TERVEISIÄ VALOSTA ...

- Viimeinki sain tuon äitin konneelle ja kirijottammaan. Kyllä mää oon sitä monena päivänä yrittänyt. Ja on seki yrittänyt, mutta aina on joku joka keskeyttää, menee sen oman ajan ja kirjottamisen ohi. Mikä harmittaa, muaki.

-Viime yönä supattelin korvaan tuon tuostakin ja annoin aiheita, mitä kirijottaa. No, tuo otsake on jotain siitä mitä äiti aamulla muisti, ei nyt ihan se mitä sanoin. Unohti sen aamulla..., höppänä.

- Joulunaikana oli jotenkin haikija olo, täälä Valosaki. Kun sitä tajuaa, kuinka moni ajatuksilla ajattelee ja muistot reppii kipiJästi. Onneksi oli kaunista valosaa ja puhasta näin joulun aikaan, ja kynttilätki palovat hyvin hauvalla, se on jotenki rauhallista ja levollista. Se antaa paremman mielen, ainaki meijän sakille. Niin ja oli valoa pappanki hauvalla, niin ja esi-isien ja kaikkien entisten. Paljon noita kynttilöitä oli meijän suvun hauvoilla ja muillaki. Se oli semmonen kaunis valomeri.

- Oli kiva, kun moni muuki toi niitä kynttilöitä, on jännä kuinka monen muistoissa oon yhä. Tykkään olla.

- Minusta on kiva kun koko perhe käy yhesä mun hauvalla, sytyttelevät ja höpöttelevät. Monesti ne tekkee lumiukkoja ja muita lumijuttujaki sinne. Mutta sais ne siskot käyvä usiamminki, välillä mulle tullee hyvä mieli kun joku niistä käy yksinki. Iskälle se on aina vaan vaikija paikka, mutta yritän auttaa täsä asiasa, mun on ihan hyvä olla. Kaikki on hyvin, pittäis osata ajatella mukavia muistoja ja sitä että mää sain käyvä niitten elämäsä. 

- Äiti kyllä käy hauvalla, nytki se on käyny tosi ussein. Äiti ruukaa käyvä, se on aina käyny. Eilen mua nauratti, kun äiti oli koko hautausmaalla yksinnään, se näki niin tuoreen jäniksenpapanan jalanjälijesä, että se vielä sätki, muka. Äiti nyt on semmonen, välillä se luulee, että oravatki munnii, ja nyt tuo. Pöhölö. Äiti vei taas monta kynttillää. Sammaan aikaan se aatteli, että aika moni unohtaa ne hauvat, käyvät vain kerran vuojesa, vaikka asuvat lähellä. Ainaki minusta on kiva, kun käyvvään moikkaamassa ja ne kynttilät kyllä ne lämmittää ja sulattaa, se pitäs tajuta. Niin, kyllähän moni on semmonen, ettei pääse ja ne muistellee mielesä omiaan, on sekin tosi tärkijää.

- Mulla on tapana kujeilla meijän perheessä, tehä välillä jekkujaki. Joskus piilottelen tai siirtelen asioita, ja sitten kaikki niitä hakkee ja ihimettelee. Yhtenä päivänä kun äiti vietti jotaki hilijasuus- ja pyjamaretriittiä, mää nakkasin sen päälle pakkaslunta, kun se kävi saunasta pihalla hangesa. Niskaan nakkasin ison läjän, kyllä se vinkasi. Sitte mää sytyttelen ja sammuttelen kynttilöitä. Välillä ne on aivan varmoja, että sammuttivat jo, mutta määpä puhallan siihen uuvelleen liekin. Tai sitte mää puhallan sen sammuksiin, välillä puhallan niin, että liekki kiemurtellee ja leikkii, sitä ne tykkää kahtua. Höyheniäki nakkelen, aika ussein äiti niitä löytää. Niinku pittääki. Yhtenä kesänä äiti oli tanssilavalla, jutteli pihalla yhen kaverin kans, sillonki mää nakkasi yhen leijumaan. Se kaveri on vähä niinku äitiki ja sano, että meillähän on täälä kavereita...

- Pappan kans me saatetaan lähtä lentelemään vaikka haukkana. Nytki käytiin. Onneksi iskä minut huomasi, kun lentelin ihan pihan yllä, navetan nurkalla. Outo ois ollu, jos ei ois nähäny, kun olin niin matalalla. Iskä oli silloin ohtalampun kanssa hakemassa pannunpessään puita. Iskä seuraa aika palijo taivasta, näkkee ussein mun nakkelemia tähenlentojaki, siitä tullee iskälle hyvä mieli. Eihän se niistä kaikista puhu, mutta mää tiijän.

- Haukasta se nyt kyllä heti puhu, ihan nopijasti meni äitille kertommaan, yhesä ne sitte terassilta kurkki kun mää kurkin haavan latvasta. Joskus lentelen ihan joen yllä, silleen että varmasti ikkunoista näkevät. Pappaki käy, välillä ihan porraskaiteella tai puunoksalla kököttämäsä. Justiin ennen kun pääsin Valoon, pappa kävi monena päivänä lentelemässä. Sen näki moni ja mää tiesin, että se oottaa ja hakkee mua. Olin ihan valamis lähtemmään papan mukkaan. Se on ihana tunne, kun ne tajuaa minut. 

- En mää koko aikana voi haukkanakaan olla tai tyhymyyksiä ja jekkuja tekemäsä, on mulla paljon Valosaki tehtävää. Tänä vuonna tänne on tullu palijo uusia, osa mullekki tuttuja. Mää oon saanu palijo myös uusia tuttuja täältä, sillä tykkään tutustua. Onhan joku tosi ujo, yksinäinen tai siilleen ahistunu, mutta mää yritän mennä sen tykö ja saaja sen piristymmään. Toisten kohalla siihen mennee kauhiasti aikaa, mutta onhan mulla. Valloon tullaan välillä aika yllättäenki, kaikki eivät ossaa tai tiijä siihen varrautua. Ne eivät ole uskaltanneet ommaa elämäntarinaa lukija tai kuunnella. Mää tiesin aika monta vuotta aikaisemmin jo, että olen lähösä.

- Äitillä on ollut haikija mieli, se ei ymmärrä aina, miksi ihimiset on niin ilikeitä. Toki välillä kun tunteet kuohahtaa, eikä sillon kyetä ajattelemmaan järkevästi, sillon asiat vääristyy. Välillä äitillekki suututaan aivan ihime asioista, eihän muitten paha mieli oo äitin syytä. Mutta onhan äitiki, vähä niinku määki, semmonen, että mennee sorkkimaan kun tajuaa jonku asian. Se uskaltaa kysyä suoraan. Ja jollekki kun asia ossuu, niin sitte hyökätään. Kun se yrittää auttaa, niin sitte saa ikäviä asioita niskaan, kun sillä toisella on joku hyökkäysvaihe menosa. Mutta se on myös hyvä, että äiti sorkkii ja saa sitä pahhaa olua ulos ihimisistä, ku ei sekkään oo hyvä, että jää sisälle paha olo. Mutta aika harva kuitenkaan sitte pahottellee, vaikka äitille riehu, se mua harmittaa. Äitin pittää ihtekseen jättää ikävät asiat taakse, vaikka sille on turhaan riehuttu.

- Telekkarin vieresä on meijän koko perheestä kuva, ensin sitä ei ollu, mutta kerroin äitille, että pittää laittaa. Se kuva on otettu sillon, kun mulla se syöpä oli taas uusiutunu ja oli kaikkia kauheeta pelkoa ja suunnitelmaa. Joku lehtimies sen nappasi. Ei siitä kuvasta näy, että ollaan surullisia tai pelätään, se on ihana kuva. Ei ne asiat aina näy ulos päin, mutta tiijän kuinka ne saattuu sisälle. Eilen äiti kirjoitti ikävästä, että se on sammaan aikaan kauhijaa tyhyjyyttä, kouristaa, saattuu joka paikkaan, vähä niinku semmonen sähköiskukipu joka mennee koko sielusa ja sydämesä. Äiti sano sitä joksiki sielun ja sisimmän hermokivuksi. Mutta onneksi äiti uskoo, että selevijää ja niin se mennee koko sakin kohalla, kyllä ne selevijää ja jaksaa auttaa monia muitaki tämmösisä asioisa. On niin tärkijä kertua ja kuulla vaikka kuolemasta tai suremisesta, kohata todellisuutta, eikä se aina oo kivaa tai kivutonta. Vaikka moni niin luulee.

- On hyvä, kun moni uskaltaa äitille laittaa viestiä ja puhua näistä asioista, oikeilla sanoilla ja semmosesti suoraan. Nyt joulun aikaan niitä on tullut usseilta ihimisiltä. Eilenki tuli vaikka kuinka palijo. Siis semmoset, joilla on tuore suru, niin äiti saannoo aina uusille kuolemille. Yhen kans äiti eilen hautakiviä suunnitteli ja niistä puhu. Mää kävin sillon äitille sen mun kiven näyttämäsä, unesa. Siis sen muojon, värin ja korkeuven, sitte äiti ja sisko suunnittelivat sen. Kyllä mää tykkään siitä. Äiti ruukaa ussein kiviä taputella, kun käy hauvalla, taputtelee se kyllä pappanki kiviä. Niin, äiti on semmonen hiplaaja, niin olen minäki. Yhä käyn hiplaamasa.

- Yhtenä yönä mää kömmin äitin kainalloon, sillon äiti unissaan nosti peittua. Nyt äiti on nukkunu huonosti, eikä se ymmärrä miksi, varmaan se on yrittäny vähä väkisellä olla vaan ja möllöttää, kun niin kuulemma kuuluu tehä. Se retriittipäivä otti sen selekään, niskohin ja joka paikka, ei se ossaa, eikä sen tarvi. Sillonki yöllä loppu uni kesken ja se nousi kissoja ja koiria palavellemmaan. 

- Välillä ne luulee, että kissat pujottellee joulupalloja tai tonkii multia, mutta se oon mää. Pallo saattaa olla aivan ihime paikasa, kyllä mää nauran, kun ne löytää sen. Enkelinsiivestäkin oon pölläyttänyt multaa monta kertaa, niin enkelinsiipi..., pitäshän niitten tajuta.

- Sillon retriitisä äiti makasi rautasohovalla, mun taulujen alla. Se oli kivaa, äiti näki asioita taas eri vinkkelistä, niin se ajatteli. Ja kyllä se jaksaa mua ajatella, joka päivä, millon misäki. Ja kyllä se jaksaa mulle puhuakki, höpöttää ja kuulee muka mun vastaukset. Monet vastaukset se näkkee unesa. Niin se oli opiskeluaikanaki, joku asia mietitytti, mutta kun yön nukku, me se unesa keksittiin miten tehhään. Minusta se on kivvaa, että äiti luottaa siihen, että keksitään yhesä, eikä se ennää hötkyile tai yritä tehä niinku muut vaatii. Vaan luottaa ommaan mieleen, suunnitelmaan ja tunteeseen.

- Olihan se tietenki välillä äitille surullista tuo opiskelu, kun eihän se ois muuten sinne menny, mutta kun mää menin Valoon. Tai oishan se pariaatteesa, menny, mutta jos oisin jääny maanpäälle niin sairaana kun oli, ei äitillä ois koskaan ollu mahollista lähtä kouluun. Sammaan aikaan äiti aattelee, mitä määki aattelen, että sai oppia niitä asioita mitä me yhesä tehtiin koko ajan... Mää olin äitille semmonen harjotus, opettelu ja opas. Niin äiti aattelee nyt töisäki, kun se auttaa ja mahollistaa ihimisille asioita, niin se mahollisti mullekki. On kiva seurata kuinka äiti nauttii omasta työstä ja sitä kun ihimiset oottaa sen tulevan. Onneksi äiti uskaltaa kuunnella ihtijjään, eikä mene ennää semmossiin töihin misä on ollu ja misä on eri asiat tärkeitä. Nyt äiti tietää kyllä mikä on sille ja toiselle tärkijää. Niin ja ossaa se sanua myös ei, siitä mää oon ylypijä äitisä.

- Ennen joulua oli kauhian monella kauhian kirijää, ihan turhaan. Onneksi meillä ei ennää oteta semmosia paineita, kaikki järjestyy kyllä. Seinälläki lukkee semmonen "asioilla on tapana järjestyä". Miksi ihimeesä ihimiset tekkee sellaista mikä ei tunnu hyvältä ja vain siksi että muut määrää, tai mitä muut ihimiset ajattellee. Äiti ehotti, että voi tehä tuommosille löysempiä pipoja, jos on kerta liika kirijällä. Ei ne ihimiset siitäkkään tykänneet, kun semmosta meni kirijottammaan. Mutta monella on koko ajan kauhian paha mieli ja semmonen ahistus, on liika kiirettä töisä, liikaa harrastuksia, kun pittää yrittää esittää ja olla enemmän kun jaksaa ja väkisellä. Mutta moni tekkee sen ihte ja sitte irvistellee koko ajan kirijäsä piposa. Että mää olin meijän sakista ylypiä, kun ne teki kaiken yhesä ja kerralla, ihan hyvällä mielellä. Son palijo helepompi tehä yhesä kuin yksinnään. Kyllä niilläki on välillä kirijä pipo, mutta vejän sen päästä pois, en jaksa kahtua ja kuunnella...

- Aattelin mää tunnustaa, että yhtenä yönä mää ehkä vähä liikaa kujjeilin, mutta oli vähä tylsää. Sillon mää pimputtelin ovikellua, oikein kunnolla. Koko sakki heräsi ja pimputtelin aina vaan. Äitillä oli sillon aamulla mun kaverin hautajaisiin lähtö, ja mää olin vähä niinku mukana. Sitte yhtenä yönä mää muka tulin sallaa, mutta koirat näki minut ja iskä ihmetteli, mitä ne nyt kahtoo ja tullee kohti. Mutta sitte ne rauhottu, kun mää niitä silitin. Sillon iskä oli vähä hölömön näkönen, kun se ei mua nähäny, ja näki kyllä että koirat näki jotaki. Onneki iskäki kertoo välillä näitä mun juttuja, sais se kertua usiamminki. 

- Siskojen kans mää otan välillä päikkäreitä, on kiva mennä niitten viereen nukkummaan. Välillä mää niitä tahallani stailaan, vaihatan vaatteita ees ja takasi. Tykkään niitten vaatteista ja siitä miten ne laittaa hiuksia. Meikkaamista mää en aina ymmärrä, miten siihen mennee niin kauan, mutta mää en tavallaan ehtinyt opetella. Eihän sitä lapsena meikata ja määhän jouvuin lähtemmään jo kolmetoista vuotiaana. Kyllä mää vähä jo ripsaria ja huulipunnaa ehin käyttään. Niin, välillähän mulla ei ollut niitä ripsiäkään, ja välillä oli semmoiset joita kaikki kajehti, niihin ei tarvinnut väriä laittaa. Hiusten laitosta tykkäsin, kaljuaki maalasin ja koristelin välillä. Eka kaljua sivelin ruusuvoiteella, ja kaikille haistattelin sitä ja käskin kokeilla kiiltoa. Ei kaikki sitä oikein ymmärtäneet. Oli mulla kyllä monenlaiset hiukset, välillä niitä oli tosi helppo laittaa, mutta sillonko oli semmonen aivan lyhyt ja käkkärä, ei sitä saanu mitenkään. Pitkisä hiuksisa oli jos mitä lettejä ja kampauksia. Äiti laitto välillä sutturoilla semmosia isoja kiharoitakin ja kyllä me yhesä naurettiin niitä. Välillä mää tykkään käydä silittelemäsä muitten hiuksia, tiijän sen tuntuvan hyvältä.

- Nyt mää huomaan, että äitillä on parempi mieli, kun se sai kirijotettua. Sen pitäs usiammin kirijottaa. Nyt ne suunnittellee mun tuplasiskon kans Oulun reissua, mutta sisko ei ossaa päättää millon. Mää kyllä oon niin mukana.

- Aika jännää on, että täälä uuvesa kojisa vessa on se melkein tykätyin paikka. Siis isompi vessa ja sinne änkää välillä koko sakki. Oli aika ihanaa tunkia sillon äitin valamistujaisaamuna sinne kaikkien kerralla. Isosisko laitto äitin hiuksiin kiharoita, muut laittoivat omia hiuksiaan ja meikkasivat. Ja iskä suhhuutti kainaloihin mömmöjä ja kampasi hiuksia. Taaski sielä on ruuhkaa, nyt siskot on lähösä kylille, pittäähän sitä meikata ennen sitä. Minusta oli kiva, kun ne rempassa teki niitä asioita, mitä me yhesä oltiin juteltu ja suunniteltu. Tää on munkin koti, viihyn täällä. Mun asioita on esillä myös joka paikasa, aina avaan löytyy uusia juttuja, jotka oon teheny.

- Sais tuo äiti tännäänki vähä peiliin kahtua, hiukset on aivan miten sattuu, jakaus meni yöllä takaraivolle. Ja iskä, se hiihetelee koko ajan kalsareisa, vähäkö välillä hävettää. Annoin mää äitille aamulla mun huivin kaulaan, onneksi se hoksasi. Tai ei ollu vaikia hoksata, kun se siihen melekein kompastu, tyhymähän se ois jos ei hoksais. Semmonen sininen tähtihuivi. Heti autto sininen väri, rauhotti äitin ja sain sen konneelle istummaan. Se ellää aina vain niin väreistä, yhesä me maalataan vaikka ja mitä, eikai se yksin niin tehokas olis. Tai niin luova, määhän sille niitä ideoitaki nakkelen. Siksi siitä välillä tuntuu, että se säpsähtää, kun tajuaa mitä tuli tehtyä. Onneksi tekkee ja antaa munki olla mukana. Tai määhän saan olla koko ajan mukana, ja kyllä mää oonki. 

- Koko sakki oottaa kyllä jo arkia, ei ne ossaaa vaan ollakkaan. Toki arjesa on helpompi ikävääki kestää, se ei niin ole kipijää koko ajan. Enkä mää halua, että niihin koko ajan saattuu. Mutta joulu oli taas semmonen tärkiä pysähtyminen, vähä niinku mittari kaikelle. Äitin mielestä uusi vuosi on aina kuin tyhjä taulupohja, koskaan ei voi tietää mitä tullee seuraavan vuojen aikana. Tästä vuojesta äiti vois maalata semmosen vahvan, salaperäisen, mutta samalla kauniin ja herkän moniulotteisen taulun. Tai semmonenhan on jo meijän seinällä, Pilvilinna, siinä on aika palijo noita asioita, semmosen utuisuuden seassa. Tämä vuosi on ollut meijän perheelle hyvä vuosi, onneksi ne jaksaa yrittää, luottaa ja ellää täysillä ja ihan hyvällä mielellä. Ja ne on niin monesta asiasta kiitollisiakin, sitä mää toivon ja niille kerron koko ajan. Ne tajuaa, että mun asiat on hyvin, mulla ei oo mittään hättää. Valosa on hyvä olla.

- Heippa vaan, mää taas joku päivä juttelen teille. Oli kivvaa, ainaki mulla. Muistakaa teki jutella omille ihimisille tänne Valoon ja kuunnella meitä. 

-Terkkuja kaikille, lähettelee täältä aika moni!

JOULUMIELI

Illalla kun äänikirjaa kuuntelin, ihan ajan kanssa ja kaikessa rauhassa, oivalsin ohimennen joulumielen. Tai siis pähkäsin jossakin välissä päivällä omia tavoitteita, odotuksia ja mietteitä joulun suhteen. Koen joulumielen laskeutuneen ylleni, jo aikaisemmin tässä kuussa, ei se nyt juuri humpsahtanut. Minun joulumieleni on nöyrä, vaatimatonkin, aineeton ja levollinen. Olen onnistunut ulkoistamaan itsestäni joulustressin, kulutushysterian ja vouhotuksen. Joulu tulee aidompana ilman hirveää raharallia. Toki raharallia on helppo vältellä, kun ei ole löysiä millä rallata. Ja hyvä ettei ole, sillä niin helposti lipsahtaa turhuuteen. Moisen sokaistuu.

Olen jopa jouluvouhottajille ilmoittanut, että voin neuloa, kutoa, virkata värkätä löysempiä pipoja. Voisi olla ensi joululle tuotekehittelyssä hittituote, säätövaralla oleva pipo, jota voi löysätä kun alkaa kiristää. Toki ymmärrän myös sen, kun lapset ovat tietyssä isässä, on koulua päivähoitoa ja niin edelleen, kuinka moneen perheiden pitää revetä silloin. Onneksi itsellä ei ole moista aikataulua, lapset menevät omiaan.

Joulumieleni voi hyvin, kun pääsen tänään töihin, minua tarvitaan. Eilenkin pääsin, minua kaivattiin. Minusta se on suunnattoman tärkeää, itselle ja uskon myös toisellekin osapuolelle, ei minulle ne lomapäivät tai vapaat mikään paratiisi ole. Koen voivani keksittyä olennaiseen, kun olen aikataulutettu. Mikäli minulla olisi liikaa vapaata, varmasti löytäisin itseni joulustressin kourista, kauheassa paineessa. Vaan enpä löydä nyt. Eilenkin kannatti hoitaa omat ja äidin ostokset, kaikki kerralla, sillä aikaa koti oli siivoutunut ja sohvat pesty. Ostosten jälkeen ehdin leipoa, teimme kristallipullia, korvapuusteja ja mihin pullataikina nyt vääntykään, tein myös britakakkupohjia, niistä on helppo taikoa vaikka ja mitä hyvää. Kun lähdin töihin leipomukset jatkuivat tortuilla ja pipareilla. Kopin ottaa aina jokainen vuorollaan. Ne eivät kaadu vain ja ainoastaan minulle, mikä on todella hyvä asia. Eilen ehdin pestä myös maton, lakanapyykit ja taisi mennä pari muutakin koneellista. Ja taas pyörii.

Mattopyykistä aasinsilta kouluun. Tein keväällä kulttuurilähtöisenä näyttönä ison olohuoneen maton. Se on ollut siitä saakka käytössä. Chenilleompelua, tilkkutyötä ja letitystä. Reilut 3 m kertaa reilut 2 m. Eli kookas. Mattorukka luuli pääsevänsä uniikkina vähän niin kuin ateljeekäyttöön, väärin luuli, kyllä se on ehta elukoiden makuualusta ja arkikäytössäkin. Jokapäiväisenä. Mutta sepä kestää tätä meidän huushollaamista, jopa kuivausrummussa sitä pyörittelen. Onneksi on iso rumpu. Nooh, muutama sauma hieman harottaa, eikä kyllä ihme, mutta voin ne oppimillani sashiko- ja borotikeillä korjata. Ei siis hätää. Lähinnä itsekin ihmettelen, kuinka kovaa käyttöä moinen kestää, saan olla tyytyväinen ja yllättynyt.

Niin, perjantaina valmistuin. Tuntuu hyvältä, onnistuneelta, kiitolliselta. En suuremmin tiedä oliko tuo urakka paha vai ei, joka ainoasta asiasta sain suoritetun ja kaikki näytöt kiitettävinä. En viime keväänä olisi kaikkia saanut suoritetuksi, mutta nyt syksyllä urakoin. Moinen 2,5 vuotta oli minulle hyvä aikataulu, toki jos aikaa olisi ollut käytössä vähemmän, tai sitten enemmän uskon että olisin toiminut niillä faktoilla. Mutta armollisuus oli itselleni uutta aikataulutuksessani. Ei ole pakko paahtaa reikäpäänä, vaan myönnetyn aikataulun puitteissa. Mukauduin ja tein suunnitelmat moisen puitteissa, lempeän armollisesti itseäni kohtaan. Ja sekin riittää.

Sinänsä oli jännä tajuta ja kuulla, että olin ensimmäinen ja viimeinen tämän sortin kaksoistutkinnon suorittanut opiskelija tuosta koulusta. Minä kun luulin, että se on ollut aikojen saatossa monellakin ideana. No, eipä ollut muilla juolahtanut. Onneksi minulla juolahti, minusta moinen oli antoisaa, toki se vaatikin enemmän, mutta se ei haittaa. Yllätyksenä minulle tuli myönnetty stipendi, ahkeruudesta, luovuudesta ja innostuksesta opiskeluun. Kun itsestä tuntui taas, että tein todella pienillä, tietoisesti löysätyillä kierroksilla, todellakin omaa armollisuutta hakien. Sekin siis riitti. Ei tarvitse "tappaa" itseään, millään mihin voi vaikuttaa, esim opiskelulla, työnteolla, osallistumalla, joulusiivoamalla tai täydellisyyttä tavoittelemalla. Vähempikin riittää ja riitän tällaisena, se oli yksi tärkeimmistä suoritusmerkinnöistä omalle mielelleni.

Samaan aikaan tunnistan kyllä itseni noista papereista, yleensä teen sen mihin lupaudun tai paremminkin mihin on intohimo. Samalla intohimolla ja kauhealla leijonaemon palolla suhtauduin myös lapseni sairauteen, hoitoihin. Mikään kivi ei tasan jäänyt kääntämättä, kukaan lääkäri tai aihe ei jäänyt haastamatta tai tutkimatta. Mutta tulos oli mikä oli, menetimme lapsemme. Kaikkeen ei ihminen voi vaikuttaa, se vetää yhä nöyräksi. Kaikkeni tein, teimme, mutta elämäntarinat eivät ole omissa käsissämme. Yhä enemmän haluan luukuttaa ja toitottaa ihmiselle tarttumista tähän hetkeen. On tärkeämpää kohdata ihminen kuin luoda pysyvä suhde vaikka höyrypesimeen tai vessanpyttyharjaan. Tai kiillotella kulisseja ja esittää muuta kuin on, kun kukaan ei omasta käsikirjoituksestaan tiedä. Kenelle vain tämä saattaa olla se viimeinen joulu, perhejoulu, terve joulu, elossa vietetty, harmoniassa eletty, hyvyydessä kieriskelty... Kukaan ei voi taata ja vannoa, että moinen kupla särkymättä säilyy. Siis miksipä tehdä suunnaton numero ja äärimmäinen stressi jostakin "lohirullasta", kun oikea tässä hetkessä elettävä elämä jää nauttimatta ja elämättä.
Ei sitku vaan nytku.
Tämähän ei tarkoita sitä, etteikö saisi siivota ja enkö itsekin joulun puuhasteluista nauttisi. Kyllä nautin, mutta pidetään se mukavuusalueella ja kohtuudessa. Tärkeämpää on mielestäni leppoisa joulumieli, jaksava vanhempi, joka osaa ottaa rennosti. Ja koti on siinä pisteessä joulunakin, että siellä voi elää ja olla, eikä se ole joulun kulissi, jossa ei saa relata tai jossa ei saa näkyä asumisen jäljet.

Minusta on ihanaa siivottu koti, tuoksuvat oksat, puhtaat sohvat, matot. Saati sitten tuuletetut lakanat ja petivaatteet. Mutta vaikka näin on tehty ja hetkellisesti nypytetty, siitä huolimatta kissat saavat tulla sohvalla, koirat nukkua uniikilla matolla ja pöly laskeutuu lasitasoille. Mikään ei ole pysyvää, siivotaan sitten joskus lisää, jotta voimme nauttia nyt.

Mistäpä vielä tuuttaisin.

Sää, suojasää. Vähän turhan liukasta, saa olla todella varovainen. Toivon liikenteessä turvallisia kilometrejä, jokaiselle. Näin kuvina yhden kolarin jäljet, jossa oli tuttuja osallisena. Kauheaa jälkeä, ja nämä tuttuni olivat syyttömät aiheutuneeseen. Pitää olla valppaana, sillä liukkaus on petollista. Itse yritän noiden nuorien kanssa pitäytyä maalaisjärjessä ja faktoissa, luottaa heidän liikkumiseensa ja ajotaitoihinsa. Toki olen siitä itse erittäin suuressa vastuussa, olenhan ollut ajo-opettaja. Uskon pitkän harjoitusajan tuovan varmuutta, tytöt ovat ajaneet aikaisemminkin liukkailla ja pimeillä. Kokemusta on talviautoilusta.

Olen myös miettinyt paljon unohdettuja. Kuinka paljon on yksinäisyyteen unohdettuja ihmisiä, laitoksiin säilöttyjä, tietty myös koteihinsa. Kuinka he odottavat, että joku soittaisi, muistaisi viestillä, kortilla, saati sitten että kävisi kylässä. Samaan aikaan omatunto kolkuttaa, teenkö ja käynkö itse, mikä on riittävästi. Yritän omalta osaltani tehdä ja hoitaa sen, mihin rahkeeni ja aikatauluni antavat myöten. En voi ottaa jokaista vammaista, vanhusta vastuulleni. Enkä edes yritä, mutta tajuan hoitolaitoksissa, että heitä on paljon, joiden läheiset eivät pidä yhteyttä, ei edes jouluna. Se on aika raakaa.

Miten suhtaudun lapseni menetykseen jouluna? Olen senkin kanssa vähän äimänä, sillä näin on myös hyvä. Toki haluaisin hänet yhä elämääni, kaipaan ja ikävöi päivittäin. Ikävä kouristaa, salpaa hengityksen, puristaa ja tuntuu fyysisenä kipuna, suunnattomana avuttomuutena ja saa aikaan polttavia kyyneliä. Kyyneleet valuvat useammin sielussa kuin silmäkulmissa. Mutta samaan aikaan olen nöyrän kiitollinen, ettei hänen enää tarvitse jatkaa taistelua/kipua/kärsimystään täällä maan päällä. Missä se kärsimyksen raja menee, että on valmis päästämään irti ja toivomaan jopa rakkaansa kuolemaa. Se on ikuinen mysteeri, samaan aikaan kaikki ne jotka ovat aihepiirin kanssa olleet nokatusten ja selkä seinää vasten, uskoakseni ymmärtävät aivoituksiani. Kun ei ole vaihtoehtoa. 

Yksi ystäväni menetti juuri läheisensä, hän kirjoitti aiheesta, kuinka he jopa yhdessä toivoivat maanpäällisen loppumista. Se toive kuultiin, nyt ystäväni on uuden asian äärellä, surun murtama, samaan aikaan hän tietää että läheisellä on asiat nyt hyvin. Meidän on kestettävä valtavaa kipua, jotta voimme päästää irti. Jokainen vuorollaan. Toivon oman vuoroni tuottavan vähemmän tuskaa, asioiden olevan niin, että se on silloin helpompi hyväksyä. Ja menetystä seuraavat hyvät muistot ja tarinat eletystä elämästä. Kuinka paljon kauniita muistoja Valonlapsestani jäikään, kaikesta huolimatta.

Jouluna -15, olimme aattona aivan voittajia. Sillä kun kotiuduimme vaikeasti vammautuneen lapsemme kanssa marraskuun 16., minulle sanottiin, ettei hän tule joulua näkemään. Muistan, että kävimme koko suvun kanssa täällä, nykyisessä kodissamme, aamupuurolla aattona. Olin niin voittaja, sillä koin lapseni selvineen jouluun saakka. Liki vuoden vielä tästä aatosta hän sai olla kanssamme. Se oli hienoa, vaativaa, raskasta, avutonta, epätodellista aikaa. Aikalisä, todella tarpeellinen, mutta samaan aikaan todellisuus syövän palaamisesta muutti oman tajunnan kärsimykseksi, jopa kuoleman toivomiseksi. Kun oli valmis luovuttamaan lapsemme toiseen todellisuuteen, vain ja ainoastaan hänen parhaakseen. Oman kipuni kanssa uskon kestäväni, kunhan hänellä on hyvä olla. Sama ajatuskuvio oli isän menetyksen yhteydessä viisi vuotta sitten. Me kestämme, me selviämme, me muistamme, me jatkamme, me pärjäämme... Valtava kiitollisuus siitä, mitä elinaikana saimme jakaa, se että sain olla äidiksi valittu moiselle Valonlapselle. Se oli ja on yhä huikea kokemus. Jouluna se kirkastuu jälleen, se minulle kirkastetaan. 

Nyt soi herätyskello, aika nypyttää itseni työkuosiin. Hyvä kun heräsin aikaisemmin, olen jo käynyt suihkussa, sain kirjoittaa, eläimet on palveltu ja pyykinpesu on kuivausrumpu vaiheessa.  Aamukahvi on tehonnut, nautin niin tällaisista aamuista. Ja meillä tuoksuu kovin puhtaalle, kiitos joulusiivouksien. Tuoksuu meillä myös jouluherkuille, muttei vielä kinkulle... Sen tuoksun aika on huomenna. Joulumieleni on levollinen ja nautiskeleva. Tästä tulee hyvä joulu.

Joulumieli sydämeesi.

ÄÄRELLÄ

Tässä aamukahviani juon, hiukset vettä tiristen, hissukseen. Pian lähdemme hautajaisiin, surun, tuoreen surun äärelle. Olen käynyt muutamia hautajaisia läpi isäni ja lapseni hautajaisten jälkeen. Hieman ulkopuolisena, olen myös seurannut tilannetta hieman niin kuin ulkopuolelta. Miettinyt, olinko itse noin, käyttäydyinkö noin, tuolla tavallako se ilmeni, tuollainenko olin, tuoltako vaikutin.

Minulle ei ole mikään ongelma mennä hautajaisiin, se on verenperintöä, isäni kanssa olen kolunnut aina hautajaisia. Osallistunut, ollut surun äärellä.

Olen myös havainnut, että saan olla korvana, kuulijana, myötäeläjänä yllättävissäkin tarinoissa. Kun joku toinen on kipupisteensä äärellä, sisässä. Olen siitä luottamuksesta otettu, kun minulle uskalletaan kertoa, kanssani jutella. Tai onko toleranssini jo automaattisesti sen verran rajumpi, että havaitsen ja tajuan asioita puhumattakin, saatan kysyä suoraan ja siitä keskustelu aukeaa. Loistavia keskusteluja, pikkupyrähdyksistä tuntikausiin olen saanut jakaa. Se on mielettömän voimauttavaa itselle, kun näkee, että toista helpottaa kun joku edes hieman on asian äärellä, edes hieman ymmärtää, edes hieman omaa samaa kokemuspohjaa.

Joulua hehkutetaan nyt joka tuutista. Olen saanut kuulla useastakin vinkkelistä, että joulunaika on pelkkää selviytymistä, kärsimystä, yksinäisyyttä ja ikävää. Ihmisillä on valtavasti huolia, murheita, jotka kulminoituvat juuri joulun äärellä. Yleensäkin juhlapyhinä ja perhejuhlissa. Eilen sain kuulla aivan käsittämättömän rankkaa settiä yhden ystävän elämästä, luopumista ja valtavaa huolta. Moinen saa haukkomaan henkeä, vetää sanattoman avuttomaksi, kohtuuttomuuden marinadi valuu. Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty..., jotensakin noin Tabermann asian on kiteyttänyt. Mutta kuinka pieneksi ihminen pitää ajoittain pilkkoa, yhä uudelleen. 

Samoin nuorien pahoinvointi on yleistä, kuinka monta perhettä jo tiedänkään, jossa ollaan sen todellisuuden äärellä. Lapset ovat hoidossa, tarvitsevat kipeästi apua, asiat menevät ääripisteisiin, nuoret/perheet voivat huonosti, kaikkine lieveilmiöineen. Samoin on erot, suhteiden loppumiset, lopullisuudet parisuhderintamilla... Jotenkin noidenkin asioiden tsunamit ovat vallalla, tai jostain syystä ne minun laituriini, aallonmurtajiini osuvat. Saan kuulla, olla tukena, myötäelää, olla uskottuna, ne ovat tärkeitä asioita. Olla todellisuuksien äärellä.

Samaan aikaan saan itse kokea olevani hyvyyden, kiitollisuuden ja toivon äärellä. Minulla ja meillä on moni asia hyvin, kohtuullisen hyvin ja ennen kaikkea meille riittävän hyvin. Tärkeää on peilata siitä omasta perspektiivistä, mitä haluaa, eikä sen mukaan mitä muut määrittävät hyväksi. En kurottele kuuta, mutta saan kokea jatkuvasti upeaa tähtisumua ja kirkkautta. Näin on hyvä, olen kaiken sen hyvän äärellä. Kaikesta huolimatta ja juuri ehkä siksi.

Nyt alkaa hiukset oleman kihartamista vaille ja kone ryttyilee. Aika siirtyä aamun seuraaviin askeleisiin, pukea hautajaisvaatteet, muistaa adressi, tekemäni hautakimppu. Hautajaisista suoraan menen tapaamaan uutta avustettavaa, toisen avustettavan kanssa jatkamme illaksi ulkoilemaan ja joulukonserttiin. Saan olla monien eri asioiden, tunteiden ja fiilisten äärellä, tänäänkin. Tiedän olevani avustuspiireissä odotettu, ikkunanraosta kaivattu, se on minulle tärkeää. Heillekin. Saan olla mahdollistamassa toisille, jotain, mihin he eivät yksinään pysty. Vammaispuolella palautekin on suoraa ja rehellistä, ilman liirumeita ja laarumeita, niissäkin ollaan asian äärellä. Mistä mustavalkoisena ihmisenä tykkään, puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. 

Kaikki on hyvin, tänäänkin... Tai ainakin riittävän monia asia.

	Aamun Ajatus Parasta joululahjaa ei voi ostaa, eikä kääriä sievään pakettiin. Se voidaan nähdä lapsen silmissä, kuulla ystävällisissä sanoissa ja tuntea ystävän syleilyssä. Positiivareilta kopsasin moisen aamun ajatuksen.

HAIPAKKAA JA HANDLAUSTA

Onhan ollut ja on yhä vähän haipakkaa, en ole paljon ehtinyt koneelle, saati aivoituksiani ulkoistamaan. Vaan nytpä aattelin ehtiä, ihan sellaisen pikaisen tiivistelmän. Tai en minä nyt tiivistelmästä tiedä, mutta muutamaa aihetta sivallan, silleen ohimennen. Odotan niin, että minulla on aikaa takoa oikein kunnolla. Mutta se päivä ei ole tänään, mutta jokupäivä, jokupäivä...

Sunnuntai, liekö jo kolmas adventti. Hurjalla vauhdilla tempoo aikakäsitys.

Olen lähdössä töihin, aamupäivästä ja iltaan menee. Päivän teemana on ulkoilua, uintia, saunomista, kokkaamista, pelaamista ja yhdessäoloa...

Työkuvioista sen verran, että koen äärimmäistä onnellisuuteen vivahtavaa huojennusta, saan tehdä mieluista, tärkeää, leppoisaa ja voimaannuttavaa työtä. Leppoisa ja stressitön olotila, nykypäivänä ja töissä, aika luksusta sanon minä!!

Toki minulle surkutellaan pätkätöistä, iltatöistä ja viikonlopputöistä. Ruikutetaan kun en ole virassa tai kahdeksasta neljään.... Kuvittele huviksesi minut moiseen sabluunaan. Ei ehkä kannata yrittää tunkea. Mutta olen näihin töihin itse halunnut, myös päässyt ja päätynyt, monta tavoitetta olen tähän hetkeen saavuttanut. En siis jaksa, saati ymmärrä voivottelua, jota aiheesta saan kuulla. Minulla on asiat hyvin, itselle mieluisalla tavalla. Olen saanut ne tarvittavat puhelut, minulle on asioita tarjottu ja asiat ovat loksahtaneet haluamaani suuntaan. Minulla on siis paljon aihetta kiitollisuuteen. Minun työnkuvani on niin sanottu monityö, se on ihan nykypäivään lanseerattu työnkuvaus. Työt koostuvat eri osasista, eri lajeista, eri palasista. Handlaan itse missä olen ja milloin, vai olenko missään ja olenko ihan huuhaa... Voiko ihminen enempää toivoa.

Haipakkaa on aiheuttanut tämä joulukuinen kalenteri, siinä mielessä, että on ollut viimeiset näytöt. Jotka siemaisivat pari viikkoa kuun vaihteessa, sitten nuo tulevat joulunajat, jotka ottavat myös osansa. Näihin väliviikkoihin olen aikatauluttanut koko kuukauden työkuviot ja muutamat omatkin projektit ja matkustamiset. Mutta handlaan aikatauluni ja kalenterini hyvin, tiedän mihin taivun ja mihin rahkeeni riittävät. Kaikkeen olen päässyt ja ehtinyt, mikä on ollut tärkeää ja suunnitelmissani. Muutama juttu on myös peruuntunut, kaiketi siihen tilanteeseen sopivasti, en jaksa moistakaan murehtia. Yksi vahvuuksistani on nopeus ja organisointikyky. Näillä mennään. Niin usein olen saanut tuntea olevani juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Eilen olin joulumyyjäisissä, leppoisan viileä kokemus, Vanahan Navetan vintillä. Olen kehitellyt huoneentauluja ja yösieppareita, niitä lähinnä olin myymässä. Siskoni tekaisi kaikkea pientä kivaa myytäväksi myös, eli handlasin kahden ihmisen tuotannon kojussani. 

Ihania kohtaamisia, lämminhenkisiä juttutuokioita. Nykypäivänä on jännä kohdata jokin oma seuraajani, lukijani tai mutkan kautta tuttu. Kait luonteelleni on ominaista se, että viihdyn ihmisten kanssa, suuta kuivaa vieläkin, kun pääsin juttelemaan niin asiakkaiden, ohikulkijoiden, kuin muiden myyjienkin kanssa. Olin jälleen oikeassa paikassa, vaikka nokkaa paleli ajoittain. Kauppakin kävi passelisti, mille en edes tavoitteita asettanut. Minulle on niin kiva jalkautua ja olla mukana. En ehkä ole yrittäjähenkinen näissä projekteissani, kun en yritä pakolla myydä ja vaihtaa rahaksi, luotan että jos kolahtaa niin kolahtaa. Paljon helpompaa itsellekin.

Ensi perjantaina saan siis kahden tutkinnon paperit ulos, sekä virike- että työtoiminnanohjaajan. Silloin ajattelin pitää myös vapaapäivän, ihan ansaitun. Samoilla lämpimillä loikkaan suoraan jatkamaan käsityöntekijän ammattitutkintoa, se kaiketi jatkuu ensi syksyyn. Minulle tehdään tammikuussa moisesta oma ja uusi opintosuunnitelma, ehkä sitten tiedän itsekin enemmän. Onhan moinen idea, opiskelun jatkamisesta, näyttäytynyt herneiden vetäisynä ja voivotteluna joissakin ihmisissä. Mutta näin minä nyt olen ajatellut, eikä se käsittääkseni ole ulkopuolisilta pois, minun juttuni. Toki  monelle muullekin olisi tarjolla jos vaikka ja mitä, mutta ei se hiiri makaavan kissan suuhun tule, kyllä siinä pitää itsekin omia eviään heilutella. Tai pitääkö tässä vertauksessa ehdottaa omien tassujen heiluttelua tai sanoa, että kukapa sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse. Jostakin puskee noita vanahan ajan sanontoja, joki nostalgiasuoni pulppuaa, näin ne aukeaa itsellekin mitä on kuullut joskus aikoinaan vanahan kansan vertauksia. Nämä ovat niitä valintoja, minä olen valinnut moisen, toiset ovat valinneet toisin. Ja sitten näistä nykyistä tutkinnoista saan aikamoisen määrän hyväksiluettuja uuteen ammattitutkintoon, eihän minulla ole järkeä jättää moista tilaisuutta käyttämättä. Ja jos näyttää keväällä, että rahkeet ei riitä, niin se on sitten siinä, jätän suorittamatta moisen. Helppoa. 

Meidän huushollissa se ei oikeastaan näy millään tavalla muutoksena nykyiseen, olen kotona silloin kun olen kotona, silleen epäsäännöllisen säännöllisesti. Onhan tämä huusholli näin pyörinyt koko opiskelun ajan, myös vuosikausia omaishoitajuudessakin, kun sairaalajaksot olivat ennalta määrittelemättömiä. Muutamasta päivästä kuukausiin olin/olimme pois huushollista. 

Olemme viettäneet koko suvun pikkujoulut meillä nyyttärimeiningillä. Kivaa, äänekästä, herkullista ja sopivan leppoisaa ja helppoa. Viime sunnuntaina oli ex tempore joulukaffittelut kavereiden kanssa meillä, sekin loksahti nopeasti kun aloimme kalenteristamme tsekkaamaan. Vuorotyöläiset, aika sekava rumba, yhteinen aika löytyikin sunnuntaina, kun lauantaina moista aloimme suunnittelemaan. Viime viikonloppuna olimme myös pikareissulla Kemissä, siellä kaksi artesaania yritti koota himmeliä, olihan hauskaa ja antoisaa. Täytyy ottaa uusiksi. Samalla tuli lomailtua, juhlittua synttäreitä, niitäkin meni kahdet pyöreät yhdellä keikalla. Niin ja itsenäisyyspäivänä olimme Oulussa, ihan tyttöjen kanssa hupireissu. Kuorollakin oli nyyttäripikkujoulut nyt viikolla, laulua ja herkkuja, tykkäsin. Onhan se aina hienoa päästä vaikka ravintolaan valmiille, mutta itse tykkään enemmän noista kotikutoisemmista ja rennommista kekkereistä, nyyttärit ovat myös loistava tapa, siinä ei kukaan ylikuormitu. Joulukonsertissa olin, kuuntelemassa baritonia. Ensi viikolla uuteen joulukonserttiin tai ehkä kahteenkin. Paas kahtoo.
Ensi viikolla osallistumme myös hautajaisiin, se muokkaa ajatuksia myös toiseen suuntaan. Pistää pysähtymään. Isämme hautajaispäiväkin sattuu valmistujaispäivälleni.
Elämä on,
tunteita,
tarinoita,
todellisuutta,
tyyneyttä,
toivoa,
tähtiä taivaalla
ja
taivasmatkoja.

Nyt ehkä on aika pukea päivävaatteet ja pakata uikkarit. Saan lähteä töihin aivan luonnontilassa, turha laittaa hiuksia tai naamaa, jos päätyy saunaan tai uimaan. Niin, joulua en ole leiponut tai kokannut, teen/teemme sen ensi viikonloppuna, kertarykäisyllä. Yksi asia aiheuttaa hieman morkkista, en ole tehnyt joulukortteja ja joulukirjettä kirjoittanut. Yleensä lähetämme sen 65-70 joulutervehdystä... Toisaalta annan hyväntekeväisyyteen, lahjoitan muuta kautta, osallistun... Mutta kuitenkin moinen hieman omassatunnossani nilikuttaa. Tai eihän sitä tiedä mitä huomenna teen, ennen  töitä. Yksi tytöistäkin nilikuttaa, liukastui ja venytti nivelsiteensä. Niin, joo minäkin vedin kunnon lipat paikallisessa Salessa. Suoralla lattialla, täydestä vauhdista. Myyjä tosin oli sitä mieltä, ettei heillä voi kaatua. Kumosin tämänkin teorian ja ihan hyvin voin kaatua, vasten teoriaa, sielläkin. Se oli sellainen nopea rysäys, notkea ja rento alastulo, koko komeudessa. En särkenyt paikkoja, mutta muutama mustelma muistoksi jäi. Aivan ihme paikoista nekin mustelmat löytyivät, en ehtinyt tajuta saaneeni osumaa moisiin kohtiin. Hauskaakin, sain itsekseni nauraa, mutta onni onnettomuudessa, ettei pian valmistuva artesaani vallan kipsiin joutunut. Vuonna 2002 olen ollut juuri tähän aikaan oikeasta kädestä, koko matkalta, kipsissä. Iso tuplamaha, kaksi vaippaikäistä ja kankea kipsi. Siitä voisi tietty muutaman tarinan kertoa. Mutta nyt tämä tarinankiertoja lähtee töihin.

Hyvää tätä päivää, kolmatta adventtia!