VETTÄ ON VIRRANNUT

En päässyt netin kautta järjestettävään Pohde-koulutukseen, joten minulle vapautui tunti joutoaikaa. Pohteeseen liittymisen myötä piti olla moinen, jotta osaisin työtunnit ilmoittaa itsenäisesti, mutta kun ei niin ei. Pitäköön tunkkinsa. Aiheeseen liittyen on muutama soittopyyntökin leijunut ilmassa jo tovin, saa nähdä milloin moisiin tartutaan. Oisko vähän sekavaa, eikä ainoastaan minulla... Silloin muistin Vademekkumini. Hurjalla vauhdilla temponut aikaratas, vierähtänyt monta kuukautta. Eikä mitään helpoimpia kuukausia. Rapiat kolme kuukautta ja kolme kuolemaa lähipiirissä. Onhan siinäkin sulateltavaa ja organisoitavaa. Eno, eli kummisetäni menehtyi yllättäen kalastausreissulla, jouluaamuna äiti sai yllättäen tähdenlennon isän luokse ja pari viikoa sitten menehtyi serkkupoikani syöpään. Äitin hautajaiset pidimme meillä perhepiirissä, äitin toiveiden mukaan. Äänekkäät, itkua ja naurua sulassa sovussa reilut 30 perheenjäsentä. Samassa rytinässä minulle periytyi kummitätini asioiden hoito, enon kuoleman myötä. Noh, kummilapsi laittoi ramapan kalakattamaan ja eilen kummitätini sai muuttaa palvelukotiin asumaan. Viime viikolla keskiviikkona tuli puhelu, jossa moista palvelukotipaikkaa ehdotettiin. Perjantaina oli jo tavaroiden muutto ja eilen meni täti taksilla perässä. Muutamat lappusulkeiset on siis olleet hoidettavana. Tänäänkin olin tunnin pankissa, hoidin sekä elävien että kuolleiden asioita, sain hoidettua. On mulla ollut onneksi apukäsiäkin, mutta pääosin oon itse huseerannut. Tätiltä tulee napakaksti ohjeita, on pitänyt edellä käydä katsomassa ja tarkistaa että asunnossa on hällä. Eikä joka päivä täti edes tunne minua. Eilen oli niin tyytyväinen omassa uudessa asunnossaan tutussa kiikkustuolissa, että ehdotti minullekin muuttoa samaan kämppään. Täti myös nauraa minun iälleni ja sille kuinka vanha olen, ei siis muista itse olevansa pian 91-vuotias. Tätin nykyisessä asunnossa on sulassa sovussa tätin omia tavaroita ja äitin kuolinpesän tavaroita. Jotenkin outoa, että isosisko peri pikkusiskonsa seniorivermeitä. Mutta elämä on, välillä enemmän ja vähemmän outoa. Aamulla jo hetkittäin normaalista arjesta haaveilimme. Työrintamalla menee kivasti: kun yksi ovi sulkeutuu muutama uusi avautuu. Edelleenkin teen lastensuojelussa keikkaa, kaipaan nuoria noissa yksiköissä. Toki työkavereitakin. Yllättäen olen löytänyt tekemästä myös koulutyötä. Vaativan erityistason ohjaajan sijaisuuuksia, oli yksi pidempi pätkä, eikä pidemmät ole minun juttu. Nyt sitten otan vastaan muutaman päivän keikkoja kun tarjotaan. Olen löytänyt itseni myös uudesta vinkkelistä tekemästä lastensuojelua ja perhetyötä, ensi- ja turvakodissa. Samalla myös lastensuojelua perustason yksiköissä. Tykkään, eikähän sitä tiedä mitä moisesta kehittyy jos on kehittyäkseen. Joten olen avoimin mielin aj kokeilen, aina jotain tulee vastaan. Toki tilapäinen perhehoito ja kehitysvammatyö, omaishoitajuuksineen ja avustajan hommineen pyörii siinä sivussa. Tänään on taas satutäteilyn vuoro. Itse edelleenkin handlaan kalenterini. Pian saan olla viikon sokeainkoulussa Jyväskylässä avustajana mukana, se on huikea ympristö. Siinäpä kiihkeimmät työjutut. Takki on ajoittain tyhjä ja avuton olo monellakin saralla. On paljon asioita joihin voi vaikuttaa ja sitten aivan liian paljon asioita joihin omat vaikutusmahdollisuudet eivät riitä. On vain hyväksyttävä. Niin ja sopeuduttava. Äitityhjiö on iso, samalla ikävöin myös isää ja omaa lastani. Vast'ikään laskeskelin, kuinka valtava määrä kuolemia lähellä ja lähipiirissä on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Saatta jopa huimata moinen todellisuus, toki vanhuudessa kuolema on normaaliutta, odotettavaa ja armollista. Ajattelen siis paljon kuolemaa. Olen viime vuosina pitänyt myös lukuisa puheita hautajaisissa. Serkulle on tilauksessa, lupasin. Sitten on kaksi elävää ihmistä pyytänyt puhetta itselleen, sitten kun aika on, jotekin lämpimän kornia. Mutta tottakai puhun, märisen ja puhun. Kuinka ihmiset kohtaavat surevan. Sitä edelleenkin ihmettelen. Osa itkee enemmän kuin minä ja halauksia saan yhä, osa ei millään tavalla noteeraa vaikka tiedän tietävän, ei minkäänlaista myötätunnon elettä. Päällimmäinen kysymys kuuluu, halauvatko he itseään kohdeltavan oman surun kohdatessa samalla tavalla? Toki kuolema on edelleenkin tabu monelle, vaikea asia. Itse on jo aihepiirille niin marinoitunut, että itkut mennen tullen palatessa eivät itsetuntoani romuta ja uskallan puhua kuoleman moninaisuudesta vaikeassakin tilanteessa. Mutta nyt jatkan eläväistä iltapäivää. Käyn satutätinä ja yöksi töihin. Son moro, kuullaan taas...