ALMA TULI TALOON

Alma Fiona Vanttanameera Va-Hinko, kolmen kuukauden ikäinen, nakkimainen koiranpötkylä. Latviasata lähtöisin, ns elintasopakolainen, mamu. Suomeen tuotu, jotta saa pitää henkensä ja kenties paremman elämän. Semmoinen elikko se lopulta meille muutti. Onhan se ihana, aktiivinen, raivostuttava, junttura, omintakeinen, höyry. Välillä tuntuu, ettei se ymmärrä kieltämme, liekö vielä kielimuuri. Minä en ole hänelle lempi-ihminen, kun opetan kävelemään remmissä, pitämään pantaa. Kiellän napakasti, enkä palvele. Saa kävellä ihan omin jaloin pihalle. Saatan minä vähän lässyttää, kun siihen on aihetta. Mutta opetan koiran tavoille, en sylivauvaksi. Sen mitä olen kotona, yleensä en ole kotona, joten neiti ottaa ja pyörittää huushollia heti oman kuononsa mukaan. Almassa on kaiketi mäyräkoiraa ja corgieta, sellainen matala, vanttera ruskeankirjava luppakorva, sirolla kuonolla. Häntä ehkä kuin pystykorvalla, nousee kippuralle. Saas nähä minkälainen siitä tulee, omintakeinen on jo nyt olemukseltaan. Kovin on kiinnostunut ankoista, jaksaa niiden touhuja seurata ja yrittää haastaa juoksuun mukaan. Räksyttääkin välillä ihmisille ja myös ankoille, mikä ei ole minulle mitään lempikuultavaa, mutta tekee varmaan paniikissakin kun niin jännittää. Vieraille aukoo päätä, tosin onhan se vahtikoiran ominaisuus. Mehän olemme tottuneet puolikuuroihin koiriin, joiden yli saa murtovarkaatkin kävellä. Tämän yli ei kävellä, lähtee ääntä ja valppautta löytyy. Puolensa ja puolensa. Eilen neiti keräsi olohuoneen perälle pyöreän maton päälle tavaraa, liekö pesää perustanut. Matolle raahattiin iso koiran lattiatyyny 60 x 60 cm. Kohta Alma meni keraaminen ruokakuppi suussa, samaan pinoon sekin. Myös oma peti vaihtaa paikkaa, kun neiti sisustaa. Raahattavat asiat ovat viisi kertaa elukan kokoisia, mutta niin ne vain liikkuvat. Pihalla kiinnostaa kuorikatteet, puulastut, ruusupuska, mullat, kaikkien kakat, kivet. Kauheaa rallia ruusupensaan alle, vauhdissa haukataan oksasta ja ralli jatkuu. Eikö yhtään pistele? Ei kait. Kissat katsoo vierestä, ylempää nojatuoleilta, sohvalta. Alma ei nimittäin yllä mhinkään, joten kissat saavat huoletta olla. Pari kertaa Väinö on näpäyttänyt, samoin Kaino, aiheesta uskoisin. Ensi Uku ja Lele vähän karttoivat elikkoa, mutta nyt jo kulkevat nokatusten ja pihalla lähekkäin. Ovat tajunneet, ettei pötkö joka paikkaan yllä. Vieraille Alma esittää, samoin meille eka päivinä, sellaista hellyyttävää ja rauhallista ihanuutta. Mutta kun pääsee tutuksi, niin löytyy terävää hammasta, nilkassa roikkumista, jaloissa pyörimistä, tavaroiden viemistä ja sitä vauhtia. Pötkylä vetää niin että tanner tömisee. Välillä sekoaa jaloissaan ja mennään kippuralla, kuperkeikoilla. On hetkiä jolloin ei voi kuin päätä puistella, kun sen vauhdikasta touhuamista seuraa. Semmoinen on meidän Alma. Alma on kuulemma espanjaa ja tarkoittaa sielua, sielukasta, jospa moinen eteerinen hinous ja sielukkuus vielä Almasta kuoriutuu. Ankat taas ovat kasvaneet niin että kohina käy, alkavat olla kanan kokoisia, semmoisen peruskanan. Viikonlopun aikana heille valmistuu Lintula. Ihania vaakkujia, alkaa olla jo äänenmurrosta havaittavissa. Untuvat tippuu ja sulkapeite kehittyy. Jännää minkä värisiä moisista untuvikoista kehittyy. Pihalla on sellainen lasten uima-allas/hiekkalaatikko, jossa harjoittelemme ulkouintia. Se on mieluinen laji, kyllä pärskyy. Välillä löytyy kastematoja ruoaksi, näyttää maistuvan. Voikukanlehdetkin menee kuin silppurissa. Ankat tykkäävät sylittelystä ja silittelystä. Ne ovat kovia juttelemaan, niitä on todella kiva seurata. Hämmästellä ja ihmetellä. Vieraita, niitä meillä on nyt kyllä rampannut. Laskujemme mukaan ainakin se 50 ihmistä parissa viikossa, onhan se. Melekosta. Eikä kaikki halukkaat ole edes päässeet meille, kun ei vaan ole ollut saumaa ottaa vastaan. On käynyt myös valokuvaajaa, ihania kuvia syntyi vaakuistamme ja vähän koiristakin, Alma pisti tosin senkin homman rähinäksi. Taidan seuraaville vieraille antaa haravaa, maalisutia ja kottikärryä käteen. Ei nämä meidän omat hommat vain kahvittelemalla ja eläimiä ihailemalla kummene. Ei sen puoleen minähän tykkään kun käy porukkaa, mutta oma aika on aikas kortilla kotihomissa, joista elikot nappaavat ison siivun ja vieraat myös. Siinä jää moni homma itsellä tekemättä, kun on taas riennettävä. Olen siis tehnyt paljon töitä, kieltäytynyt myös tosi paljosta tarjotusta. Ihan on siis tehä asti. Mistä olen kiitollinen, että olen toivottu ja tavoiteltu työntekijä, tykkään tehä ja olen kuulemma hyvä organisoimaan. No se oli kyllä tiedossa itselläkin. Mutta ei vanha kehäraakki enää kaikkeen suostu. Ja tuo hiivatin jalka senkuin valitututtaa. Leposärky syö naista ja yöunia. Mutta näillä mennään. Pidetään löysempää lahetta, kun jalka turpoaa välillä niin että saumat paukkuu. Ensimmäinen koronarokote on saatu, koirakin rokotettiin samana päivänä. Tosin nyt näillä huudeilla on ollut paljon uusia tartuntoja, kylmää hikeä puskee siitä syystä, moinen pöpö hiipii turhankin lähellä. Yksi tuore ajokortti myös tälle viikolle, nyt näkyy entistä harvemmin tyttöjä tai autoja. Niin ja yksi ammattitutkinto suoritettu, esikoinen sai ensimmäisen virallisen ammatin. Itsekin ihmetteli, että onko hänellä nyt ammatti. Onhan se, moni asia on siis loksahdellut oikeille urille. Suru-uutinen suvusta on myös pysäyttänyt, kenen aika on milloinkin. Kun kävimme surunvalitteluja viemässä, omasta mielestä nousi paljon asiaa, miten ne kaikki suruvivut aktivoituivatkin. Suru ja sen tuoma kipu ikävineen on niin tiukasti minussa, pinnassa, voimakkaana ja raakana, yhä. Sen asian kanssa on opittava elämään, eämään niin että elää hetkessä tässä ja nyt. Kukaan ei tiedä huomisesta. Joten mieluummin nytku sitku. Aamuhkahvini tässä siemaisin, ankat on palveltu, samoin kissat. Koirat ulkoilutettu, yksi tyttö meni töihin. Minä menen taidepiirin kautta töihin, sitten se onkin jo ilta kun kotiin palaan. Nautitaan alkukesän tuoksuista, vihreyden eri sävyistä ja ollaan kiitollisisa pienistäkin asioista. Tänään moni asia on hyvin.

TERVEHDYS SIIPIKARJATILALTA

Siipikarjatilallinen, tarkemmin ankkatilallinen. Ilmoitus Eviran ruokavirastolle, elämäni ensimmäinen, on sekin tehty. Tarviiko minun oikeastaan enempää kertoa. Tuossapa ajankohtaisimmat, kiihkeimmät, jännimmät kuulumiset. Vappuajelulla ajelimme syvälle savoon, sieltä haimme 5 ihanaa ankanpoikaa. Silloin ne olivat iältään 4-7 vrk. Vietämme heidän keskiarvollista kuoriutumispäivää 26.4. Kaikki ovat hieman eri värisiä, jännänä ootamme millainen höyhenpeite moisille untuvikoille ilmestyy. Kaksi vaaleaa, yksi siltä väliltä ja kaksi tummaa kirjavaa. Ihan valkoista tuskin tulee kenestäkään. Nimetkin ovat; Hessu Eetunankka, Ruu Jussinankka, Olvi, Uolevi ja Ujo-Pii. Tällä hetkellä heillä on häkki pesuhuoneesssa, lämpölampun alla. Äsken ne kuulivat kun heräsin, alkoi kauhea piiperrys ja piipitys, taas oli nälkä. Voi ihanat kun ne tulevat jo kädelle istumaan, nokkivat kädestä, tulevat ääntä kohti, tillottavat. Näyttävät kesyyntyvän vauhdilla, jokainen on oma persoonansa. Uimakoulua pidämme pari-kolme kertaa päivässsä. Minun Ujo-Pii oppi eilen jo sukeltamaan. Vähän ahmatti on tuo minun ankkani, istuu aina ruokakupissa tai uiskentelee vesiastiassa. Uolevi on portinvartija, kököttää aina luukulla, katso silmiin ja juttelee, nokkii nenästä. Olvi on kenties vanhin, Ukkokullan nimikkoankka. Sekin eilen kahdesti sukelsi. Sillä on päässä sellainen kiva tummempi piirto. Hessu ja Ruu olivat hieman sivustaseuraajia, kenties ne nuorimmat, mutta nyt alkavat ottamaan kontaktia hekin. Tulevat kädelle, nokkivat hihansuita, sormuksia. Temppurata niille pitäisi tehdä. Nyt siellä on nystyinen hierontapallo ja pakasterasia, mutta liukumäkeä ja jonkin sortin kiipeilytelinettä kaipaavat. Ne ova erittäin touhukkaita, varsinaisia vipeltäjiä. Sotkuisia myös, ruoka otetaan nokkaan ja päätä heilutetaan oikein kunnolla, siitä se ruoka roiskuu kaikkialle. Sen päälle vettä nokallinen ja taas pyöritetään. Häkki näyttää vartti siivouksen jälkeen jälleen sottaiselta. Uinnin jälkeen olen pyyhkeeseen kuivannut enimmät vedet, sitten häkkiin sukimaan ja venyttelemään. Ne nukkuvat läjässä, lähellä luukkua. Mun mielelstä ne ovat viisaita elikoita, miten pienessä asuu joa ankkaviisaus. Navettaan on aikeissa lintula perustaa, maitohuoneesen. Siitä sitten häkki pihalle, mihin pääsevät ulkoilemaan. Toki minulla, meillä, on visio seurapiiriankoista, jotka vapaana pihalla käyskentelevät. Tulevat luokse kutsuttaessa, seuraavat perässä. Munatuotantoa myös tavoittelemme, omavaraismunatalous, siinäpä myös motivaattori. Tuoretta munaa kokkauksiin. Siipikarjatilalliseksi ryhtyminen tapahtui puolivahingossa ja nopeasti. Tutustuin perheeseen joilla on ankkoja ja kanoja, hautomossa tulollaan poikasia, lisää luomuna ankkojen hautomana. Siitä se idea lähti, ilmoitin asian tekstiviestillä. Kuinka ollakkaan, sitä ei torpattu, vaan se sai kuin saikin innostusta ja kannatusta. Mies on perehtynyt asiaan todelle perusteelliseti; lukenut blogeja, tutustunut faktoihin, katsonut videoita. Oon minäkin perehtynyt aiheeseen, olemme jopa keskustelleet moisesta todella paljon. Jee. Heräsin aamulla ennen kuutta, takana kehno yö, heräilin vähän väliä. Se on tuo resu jalka joka valvottaa. Ei se tunnu tuosta tokenevan, ainakaan hetkessä. Mutta on se pikkasen parempi kuin vaikka kuukausi sitten. Mutta kun se on sohjoa sisältä, ei se tahdonvoimalla korjaannu. Sökö mikä sökö. Eli keksin koko ajan itseäni uudelleen, teen luopumistyötä. Tanssin unissani, viime yönäkin liitelin. En tiedä uskallanko enää koskaan parketille. Iso nyyhky! Portaita pääsen ylöspäin ihan kohtuudella, mutta alaspäin tekee kipeää ja tiukkaaa, en edes uskalla kunnolla, kun se sattuu niin. Mutta hitaasti ja varmasti yritän. Välillä kärsii kävellä tunnin ihan reippaasti, välillä ei viitä minuuttia länkkäsemättä. Kontalleen ei puhettakaan, polvi tuntuu että räjähtää ja luut tulee läpi. Siinä huomaa myös turvotuksen määrän. Glukosamiinia vedän, msm-rikkijauhetta mennyt pussillinen, särkylääkkeitä aivan jatkuvasti, nyt mukaan ovat tulleet myös vatsansuojalääkeet... Ärsyttää, kuohuu, polttelee ja närästää. Loputon suo. Osasta töistäni olen jo luopunut, sanoutunut irti. Lopetin jappaamisen, helpompi molemmille osapuolille, ei tarvi miettiä milloin palaan ja pystynkö. Kauhulla ajattelin avustajana pihatöitä, ei tarvita kuin pieni nikasaus ja taas olen viikon kaksi jalattomana. Eipä minusta avustajana ole moiseen. Mutta ajattelen aika aikansa kutakin. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Lastensuojeluun olen eksynyt yhä enemmän. Sillä saralla ei tänä päivänä työt lopu, valitettavasti. On myös todella liikuttavaa, että tänäkin aamuna sain yhdeltä kehitysvamaiselta avustettavaltani viestejä, viime viikolla tuli puhelu. Kyllähän minä tekisin, mutta kun ei vaan pysty. Hiivatin korona vaikeuttaa kaikkea, kun koko se avustajuus täytyy toteuttaa jalkojen varassa, kun ei voi mihinkään mennä. Jopa sijaiseni sanoo, että ottaa jalkoihin, ja hän sijaistaa vain yhdelle minun neljästäni. Mutta nyt alkaa laumamme kömpimään ylös, jokainen näkyy käyvän ankkatervehdyksen kautta. Teen tänään äidille ruokaa, eilen tekaisin jo ison kattilallisen kanakeittoa. Haen lisää värkkejä, kun vien kuopuksen kouluun. Siinäpä se keittiössä vierähtää muutama tunti, mutta samalla äidille valmistuu liki parin kuukauden sapuskat. Kotona voin oikaista koipeni touhumisen lomassa, tai jättää tekemättä, jos siltä tuntuu. Tällä viikolla meillä on myös juhlaviiko, esikoinen täyttää 21 ja vanhin kissamme Väinö 11. Onhan myös äitienpäivä, saan olla mamma monellakin tapaa. Ankkaemokin. Son moro, vai olisiko kvaak kvaak.