TOLLONA

Tollona vain konetta tollotan, Tollo-kissan kehrätessä vieressä. Onhan tollahtanut olo. Sellainen pysähtynyt, hidas, väsähtänyt, samaan aikaan rauhallisen ärsyttävä. Mitä kaikkea samaan tollottamisen hetkeen mahtuukaan. Tapasin yhden Surusiskoni viikolla, pitkästä aikaa. Hän sanoi muuttuneensa katkeraksi. Sitten nauroimme yhdessä aiheelle, mitähän naurettavaa siinäkin on. Katkerien hörötystä, siskojen, jotka ovat surusta katkeroituneet, sitten vielä nauravat moisen toteamuksen jälkeen... Olemme aiheesta usein keskustelleet, minä kun olen väittänyt etten ole katkeralla tavalla katkera. Oman katkeruusesiintyvyysolemusmittarini mukaan. Mutta mitä kaikkea katkeruus on, mitä siihen sisältyy. Monikin asia on sille synonyymi, läheltä liippaava kokemus, tunne, ajatus ja niitähän kyllä vilisisee, myös noita oikeita katkeruuden siemeniä. Mutta yhä itse toivon, että moinen katkeruus ei ole minuun pesiytynyt, etten sitä kylvä, levitä, sen tartuttamisesta nauti. Siihen peilaten toivon todellakin, etten ole lähipiiriäni, jopa tuntemattomia katkeruudella myrkyttävä ihminen. Meillä on erilaisia mittareita, milloin mihinkin asiaan. Itselleni katkeruus on juuri tuota toisten myrkyttämistä, pahan mielen ja olon levittämistä, elämänilon ja hehkun sammuttamista. Ikävien tikareiden, sanojen ja asioiden kipeää nakkelua, asioiden mustaamista ja sivaltamista. Mutta kuinka lähellä katkeruutta tai osa moista ovat viha, hatutus, ärsyyntyminen, raivo... Kun tuntee kauheaa vihaa tai raivoa, epätoivoa, avuttomuutta tai suurta ärsyyntymistä vaikkapa kuultuaan uudesta lapsikuolemasta, syövän tuhoista, epätodellisesta menetyksestä, vakavasta sairaudesta, inhottavasta kohtalosta. Tai näkee uuden, epäreilun ja tuoreen hautakummun. Tajuaa miten sairaus vaikuttaa koko perheeseen, vaikkapa vanhempiin tai sairaasen itseensä. Myöhäisvaikutuksista; nehän voivat olla sairastaneen terveyteen liittyviä seikkoja, lähipiirin, perheen tai sisarusten oireita. Ongelmia, riippuvuuksia tai muita raskaitakin taakkoja, jotka kertyvät alkuperäisen syyn seurauksena. Ja kuinka vähän myöhäisvaikutuksista tiedetään, niitä on tutkittu. Niin, ja mitkä kaikki myöhäisvaikutuksiksi määritellään? Voiko konkurssi, alkoholismi, peliriippuvuus, väkivalta, masennus, avioerot olla vaikka näitä myöhäisvaikutuksia, vaikka ne eivät ole laboratoriokokiessa mitattavissa tai röntgenkuvissa nähtävissä? Sehän on toki ymmärrettävää, kun akuutilla tavalla, kovillakin keinoilla yritetään ja pidetään potilasta hengissä. Yritetään sillä hetkellä elämänliekki säilyttää ja vauriot minimoida. Mutta mitä kokee elimistö, toipuuko lapsellakaan koskaan moisesta myrkkytykityksestä. Entä psyyke. Entä toiset sisarukset, vanhemmat, lähipiiri... Nyt kymmenen vuotta tätä todellisuutta eläneenä, kokeneena ja tajunneena, moisen kanssa on tullut tutuksi. Kuulen ja tunnistan yhä näitä kaikenkattavia myöhäisvaikutuksia. Olen osaltani mukana, jopa tukemassa ja auttamassa näissä seikoissa. Mikä on minkäkin seurausta, mikä johtuu mistäkin, kaikkea tätä tollona seuraan ja havainnoin. Myös itse todeksi elän. Sillä minullakinhan on vaikka mitä myöhäisvaikutuksia, ainakin näin pyhäinpäivänä, kun ikävä on kova. Yhä epäusko menetyksen ja ajan tajuamisen suhteen lyö lekalla ja kipijästi. Ahdistaa, itkettää, raivostuttaa, vapisututtaa, keskittymsikyky herpaantuu, suuhun menee muuta kuin on ajatellut, tympäsee tyhjänpäiväisyydet, ärsyttää narinat, kinat ja tappelut. Särkee päätä, paineet heittelee, kuristaa, uuvuttaa, on vetämätön, kuvottaa ja alahuuli on lörpällään. Samaan aikaan kiitollisuus ja syyllisyys heiluvat toisiaan tönien, kuin halloweenkummitukset. Saanko olla kiitollinen työstä, jota saan tehdä, koska sehän on mahdollistunut lapseni menetyksen kautta, sen ansiosta jopa määrittänyt kuvionsa. Siinäpä vasta kysymyskerä, onko siihen vastausta, kuinka kerään suhtautua. Mitä saan olla, ilman syyllisyyttä, millon saan kokea kiitollisuutta? Voinko ja saanko kokea molempia samaan aikaan? Onko se normaalia tai reilua, ainakin se tollolta tuntuu. Kaipaan tuoksua, kosketusta, ääntä, naurua, kiukkupuuskaa, tempperamenttia, inspiraatioita ja halausta. Tai isän kuorsausta sohvalta, sahanpuruja saappaan vieressä, tarinoita, huumoria, omintakeisia ajatuksia, yhteenottoja, metsäretkiä tai polttopuita... Samaan aikaan jotkut viisaat, oppineet, sanovat että minun pitäisi päästää surusta irti. Tai suruista, sillä isänihän menetin pian tasan kuusi vuotta sitten... Hyväähän ne varmasti tarkoittavat, ei sillä, mutta kuinka päästää irti surusta ja ikävästä. Sehän vasta temppu olisi, helppoa jos olisi helppoa. Tollona, minä kun luulen yhä olevani kuitenkin aika lailla sinut menetykseni kanssa. Siihen olin valmis, meitä valmisteltiin vuosia ja sen hyväksyn ymmärryksellä, siltikin oirehdin. Kuinka siis päästää irti, katkaisenko jonkin surunarunja ja suru lähtee leijailemaan itsekseen, katoaa taivaalle. Unohtuu, vapauttaa minut. Tai kumpi siinä kummankin vapauttaa? Suru minut vai minä surun? Häh. Vai... Enkö saa enää puhua tai ajatella lastani, ikävöidä. Sanoittaa aihepiiriä. Olenko silloin eheytynyt, päästänyt irti surustani, jos siitä vaikenen, sitäkö minulta odotetaan. Toivotaan, että olisin ehjä, takaisin jotakin, mitä olen ollut ennen menetystä. No en varmastim palaudu!! Senhän sanoo jo maalaisjärkikin. Kyllä moni odottaa, etten sivua enää millään tavalla aihepiiriä, pidän moisen omana tietonani. Jätän tuomatta julki, pidän sen sisälläni, suljen itseeni. Mutta mitkä taas ovat kaiken sen sulkemisen ja sisälle lukitsemisen myöhäisvaikutukset? Mitä se tekee itselle, keholle, tunteille, olotilalle, olemukselle... Sehän vasta tolloa onkin, olisikin, sillä jälkensä jättää kyllä. Onnekseni olen hölö, sekaisin itkijä ja nauraja, asioita jauhava. Ekstrovertti. Ja ympärilleni ja elämääni on kietoutunut ihmisiä, joiden kanssa saan olla se mikä olen. Suunnaton kiitos juuri sinulle, joka tiedät sitä olevasi! Ja sitten on kaikonnut monia ns exkavereita ja ns exystäviäkin, jotka välttelevät minuuttani. No, minä en pysty välttelemään minuuttani, joten minä siis välttelen heitä. Vastavuoroista ja luontevaa tässä tilanteessa. Helpompaa ja armollisempaa kaikille. Hah. Mutta nyt olen tollotukseni tollottanut, jauhanut aikani. Lähden töihin. Illalla saamme vieraita, miehen puolen uusia tuttavuuksia. Odotan innolla työpäivää, iltaa ja huomista. Huomenna pääsen tekemään taas jotain jännää. Siihen liittyy luonto, koekävely, laavu, alpakat ja talutus. Minulla on uusia ystäviä, olen jo melkein alpakkakuiskaaja... Niiden kanssa on ihana tollottaa ja tutustua. Hyvää, kaunista ja muistorikasta pyhäinpäivää kaikille!