lauantai 19. joulukuuta 2020

HYVÄN KIERRÄTYSTÄ

Jolukortteja en ole tehnyt, en lähettänyt, enkä siis postittanutkaan. Olemme niitä kyllä saaneet, tykkään. Kiitos! Olemme aikoinaan saaneet osaksemme hyvyyttä, hyväntahtoisuutta ja apua. Nyt on minun vuoroni jeesata, jos ja kun suinkin kykenen. Ja teen sen täysin vapaasta tahdostani ja vilpittömsäti. Olen jakanut vaatteita, kodintavaroita somen kautta. Vienyt kassillisia suoraan ihmisten eteisiin, antanut tarvittavat, vaikka koko kassillisen. Tutuille ja tuiki tuntemattomille. Vein myös yhdelle henkilölle selvitymispaketin, siis todella tärkeitä tavaroita; hiuspinnejä, strassihiussolki, kynsilakkaa, kynttilöitä ja servettejä. Rankka joulu on kenties asteen verran keveämpi askeltaa sormikiharat keikkuen, pilkettä hiuksissa ja kynsissä. Sain häneltä ihanan viestin, jos toisenkin. Oli kuulemma osunut. Kuinka pieni ele, mutta tärkeä vastaanottajalle ja kyllä itsellenikin. Yhden joululeivän veimme eilen, se oli kuulemma syöty kerralla, kaverin kanssa. Uunilämpimänä... Olihan se hyvää, itsekin söin, tai siis hiukan koemaistelin. Johan oli yöllä maha kipeä, kun äkiksestä söin leipää ja tuoretta sellaista, mutta kannatti. Joulusiivot vielä odotatuttavat, sillä latasin someen lisää jaettavaa, joka on pinottu olohuneen sohville ja jakkaroille. Toivottavasti tavaroille löytyy ottajat. Jos ei, niin vien kierrätykseen. Mutta on kyllä uuvuttavaa ja meikäläiselle kovin outoa tuo joidenkin ihmisten käyttäytyminen, varataan, luvataan, mutta ei haeta, ei tulla, saati sitten ilmoiteta tai peruta. Vähän villinlännen meinikiä. Toki osa tuli hakemaan ihan kolmen minuutin tarkkudella, mikä yllätti taas positiivisesti. Summa summaarum, ollaan siis kaiketi positiivisilla fiiliksillä, no ollaan mieluummin. Ei anneta muutaman oharin himmentää hyvää fiilistä. Tänään olin monta kertaa ihan eri paikassa kuin luulin olevani. Mutta mikäpäs siinä, autossa on ratti ja aina voi pistää viestiä, niin tietää missä menee. Hyviä kohtaamisia, rauhottumisia, juttutuokioita, ajantajun menetystä. Mikäs se on polvivaivasena, lonksuttaa leukoja ja käyttää mielikuvitusta. Milloinka viimeksi, siinäpä se. On kiva heittäytyä, mennä ilman niuhotusta, tavata ja poiketa ladulta. Ehkä nyt tällä viikolla alkoi tuo polvi hiukan löysäämään. Ehkä ja toivottavasti. Mutta mitä se tulee kestämään, sen tietää vain sitten kun kokeilee. Tai sitten olen jo niin tottunut lukkiutumisiin, lonksahteluihin, turvotukseen, etten vaan tajua. Kaikki on mahollista. Mutta hyvän kierrätys tekee hyvää, pienetkin tekoset. Son moi!

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu