu hyvää, kaikesta huolimatta ja useista vinkkeleistä, verrattuna siihen mitä voisi kuulua. Noin niin kuin pikakelattuna ja ympäripyöreästi ajateltuna. Linnut laulaa, päivät pitenee, talvi on ollut upea... Mitä sinulle kuuluu?

 

Maaliskuun ensimmäiset sanat:

 

HALAUS

KEHRÄYS

KEVÄT