tiistai 4. toukokuuta 2021

TERVEHDYS SIIPIKARJATILALTA

Siipikarjatilallinen, tarkemmin ankkatilallinen. Ilmoitus Eviran ruokavirastolle, elämäni ensimmäinen, on sekin tehty. Tarviiko minun oikeastaan enempää kertoa. Tuossapa ajankohtaisimmat, kiihkeimmät, jännimmät kuulumiset. Vappuajelulla ajelimme syvälle savoon, sieltä haimme 5 ihanaa ankanpoikaa. Silloin ne olivat iältään 4-7 vrk. Vietämme heidän keskiarvollista kuoriutumispäivää 26.4. Kaikki ovat hieman eri värisiä, jännänä ootamme millainen höyhenpeite moisille untuvikoille ilmestyy. Kaksi vaaleaa, yksi siltä väliltä ja kaksi tummaa kirjavaa. Ihan valkoista tuskin tulee kenestäkään. Nimetkin ovat; Hessu Eetunankka, Ruu Jussinankka, Olvi, Uolevi ja Ujo-Pii. Tällä hetkellä heillä on häkki pesuhuoneesssa, lämpölampun alla. Äsken ne kuulivat kun heräsin, alkoi kauhea piiperrys ja piipitys, taas oli nälkä. Voi ihanat kun ne tulevat jo kädelle istumaan, nokkivat kädestä, tulevat ääntä kohti, tillottavat. Näyttävät kesyyntyvän vauhdilla, jokainen on oma persoonansa. Uimakoulua pidämme pari-kolme kertaa päivässsä. Minun Ujo-Pii oppi eilen jo sukeltamaan. Vähän ahmatti on tuo minun ankkani, istuu aina ruokakupissa tai uiskentelee vesiastiassa. Uolevi on portinvartija, kököttää aina luukulla, katso silmiin ja juttelee, nokkii nenästä. Olvi on kenties vanhin, Ukkokullan nimikkoankka. Sekin eilen kahdesti sukelsi. Sillä on päässä sellainen kiva tummempi piirto. Hessu ja Ruu olivat hieman sivustaseuraajia, kenties ne nuorimmat, mutta nyt alkavat ottamaan kontaktia hekin. Tulevat kädelle, nokkivat hihansuita, sormuksia. Temppurata niille pitäisi tehdä. Nyt siellä on nystyinen hierontapallo ja pakasterasia, mutta liukumäkeä ja jonkin sortin kiipeilytelinettä kaipaavat. Ne ova erittäin touhukkaita, varsinaisia vipeltäjiä. Sotkuisia myös, ruoka otetaan nokkaan ja päätä heilutetaan oikein kunnolla, siitä se ruoka roiskuu kaikkialle. Sen päälle vettä nokallinen ja taas pyöritetään. Häkki näyttää vartti siivouksen jälkeen jälleen sottaiselta. Uinnin jälkeen olen pyyhkeeseen kuivannut enimmät vedet, sitten häkkiin sukimaan ja venyttelemään. Ne nukkuvat läjässä, lähellä luukkua. Mun mielelstä ne ovat viisaita elikoita, miten pienessä asuu joa ankkaviisaus. Navettaan on aikeissa lintula perustaa, maitohuoneesen. Siitä sitten häkki pihalle, mihin pääsevät ulkoilemaan. Toki minulla, meillä, on visio seurapiiriankoista, jotka vapaana pihalla käyskentelevät. Tulevat luokse kutsuttaessa, seuraavat perässä. Munatuotantoa myös tavoittelemme, omavaraismunatalous, siinäpä myös motivaattori. Tuoretta munaa kokkauksiin. Siipikarjatilalliseksi ryhtyminen tapahtui puolivahingossa ja nopeasti. Tutustuin perheeseen joilla on ankkoja ja kanoja, hautomossa tulollaan poikasia, lisää luomuna ankkojen hautomana. Siitä se idea lähti, ilmoitin asian tekstiviestillä. Kuinka ollakkaan, sitä ei torpattu, vaan se sai kuin saikin innostusta ja kannatusta. Mies on perehtynyt asiaan todelle perusteelliseti; lukenut blogeja, tutustunut faktoihin, katsonut videoita. Oon minäkin perehtynyt aiheeseen, olemme jopa keskustelleet moisesta todella paljon. Jee. Heräsin aamulla ennen kuutta, takana kehno yö, heräilin vähän väliä. Se on tuo resu jalka joka valvottaa. Ei se tunnu tuosta tokenevan, ainakaan hetkessä. Mutta on se pikkasen parempi kuin vaikka kuukausi sitten. Mutta kun se on sohjoa sisältä, ei se tahdonvoimalla korjaannu. Sökö mikä sökö. Eli keksin koko ajan itseäni uudelleen, teen luopumistyötä. Tanssin unissani, viime yönäkin liitelin. En tiedä uskallanko enää koskaan parketille. Iso nyyhky! Portaita pääsen ylöspäin ihan kohtuudella, mutta alaspäin tekee kipeää ja tiukkaaa, en edes uskalla kunnolla, kun se sattuu niin. Mutta hitaasti ja varmasti yritän. Välillä kärsii kävellä tunnin ihan reippaasti, välillä ei viitä minuuttia länkkäsemättä. Kontalleen ei puhettakaan, polvi tuntuu että räjähtää ja luut tulee läpi. Siinä huomaa myös turvotuksen määrän. Glukosamiinia vedän, msm-rikkijauhetta mennyt pussillinen, särkylääkkeitä aivan jatkuvasti, nyt mukaan ovat tulleet myös vatsansuojalääkeet... Ärsyttää, kuohuu, polttelee ja närästää. Loputon suo. Osasta töistäni olen jo luopunut, sanoutunut irti. Lopetin jappaamisen, helpompi molemmille osapuolille, ei tarvi miettiä milloin palaan ja pystynkö. Kauhulla ajattelin avustajana pihatöitä, ei tarvita kuin pieni nikasaus ja taas olen viikon kaksi jalattomana. Eipä minusta avustajana ole moiseen. Mutta ajattelen aika aikansa kutakin. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Lastensuojeluun olen eksynyt yhä enemmän. Sillä saralla ei tänä päivänä työt lopu, valitettavasti. On myös todella liikuttavaa, että tänäkin aamuna sain yhdeltä kehitysvamaiselta avustettavaltani viestejä, viime viikolla tuli puhelu. Kyllähän minä tekisin, mutta kun ei vaan pysty. Hiivatin korona vaikeuttaa kaikkea, kun koko se avustajuus täytyy toteuttaa jalkojen varassa, kun ei voi mihinkään mennä. Jopa sijaiseni sanoo, että ottaa jalkoihin, ja hän sijaistaa vain yhdelle minun neljästäni. Mutta nyt alkaa laumamme kömpimään ylös, jokainen näkyy käyvän ankkatervehdyksen kautta. Teen tänään äidille ruokaa, eilen tekaisin jo ison kattilallisen kanakeittoa. Haen lisää värkkejä, kun vien kuopuksen kouluun. Siinäpä se keittiössä vierähtää muutama tunti, mutta samalla äidille valmistuu liki parin kuukauden sapuskat. Kotona voin oikaista koipeni touhumisen lomassa, tai jättää tekemättä, jos siltä tuntuu. Tällä viikolla meillä on myös juhlaviiko, esikoinen täyttää 21 ja vanhin kissamme Väinö 11. Onhan myös äitienpäivä, saan olla mamma monellakin tapaa. Ankkaemokin. Son moro, vai olisiko kvaak kvaak.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu