BOX BOX BOX

 Box box box oli aikoinaan yhden tekemäni installaationi nimi, muistaakseni syksyllä 1993, floristiopistossa.

Minulla oli käytössäni kantti kertaa kantti pöytä, jonka maalasin kirkkaan vihreäksi. Oli siis syksy, kopioin pihlajanmarjatertuista kuvia, erikokoisille valkoisille papereille, mustavalkoisena. Näistä papereista sitten taittelin sen "sata" laatikkoa, kantti kertaa kantti. Näistä kantikkaista laatikoista sommittelin Box box box- installaationi kantikkaalle pöydälle. Se oli hieno, vaikka itse muistelenkin. Selkeä, täsmällinen, rauhallinen, hauska ja värikäs, vaikka käytössä oli vain vihreää, valkoista ja mustaa. Opettajan oli Nikole von Joku, jostakin kaukaa. Oli myös kärsivällisyyttä vaativaa taitella aina uusi laatikko, niin ja niitä oli aina kaksi sisäkkäin, oikea käyttölaatikko. Mitä ilmeisesti laatikoiden kautta harjoittelin kärsivällisyyttäni jo silloin.

 

Eilen illalla rempassamme meillä oli jälleen muutama laatikko, tällä kertaa olohuoneeseen ja toiseen kamariin siirrettävänä. Kuvitelkaa tilanne, koko maallinen elämä laatikoissa ja tietenkin harmonisissa jätesäkeissä, remontin keskellä. Asunto, jossa nyt asumme, on siis kalustettu. Meillä on mukana vain välttämättömimmät asiat, joista edelleenkin suurin osa laatikoissa.

Illalla tulin miettineeksi, että olemme pärjänneet, tulleet toimeen aika niukalla materialla tämän remppa-ajan. Miksi siis olla niin paljon kaikkea, jos vähemmälläkin pärjää. Miksi? No ainakin vaihtelun ja tunnelman vuoksi, toki myös käytännön asioissa on hyvä olla muutama variaatio, riippuu mitä sitten on tekemässä. Välillä olen niin mitta täysi samoja astioita, samoja ryysyjä ja kaiken niukkuutta tai puuttumista. Ratkaisuja keksimme lennosta, kuinka mikäkin puuttuva asia korvata sillä mikä on käytettävissä.

Olen vetänyt koko syksyn kolmilla lenkkareilla, kaksilla tanssikengillä, jotka ovat nyt kyllä entiset tanssikengät, kun varpaankynnen poiston vuoksi minulle ei mikään muu kenkä jalkaan mahtunut, vedin siis tanssikengillä ensimmäiset kaksi-kolme viikkoa. Niin ja on minulla kumisaappaat, autonperässä, kaiken varalta. Nyt olen alkanut jo nilkkureitakin kaipaamaan, jotain muutakin kuin lenkkareita. Onneksi eilisissä laatikonsiirroissa moiset bongasin, jotta tiedän mistä nyssäkästä kaivaa, kun nilkkurikaipaus iskee.

Moisessa tavassa tehdä remonttia, laatikoiden ja koko maallisen omaisuuden seassa, on omat haasteensa ja mutkansa. Ja laatikot on vielä kiireellä pakattuja, ilman sensuuria ja karsintaa, kun oli pakko saada talo tyhjäksi, nopeasti. Ärsyttää aina siirtää paikkaan b jotta pääsee paikkaan a, ja kun a on tehty siirrämme jälleen paikkaan a, jotta pääsemme paikkaan b jouhevasti c:ä tavoitellen. Kaakelit eivät enää ole laatikoissa, ne ovat seinillä ja lattioilla. Huh. Keittiö on niin sanotusti yhtä isoa irtolaatikkoa, siellä täällä, janalla a-b-c-d---ö. Vessanpytyt ovat melkein laatikoissa, samoin kannet ovat oikeissa laatikoissa. Entäs tiskipöydän altaat, hanat ja hanikat. Laatikoissahan ne.

 

Kierrättäen alapaneeleista.

Illalla kannoimme myös Valonlapsemme muistojen laatikoita, kuinka pieneen laatikkoon on pakattava lapsemme eletty elämä. Muistot hänestä. Pieneen ja pieneen, johonkin siinäkin on raja vedettävä.

Mitä sinne laatikkoon olemme laittaneet, vaikkapa hiusharjan, jossa on hänen hiuksiaan. Kännykkä, muistikirja, joitakin tärkeitä vaatekappaleita, hiuslenksuja, käsitöitä, tekstejä, peruukki?, sukkia, koruja, hajuvesiä, kuvia... Yllättävät asiat nousivat pakattaessa sellaiseen arvoon, että ne halusi laatikkoon säilöä. Sitä ei voi ennalta käsittää tai kuvitella, se ei ole niinkään maallisesti arvokasta, vaan tunteen kautta pakattua.

Hiuskiehkurat, niillä on mieletön tunnearvo!

 

Siinä se valmistuu, Valonlapsemme taiteelle, ikioma ja tärkeä seinä.

Yhden laatikon sisältö odottaa, on odotuttanut purkamista jo vuosia. Valonlapsemme taulut, kehystetyt ja ainutlaatuiset. Meille on tulossa valkoinen paneeliseinä, johon ripustamme lapsemme taidetta, ranskalainen tauluseinä, katosta lattiaan. Se on ollut asia, jota olemme alkaneet ensimmäisenä remontissa työstämään. Voi kuinka odotan sen laatikon purkamista ja tauluille paikan hakemista. Se on tärkeä, tulee aina olemaan. Moni muu asia on muuttanut muotoaan remontin edetessä, mutta tuo tauluseinä-idea on pysynyt ilman muutoskritiikkiä nuorisonkin puheissa. Tärkeä siis kaikille. Uskokaa, minulla on tunne, että Valonlapsemme ideoi mukanamme, koko ajan... Se on hyvä tunne, lämmin ja läheinen, todellinen ja kannustava. Antaa voimaa.

 

Tälle aamulle ripottelin puuroni sekaan leseitä, laatikosta tietenkin. Hiukan lorahti, pisti moinenkin hörisemään, jopas mammalle kuitupitoisen aamupalan nappas, hiukan oli kuivaa, mutta sopalla notkistin. Ei luulisi suolistossa jumittavan... Kuuluu nuoriskoin heräävän, se olisi taas laatikoiden sekaan jalkautumista, remppahommia. Selkeän suunnitelman, yhden "laatikon", eli huoneen projektin etenemistä. Luulisin olevan helpon nakin verrattuna työläämpiin nakkeihin. Luulisin, ehkä huomenna olen viisaampi, tiedän nakki-luuloistani todellisuuden.

 

Mutta, jotta, kun, pääsisimme noita pakattuja laatikoita joskus purkamaan, on lopetettava naputtelu. Remppa odottaa, ja valmista pitää saada aikaiseksi.

Aamulla oli pikkupakkanen vielä, kauniin kuulasta. Illalla oli myös kirkas tähtitaivas, täällä maalla taivaskin on monin verroin kirkkaampi, laajempi ja selkeämpi, kun keskustan maalliset valot eivät taivasnäkymää sekoita.

On hyvä elää lähempänä taivasta.

 

PIKAKIRJOITUSTA

 Minulla on aikaa käytettävissä noin tunti, pakko siis olla pikakirjoitusta.

 

Eilinen oli raskas päivä, Valonlapsemme diagnoosin 8-vuotispäivä. Ihan vasta, samat tuntee nousivat pintaan. Samaan aikaan tunne, että noinkin kauan jo, ja tässä olemme nyt, ilman lastamme jo kaksi vuotta.

Hirvitys. Inhotus. Ikävä. Raivo. Viha. Katkeruudensiemen. Kiitollisuus. Hämmennys. Epätodellisuus. Todellisuus. Ikävä. Ikävä. Ikävä. Muistot. Tuska. Ikävä. Ikävä.

On niin paljon asioita, joita haluaisi jakaa, tuntea ja kokea. Samalla vilahti koko hirveyskirjo aihepiirin ympärillä. Opiskelukaverini huomasi märät, punaiset silmäni, ei voinut olla huomaamatta, kun tunteet valuivat ihan väkisellä. Sain myös paljon ihania, kannattelevia viestejä, mikä lämmitti myös. Aikuisissa ihmisissä on se ihanuus, että he ymmärtävät, uskaltavat kohdata. Monella on jos mitä tarinaa itsellään takana. Välillä tuntuu, että opiskelemalleni alalle ajautuvat ihmiset jonkin trauman ohjaamana, jolloin itselle on noussut elämän virikkeellisyyden ja jonkin johtolangan merkitys korostetusti esille. Kurssillamme on erittäin vähän pinnallista toimintaa, vedämme todellakin asioiden ytimissä ja aivan omina itsenämme. Siellä ei esitä kukaan ja mitään, eikä meriiteillä ja statuksilla ole merkitystä, opimme toinen toisiltamme koko ajan.

 

Intarsia, olihan vaikeaa minulle, liian tarkkaa viilujen viilaamista tälle viikolle. Mutta sain kaappini kasaan siinä missä muutkin. Mutta olisin halunnut tehdä monta monituista vastaavaa, jotta olisin kehittynyt, oppinut viiluja paremmin viilaamaan. Nyt ei kyllä kuuna päivänä voisi uskoa, että keväällä suoritin kaksi kiitettävää näyttöä puusepänverstaalla, kun tohelsin. Pelkäsin jo sormieni puolesta, kun terät vinkuivat uhkaavasti. Sain kuulemma aikaiseksi sellaisia ääniä, jotta opettajakin pisti juoksuksi. Minä ja viattomuuteni, idea jonka saan ei aina mene niin järjellisesti ajateltuna. Mutta valmista tuli, mutta kyllä piti olla varovainen. Harmittaa oma taantuminen, samaan aikaan myös huvittaa, kuinka voi noin taantua. Voi, tiedetään.

 

Teimme valotuskaaviolla edellisellä kerralla omat seulat. Hain silloin oikeita värejä, suhteita ja painotekniikkaa, löysinkin ja onnistuin harjoituksissani. Vaan arvata saattaa, ettei ne asiat nyt itse töitä tehdessä mennyt kuin Strömössä, surkeaa jälkeä, enkä vieläkään ymmärrä miksi. Harmittavaa, mutta totta. Tehdä sitten niistä piensarjatyö tai uniikki, no teen, mutta jälleen saan muunnella ja aivoitella, kuinka kykenen onnistuneet kohdat jalostettua...

 

Toki omiin fiiliksiin vaikuttaa monet ulkopuolisetkin tekijät, yllättävätkin juonenkäänteet ja eteen tulevat asiat. Hämmennys ja epäusko myös. Jälleen kerran olen saanut todeta, että kyllä katkeruus, ilkeys ja karvaaksi muuttuminen ovat tuhoavia asioita. Kuinka jotkut jaksavat? On niitä siemeniä minussakin, mutta pyrin koko ajan työstämään, etteivät ne valtaa alaa, sillä jos oikein pahaksi alan, olen siinä lahjakas, varsinainen idearikas talentti, tehokas ja kaikkea pahuuden ilmentymiä hyödyntävä. Mutta toivon, etten moiseksi muuttuisi, alentuisi, voi kuinka toivon...  Enkä muuttuisi myöskään vaikkapa ahneeksi, ilkeäksi, paskanjauhajaksi ja perättömyyksien levittäjäksi. Mutta näin on joillakin tapana, ilmeisesti moinen on heidän energiamuotonsa ja polttoaineensa. En tiedä, enkä itse asiassa haluakaan tietää, toivon olemani kohtaamatta ja kuulematta enempää. Jos minä alan olla pysyvästi inhottava ja paskamainen, leipokaa päin näköä, käskekää syödä vaikka perunaa tai ruisleipää, ettei tarvitse energiaa moisesta ammentaa. Tai suklaata, mielellään Fazerin sinistä, Marabou on liian makeaa. Samaan aikaan saa kuulla ikäviä ja todella raskaita asioita ystäväpiiristä, niin onhan elämä mallillaan, kun vastapuolilla on ilmanaikainen syyttely tai oikeat asiat. Toki moiset asiat ja niiden tajuaminen kertovat myös itselleni siitä, että oma napa ja oma surkeus ovat yhä kauempana, kun kykenen aistimaan mitä ympärilläkin tapahtuu, mitä muille kuuluu. Samaan aikaan mietin, mikä tarve on jotain paskajuttuja minulle kertoa, kuka siitä kiksinsä saa, kertojako lisää polttoainetta omaan myllyynsä. Enpä tiedä, joten en haaskaa aivokapasiteettiani enempää, vaan keskityn olennaiseen...

 

Olennaista on tehdä koulujutut pois, ne mitä on tekemättä. Suoritukset sain tälle viikkoa tuotesuunnittelutehtävästä, keramiikasta, teknisestä piirustuksesta, intarsia on kirjallista itsearviointia vaille, ohjaustoiminnan näyttö on suunniteltu, aikataulutettu ja niin sanotusti enää näyttöä vaille. Homma siis hallinnassa, ihan itsekin yllätyin. Vaikka välillä on pitänyt olla kahdella-kolmella tunnilla ja neljännessä palaverissa yhtä aikaa, olen jotensakin saanut oltua ja tehtyä sen mitä pitääkin. Mutta onhan se yhtä aivolaukkaa, kun yrittää olla monessa paikassa, varmaan siitä syystä moni asia on takunnutkin.

Rempparintamalle laadin viikonloppusuunnitelmat. Jälleen uusi huone käsittelyyn, yhtä ja kahta maalia, kolmatta maalia ja tapettia, sitten hiukan laminaattia ja siinäpä se, saa kalustaa. Hiukan keittiökaappifiilistelyä, ennen tarvittavia putki-ja sähkötöitä... Sähkömiestä ootamme, putkimiestä ootamme. Olen tässä moisten "putkiaivojen" kanssa työskennellessä miettinyt kuumeisesti, entäs jos tekijä olisikin nainen, vaikuttaisiko se työn organisointiin ja tehokkuuteen, siihen että ajattelisi kolme asiaa valmiiksi, ottaisi tarvikkeet kaikkiin tekemisiin kerralla, eikä ajelisi ees taas yhden putken vuoksi ja huomenna uudelleen toisen putken kanssa ja sitten huomaa että se toissapäiväinen homma olikin vielä kesken. Minun luonnettani rassaa moinen, kun on tavoite saada vaikka lattia kahdesta kohtaa kiinni, on tarvittavat sähkötyöt tehty vain yhdestä kohtaa, vaikka kaksi kohtaa oli tilattu. Olen varmaan hirviöremppari, kun soitan vaikkapa päivystyksen numeroon, jos en saa vastauksia soittopyyntöihin viidessä päivässä. Tässä se nyt tulee ilmi, minun hirviöpuoleni, en ole kaunopuheinen silloin, vaan puhun selkokielellä ja vaadin toimintaa, naps. En ymmärrä jos ei pidetä luvattuja asioita, se on aina ollut minulle sellainen punainen vaate. Tunnustan.

 

Pian alkaa pikakirjoitusaikani täyttymään. Olisihan tässä muutama muukin elämän laminaatti ja paneeli ollut naputeltavana, mutta pysyn aikataulussani, ja siirryn seuraavaan tehtävään. On muuten ollut suunnattoman kaunista tuolla ulkona, ruskaa, lämmintä ja valmista. Tykkään yhä syksystä, vaikkakin siihen nykyään kuuluu myös paljon raskaita lieveilmiöitä ja päivämääriä. Myös tuon maalari-Kainokoiramme 9-vuotissynttäreitä juhlimme sunnuntaina. Kuvakooste kertoo, että meillä ei aina tarvitse käyttää pensseliä, huiskuhäntäiset koirat ovat aika tehokkaita ja kissatkin tekevät parhaansa... Kaunista viikonloppua!

 

 



ÄÄNIÄ HILJAISUUDESSA

 

Kuinka nautin moisesta, hiljaisuudesta, edes hetkenkään sellaisesta. Aamuisin hiljaisuuteeni kuuluvat myös vahvasti luonnon äänet. Kurjet, muuttavat kottaraiset, ynnä muut sirkuttavat pikkulintuparvet värikkäissä pihapuissa.

 

Pimeällä jos liikkuu koirien kanssa lähimaastossa, saa kuulla ja tuntea myös tantereen töminän, torisevat henkäykset ja tuntea tuijotuksen. Asumme tallien ja hevosten ympäröimänä. Ilta-aurinkoa vasten olen yrittänyt ottaa myös kuvia hevosten silhueteista, osa on onnistunut, pääsääntöisesti menevät tärähtäneiksi, vähän kaikkien syy hevosten ja tärähtelevän kuvaajan.

Tälle aamulle on kuulunut myös rahinaa hiukan aamukankeassa nurmikossa, saimme räntää valkeaksi asti, ääni muuttui hieman kun taivaalta tippuva muuttui vedeksi. Muutaman aamuna on ollut jo napakka pikkupakkanen. Mutta niin kaunista, ajankohtaista ja aina yhtä yllättävää.

 

On voimauttavaa kuulla välillä omien korviensa kohina, niskansa rahina, nilkkojen napse, varpaiden paukkeesta puhumattakaan. Nyt väliaikaiskodissa asuessa kaipaan myös kaappikellon ääntä, kaappikello makaa tulevassa kodissamme pehmustettuna joidenkin vällyjen väliin, kävelemättä. Hiljaa sekin. Tiedän tasan tarkkaan mihin kohtaan kaappikello nousee kököttämään, seinään nojailemaan ja kävelemään. Jännä, samaan aikaan voi nojata ja kävellä... Olen myös kaivannut näppäimistön ja kynsien aiheuttamaa ääntelyä, kun epäpuhtaalla tahdilla taon konetta. Siinäkin on jotain meditatiivista, varsinkin kun sormet hyppivät suurin piirtein sulavasti näppäimillä, eikä eiku-nappia tarvitse jatkuvasti hakea.

 

Kun talossa asuu nuorisoa, tietty minun lisäkseni ;-), on musiikki ja äänet tauotonta. Olin itse aikoinani sellainen, äitinsä lapsia ovat. Aina hyrrää ja pörrää jokin vehje. Nyt ei pyöri edes kodinkoneet, tiskikone hyrräsi öiseen aikaan ja pyykkiä en ole aikeissa edes pestä.

Nyt tosin odotan puhelua, jota Ukkokulta on jo yhdestä alan liikkeestä odottanut viikon, kaksi, kuulumatta. Paha akka laitettiin jo asialle tälle aamulle, sillä viikko loppuu ja viikonlopun hommat seisoo, mikäli kyseiset hommat eivät edisty. Tämä kun on sellaista vuorovetoista hommaa, niin eri osaajien kuin meidän teetättäjienkin kanssa. Eli nyt olen odottanut tuota puhelua pari tuntia, enkä periaatteessa voi lähteä, jos vaikka päättävätkin pikana tulla, enkä minä ole paikalla. Tietty myös viittomassa mikä piuha minnekin... Nyt siis olen muka levollisena ja hiljaisuudesta nautin, oikeastaan moinen pikku hiljaisuusnautinto on ihan paikallaankin.

 

Illalla nukahdin hiukan nihkeillä hiuksilla, kampaus on omintakeisen ilmava, ehkä joudun hiljaisuuden rikkomaan jollakin hiuspörrääjällä. Tarkoitus oli illalla laittaa hiukseni, mutta löysin itseni umpiunesta kuola poskella tv-tuolista ja kömmin suoraan sänkyyn. Täällä meillä on puulämmitteinen sauna, saunomme joka ainoa päivä, tai siis ilta. Puilla lämmittäessä siihen kuuluu osana myös lämmitysrituaali ja palamisen äänet, kauhea kohina pesässä ja hormistossa kun kunnolla syttyy. Sähkökiukaasta kuuluu metallinen napse. En viime aikoina enää paljoakaan saunonut entisessä kodissamme, kait se oli jotenkin mautonta, mennä vaan ja avata luukku, aina valmiissa. Nyt saunatuttaa kummasti. Ehkä myös jatkuva remppapöly ja viilenevät ilmatkin sen saavat aikaiseksi. Tänään pitäisi saunaamme kiukaan taakse ilmestyä laattojen, ainakin eilen roudasin peräkontillisen. Pesuhuoneen seinät ovat jo valmiit. Saunomattomuus minua jopa hämmensi, sillä olenhan ollut vuosikausia aivan överi himosaunoja. Paas kahtoa mikä minusta nyt kuoriutuu. Himomaalainen ja puusaunoja.

 

 

Tälle aamulle otin käyttöön uuden kynttilän Valonlapseni kuvan viereen. Aina kun olen kotona, siinä palaa kynttilä. Se on minulle tärkeä rituaali. Samalla tietty pölyjä kuvasta pyyhiskelen, höpötän ja muistelen. Välillä kirahtaa kyyneleet, välillä hörisen. Mutta ajatukset ovat joka ainoa päivä hänessä, muistoissa, todellisuudessa, ikävässä... Kynttilästäkin kuuluu tietynlainen ääni, sellainen pieni rätinä ja ääni muuttuu kun liekki kasvaa ja heiluu. Saatan seurata liekin kiemurtelua pitkiäkin aikoja, mikä sen saa leikkimään ja kujeilemaan. Poltan tiettyjä kynttilämerkkejä, ovat siistejä, palavat tasaisesti ja kauheammin savuamatta.
Nyt ostin käsityönä tehdyn, kauniin kynttilän. Sytytin sen, mutta liekki jäi kauhean mitättömäksi, kytevän kituvaksi. Enkä ääntäkään kuullut. Kaikkeen voikin pettyä, kynttilänliekkiin. Valonlapseni tarvitsee villin, iloisen ja kujeilevan elävän liekin. Eikä mitään vaatimattoman olematonta ja kytyistä. Ehkä minun pitää mennä hankkimaan sellainen minkä tiedän palavan niin kuin pitääkin. Onpahan tällekin päivälle merkittävä tehtävä, hankkia oikeanlaisesti palava kynttilä. Sama se on haudalla, osa kynttilöistä jättää palamatta, sammuu itsekseen, kituu ja rätisee. Käytän itse pääsääntöisesti sellaisia, joiden tiedän hoitavan hommansa.

 

Näyttösuunnitelmat ja aikataulutukset olen saanut valmiiksi, nyt on hyvä aika, kaikessa hiljaisuudessa naputella muutama muukin tehtävä pyörimästä. Eiku keramiikan tehtävää sorvaamaan. Tai otan sellaisen kyseenalaisen puhelun jälleen aamun numeroon, soitin sinne neljä kertaa ennen kuin vastattiin ja luvattiin soittaa takaisin...

 

Nyt tähän hiljaisuuteen kuuluu myös Kaino-koiran kuorsaaminen. Sillä on tapana tulla jalkoihin nukkumaan. Jostain syystä koira on katsonut kaipaavansa myös syliä, kiipeää usein sitkeästi ähkien syliini, varsinkin jos istun tv-tuolissa jalat rahilla ja viltti korvissa. Tämäkin pikkusylikoira täyttää 9 vuotta, mihin tämä aika kuluu. Pian, 18.10., on myös kahdeksan vuotta siitä kun elämämme muuttui, silloinen elämänkuplamme puhkaistiin ja se aivan täyteen rei´itettiin, sillä tiellä olemme yhä, rikkipuhki rikottuna, mutta kuitenkin helekatin vahvana...

 

 

AIVORIIHI-JUMPPATUOKIO

Täällä haisee hiukan savulle, barbequelle, makeahkolle ja nuotiolle. Teen testejä harmaannuttamisesta, se ekologinen koivupohjainen harmaannuttamisaine haisee kaikelle tuolle. Ei paha. Olen nuijinut pohjaa, raaputtanut, sivellyt, tuputtanut, käsitellyt kerran, kahdesti ja kolmesti. Kuinka toimii liimapuu, raakalauta tai höylätty paneeli. Mistä saada puusepänkuivaa raakalautaa, meneekö se kuprulle kuivuessaan, lähteekö tikkuja? Samaan aikaan suunnittelen ohjaustoiminnan näyttömateriaalia, pesen pyykkiä, aikataulutan tätä ja huomista, vertailen vesikiertoisia pyyhekuivaintelineitä, vessanpyttyjä hitaalla vai nopealla kannella ja suihkujärjestelmiä sateella, ropinalla vai ilman. Odotan myös löytäväni ompelukoneen, jolla voi harrastaa koneparsintaa. Tuotteen valmistamisen uniikkia tai sarjatyötä aivoittelen myös, siihen käytän omaa sabluunaa ja seulaa, samaan työhön myös koneparsintaa. Kunhan vain olisi kotona se kone, jolla parsia. Seulaan valotin korentoja, HentoLento-kuosin painoin, samaan aikaan perheellä on sudenkorentokiintiö täynnä. Mihin siis voin käyttää moista, jos en voi käyttää kotona oleviin tekstiileihin. Kuinka sen annettuun koulutehtävään ujutan, jotten aivan turhaan tekisi. Josko saunatekstiilit... vaikkapa utuinen valoa läpäisevä konekirjottu, konerevinnäinen ja seulalla painettu uniikki verho ikkunan väliin... Vai tekisinkö kaikki saunatekstiilit samalla ideologialla, sarjan? Yksi koira nukkuu jaloissa, toinen vieressä. Tytöt koulussa, mies töissä.

Mannapuuroa ajattelin myös keittää, sellaista kotoisaa ja sopan kanssa syötävää, miksei myös kanelisokerilla. Sokeria löytyy, mutta onkos kanelia tässä kodissa? Intarsia, siitäkin minulla on etätehtävät. Paljon erilaisia viiluja työstettäväksi, tarkkaa työtä ja puunsyitä sommittelevaa, suunniteltavana on rasian/avainkaapin kansi kotona, joka sitten työstetään loppuun koululla. Tykkään aihepiiristä, se on tarkkaa ja kiehtovaa. Entäs keramiikka, sen olin jo unohtanut. Keramiikan tehtävää aloin tekemään pari viikkoa sitten, samaan aikaa kissanpurema sormi kangistui ja jouduinkin päivystykseen. Se annettu tehtävä nollaantui siinä temmellyksessä. Mutta edellisen tuotteen suunnittelun kansion olen palauttanut, ihan määräpäivänä, se on ilmeisesti lusittu. En tosin ole palautteita katsonut, josko siitä jotain olennaista puuttui. Tuota tehtävää viimetipassa kootessani sain mukautua nopeasti, kun kaikki ei mennytkään niin kuin luulin. Koneet takkuilivat, en saanut tulostettua kuvia, en tapettimallia, en tekstejä... Siirryin manuaaliseen ja piirsin paljon. Kun aloin värittämään, tästä kodista ei löytynyt tarvittavia värejä. Aloin liimaamaan, vain huono teippi oli saatavilla. Väreinä käytin sitten kynsilakkoja, hätä keinot keksii. Liimapaketin ostin, mutta se olikin huonoa liimaa, joten sain koota materiaalit hiukan hampaat irvellä soveltaen. Ei mennyt ihan niin kuin ajattelin, mutta sain tehtyä. Sitten itsearvioinnin aikana jouduin kohtaamaan taas esteet, omat suunnitelmat ja kritiikin, joskin myös ratkaisukeskeisyyteni...

Välillä tuntuu, että menen sieltä minkä osaan ja helpoimman kautta. Mutta toki osaan monen mielestä vaikeitakin asioita, eivätkä muut niitä helppoina pidä. Useissa tehtävissä minulla on nopeasti visio suunnitelmineen olemassa, sitten käyn kauhean aivomyrskyn ja kokeilusatsin ja kas kummaa moisen tuskan jälkeen huomaan tekeväni alkuperäistä suunnitelmaa mukailevaa tuotetta/suunnitelmaa. Mutta nämä erilaiset prosessit, pähkäilyt ja idean heittelyt kuuluvat myös annettuun tehtävään. Ohje on myös nämä materiaalit säilyttää, koota kansioon, mutta minulla tuota materiaalia ja piirustuksia kertyy hetkessä pino, jonka jo ehdin survaista saunanpesään ja sitten tajuan, että se olisi ollut sitä suunnittelumateriaalia ja kansioon koottavaa. Samalla kun teen jotain aivan muuta, minulla surraa aivoriihi, kuinka sen saisin dokumentoitua? Nopeatempoisuus ja itseensä turhautuminen kuuluu elämääni, aina vain, sekä kova vaatimustaso. Asetan itselleni ehkä kohtuuttomiakin vaatimuksia, kun luulen meneväni helpoimman kautta, enkä sitten oikeasti menekään.

Nyt piippaa pyykkikone, on myös harmaannuttamisoperaation tsekkaustauko. Koirat tasan seuraavat minua, vaikka nyt nukkuvat kuorsaten. Yritän hiipiä, sillä nuo koiruukset ovat joka mutkassa mukana, eikä se aina nopeuta tai helpota hommia. Mutta omiani ovat, seuraavia ja palvovia seurakoiria... Siirsin pyykkitelineen paikkaa, keskelle keittiötä. Siinä kiertää ilma reilummin, kuin tiukasti seinän vieressä, uskoisin. Koneellinen ilmastointi? Mitä kaikkea se merkitsee, ollakko vaiko eikö olla? Tässä kodissa moista ei ole, eikä oikein pyykeille tarkoitettua tilaakaan, mutta nykyihmisille se on jo itsestään selvyyttä. Kodinhoitohuone ja koneelliset ilmastoinnit, hiukan myös muita mukavuuksia. Kuinka itse moiset toteutamme rempassamme... Remontti etenee, ensin puretaan ja sitten kootaan, teorialla. Mutkia on hiukan ollut matkassa ja jopa käytetyissä lankuissa, mutta sitähän elämä on, mutkien kanssa elämistä ja niihin sopeutumista.

Sunnuntaina vietimme lakisääteisen koko perheen yhteisen vapaapäivän, lähdimme Ouluun. Oli hyvä reissu, ei konflikteja, ei kiirettä, ei tahtojen taisteluja. Alamme kehittyä! Ehkä. Kävimme alustavilla tutkimuspähkäilyillä, mitä kaikkea tulemmekaan tarvitsemaan remontissa, toki tarjoushaukkana vertailemme myös hinta/laatuasioita. Ruokaa, shoppailua, löytöjä, käsikynkkää, naurua, hulluttelua, rentoutumista. Ostin myös tavoitejuomalasit, uuteen kotiimme. Tavoitekahvikupit minulla on ollut jo pian kolme vuotta. Toivottavasti se nyssäkkä on säilynyt ehjänä muuton rytäkässä. Olemme tehneet pitkiä päiviä rempassa, Ukkokulta eniten. Itse olen ehkä se organisaattori, aikatauluttaja, hirvittävä hoputtaja, kokooja, haalija, budjetista huolehtija ja jokapaikan (välillätylsä)höylä. Ukkokullalla on tekninen vastuu ja ratkaisut olemassa, minä tunnen olevani välillä se naulanojentaja, uusi roolitus, mutta yritän opetella olemaan se naulanojentaja. Tytöt ovat laittaneet laminaatteja, maalanneet, purkaneet ja saaneet paljon näkyvää aikaiseksi. Moniko teini hallitsee paneloinnit, laminaatit, kittaukset, sirkkelit, porakoneet, naulaimet, vatupassit ja muut remppakujeet. Meillä osaavat, se on hienoa katsottavaa, sirkkeli laulaa ja tytöt touhuavat nutturat tutisten. Välillä menee väsyn puolelle, nälkä saattaa raastaa hermoja, koeviikot vievät aikaa, kirjoitukset ison siivun, mutta jokainen osallistuu sen minkä kykenee ja jaksaa. Toivottavasti moinen syke jatkuu ja yhteinen tekemisen meininki. Tänään on kyselty lvi-aikatauluja, sähkömiehen piti tulla jo viikko sitten... Laatat olivat saumatut, paljon siis tapahtuu ihan puhelimellakin ohjaten.

 

Minusta tuntuu, että meillä on moni asian hyvin, menossa parempaan suuntaan. Ei aina helpoimman kautta, mutta jokin kiintopiste on olemassa... Kuitenkin sain kuulla, kommentin vast´ikään, että onneksi teillä on sentään jokin asia hyvin. En toki siinä hoksannut kysyä, että mikä se jokin asia on? Sillä kun omasta mielestä me saamme olla monessakin asiassa kiitollisia, koen että olemme onnellisten tähtien alla, asiamme ovat hyvin verrattuna siihen että asiamme olisivat huonosti. Olemme yhden lapsistamme menettäneet, sen asian kanssa opettelemme elämään, ja se on aina raskas taakka tajuttavaksi, mutta se ei myöskään saa estää meitä muita elämästä. Jatkamasta olemistamme. Päin vastoin, tuohon perspektiiviin verrattuna haluamme elää täysillä tässä ja nyt, kun kukaan meistä ei tiedä mitä huominen ja tulevaisuus tuo tullessaan. Turha on jossitella ja odottaa, että ehkä joskus ja kun, jos vaikka... Pienet räkätaudit tai kuumepiikit eivät ole vakavaa, verrattuna siihen jos on vakavaa. Kuplamme ei ole täydellinen, se on kuin kolhuinen pläkkiämpäri, kestänyt ihmeellisesti tällejä, samalla lisää kolhiintuen, enkä edes odota olevan sileän ja läpinäkyvän kauniin. Oikeastaan minua kuvottaa liian täydelliseltä vaikuttavat pintakiiltoiset kuplat, sillä entäs jos sinne annetaan pienkin piikki, isosta piikistä puhumattakaan, se kupla puhkeaa. Mitä sitten? Tapamme mukaan meillä on monta asiaa menossa samaan aikaan, näin on ollut aina ja tulee olemaan. Minusta on kiva opiskella, kivaa asua maalla, kivaa suunnitella, kivaa rempata, kivaa pallotella ideoilla. Jaksan, ehkä hölmöyksissänikin, aina vain innostua ja oppia uutta, kokeilla ja testata. Varmaan monenkin mielestä äärirajoilla, mutta nehän ovat minun rajojani, ovat aina olleet. Kyllä minä omat mittarini tunnistan. Sitten kun iskee laiskotteluvaihde, teen senkin sata lasissa, aivan reporankalaiskana. Toteutan asioita, joista olen haaveillut, ne ovat olleet pitkään tavoitteina, samaan aikaan koen toteuttavani myös Valonlapseni haaveita, ideoita, joihin hänen aikansa ei riittänyt. Usein unissani ratkomme moisia asioita yhdessä, neiti tulee omia visioittaan kertomaan ja touhuamme yhtä jos toista, ne ovat hyviä unia. Siksi varmaan tykkään nukkuakin, sillä en näe painajaisia, vaikka todellisuuden unissakin tiedän.

 

Mutta nyt tekee mieli mannapuuroa, vai tekisinkö -vellinä? Aamuni aloitin vihersmoothiella; pinaattia, selleriä, soppaa, inkivääriä, leseitä, avokadoa ym. kaapista löytyvää. Yritän ruokavaliotani hiukan muuttaa fibromyalkialleni sopivammaksi. Kyllä kroppa kertoo, että olen lipsunut muuton yhteydessä, joten otetaanpas kurinpalautus. Mannapuuro ei nyt siihen varsinaisesti kuulu, mutta teen sitä kattilallisen koululaisille, ja varmasti maistan itsekin. Illaksi töihin, siinäpä se päivä sitten olikin. Son moikkelis, nautinnollista ja raikkaan värikästä syysviikkoa.