maanantai 12. lokakuuta 2020

SUUNTAVAISTO

Kyllä ihminen saa olla ihmeissään, kun ajattelee vaikkapa muuttolintuja. Kuinka ne osaavat suunnistaa, mihin niiden suuntavaisto perustuu? Mennen tullen palatessa ne tekevät pysähdykset tasan samoilla lammilla ja peltosaroilla. Miten ne osuvat aina justiinsa samaan kohtaan? Sitten jatkavat matkaansa ja vieläpä oikeaan suuntaan. Toki joskus olen viittonut ja huutanut linnuille, että väärä suunta, kun ovatkin vetäneet muuhun kuin oletettuun muuttosuuntaan. Yhtenä päivänä systeri oli kuulemma hanhia seurannut. Kvaak, kvaak, sieltä tulivat. Kvaak, kvaak, kohta takaisin palasivat. Kvaak, kvaak, nyt kolmanteen suuntaan lensivät. Herää kysymys, onkohan hanhilla huonompi suuntavaisto kuin kurjilla ja joutsenilla, tai joillakin muilla muuttolinnuilla? Vai oliko keulilla kokemattomampi navigaattorihanhi. Miten ne tiesi mihin olivat menossa, miksi ne olivat vähän hukassa, lensivät rallia ja huopia ees taas. Vai pitikö laskeutumiselle hakea otollisia tuulia. Tai johtuiko ankara kvaakkuminen sanaharkasta, neuvotteluista taivaalla, palaveria pitivät ilmassa. Kyllähän lentokoneillekin pitää olla oikeat nousu- ja laskukulmat, oikeat tuulensuunnat, jotta homma onnistuu. Sitten mietitään, että hanhille viljeltäisiin omia peltotilkkuja, jotteivat ne tuhoa viljelyksiä. Mietin tietty, kuinka moinen niille kerrotaan, viitotaan, jos ovat kautta vuosikymmenien samoille pelloille laskeutuneet matkoillaan. Nyt onkin päätösten nojalla luvallista laskeutua kuuden kilometrin päähän, syöttöpellolle, eikä sille maanviljelijän viljellylle tuottoa hakevalle viljapellolle. Onko ne jotain nuolia pellossa, joita linnut sitten seuraavat, ahaaa, meille on lento-opasteet, eiku tuohon suuntaan... Limingassa oli sopuisasti isot määrät kurkia, joutsenia ja hanhia samoilla pelloilla. Ei siinä varmaan viljelijän hampaita naurata, jos tarkoitus oli saada satoa juuri siltä saralta. Aika hieno lintucoctail, sulassa sovussa. Mietin oliko kaikkien oppaissa merkitty sama taukopaikka? Kerran muinoin olimme pääsiäisen Turunseudulla. Paluumatkalla seuranamme lensi kurkiaura. Sama aura, linnuntietä, koko matkan. Välillä olimme sen edellä, välillä kurjet taas lentoratansa mukaan pääsivät ohitsemme. Olihan tytöilläkin jännää, niin ja minulla vänkärinä. Seurasimme vetovastuun vaihtumisia ja sitkeää matkantekoa. Hyvin ne veti. Ja matka taittui yllättävänkin nopeasti linnuntietä. Toki siellä ei ole risteyksiä, hidasteita tai liikennevaloja stop-merkkeineen, ja muutenkin näytti tyhjältä lintujen lentoliikenteen suhteeen. Ja itse asiassa taivaallahan voi vetää kerroksittain, kolmiulotteisesti. Me maanmatkaajat joudumme kulkemaan samalla tasolla, siksi varmaan ruuhkaudumme liikenteessä, noin niinkuin yleensä ajatellen. Eilen kastuin lukuisia kertoja töissä, olinhan ulkona ja lenkkeilin kolmen avustettavan kanssa. Oli minulla muka vedenpitävää, mutta kun tarpeeksi uitetaan, se kosteus ja nihkeys menee luihin ja ytimiin. Kaiketi siis oli illalla tarpeeksi uitettu, kun meni niihin luihin ja ytimiin. Piti ihan viltin alle kaivautua ja saunassa lämmitellä. Lämpenin. Yhden avustettavan kanssa kävimme haudalla, viemme usein hänen äidilleen kynttilän. - Miksihän Jeesus nyt pisti tämän sateen päälle ja kastellee meijät? - Pitäähän sitä välillä sataakin, jos on paljon taivaaseen vettä kertynyt. - Mitähän se mun äiti siellä taivaassa touhuaa? - Varmaan äiti on mielissään ja ylpeä kun veit hänelle kynttilän, kehuu sinua. - On se ylypiä, mutta mitä se siellä tekkee? - Tekiskö se vaikka käsitöitä? - No ei, ei se ottanut kujelmaa mukkaan... Tällaisia syvällisyyksiä pähkäsimme. Kyllähän sitä itse kukin ajoittain miettii, mitähän taivaassa puuhataan. Mitä kuuluu? Kaiketi siellä ollaan sumujen ja pilvien yläpuolella. Kauneudessa, levollisuudessa, kepeydessä ja kirkkaudessa. Linnuista ja niiden suuntavaistoista vielä. Välillä seuraan vaikkapa naakkaparvea, kuinka ne laumana lentävät, mutkittelevat ja kujeilevat. Miten ne eivät törmää toisiinsa? Miten ne osaavat lukea toisiaan ja äkillisiä suunnanmuutoksia töpeksimättä. Jos minä olisin naakka, varmasti törmäisin ja töpeksisin tuon tuostakin. Ainakin ihmisenä näin tapahtuu. Sitten ihmisen suuntavaistoon, kyllähän sitä metsässäkin osaa suunnistaa, tietää muka miten päin pörrää. Toki kymmen vuotta sitten, juuri muutamaa päivää ennen kun lapsemme sai leukemiadiagnoosin, kävimme puolukassa ja metsäretkellä. Silloin menetin suuntavaistoni hetkeksi. Oliko syynä se suunnaton huoli lapsesta, joka sanoi, ettei jalat jaksa. Jalat, jotka olivat aina jaksaneet. Mitä äitinä ajattelee, silloin mielessä kävi ensimmäisen kerran mielessä syöpä. Miksi minun äidin suuntavaistoni ajatteli syöpää?? Siksi ilmeisesti suuntavaistoni paniikissa menetin, melkein eksytin koko laumani. Mutta eihän minun passanut sanoa, ettei äiti tiedä missä on. Kunhan tarvoimme, ja hokkus pokkus, putkahdimme kartalle vähän eri kohdassa kuin ajattelin. Tytöt luuli, että se oli hokkus pokkus tempaus vain, tultiinkin tähän. Äiti keksi uuden reitin, jännästi mutkitteli ennen kuin kertoi missä ollaan. Itse asiassa kohta on tämän helevetin syövän kymmenvuostis-"taiteilijajuhla", diagnoosin ja tämän todellisuuden vuosipäivä, 18.10.2010. Tänään tunnen pidätettyä, sisäistä, raivoa, vihaa ja inhoa asian suhteen. Samalla epäuskoa ja mietin omaa suuntavaistoani tällä hetkellä. Miten suunnistan, mihin uskon, luotan ja miten tajuan maamerkkejä lueskella... Ohjenaru, punainenlanka on olemassa. Mutta siihen lankaan on ikiajoiksi kietoutunut surunauha, sellainen tummempi, ajoittain takkuinen, solmuinen ja karhea nauha. Joka punaisenlangan vahvuutta, kepeyttä, väriä, olemusta ja määrätietoisuutta jarruttaa, ahdistaa ja kiristää. Se kulkee kuin varjo kiinni punaisessalangassa, vaikkei punainenlanka aina sitä surunauhaa siihen haluaisi. Yhden äidin kanssa juttelimme aiheesta, hänkin on lapsensa menettänyt. Hän kysyi kuinka olen muuttunun menetyksen jälkeen, miten se vaikuttaa elämääni, olemukseeni ja ajatuksiini. Hänellä on kuulemma tietynlainen elämänkepeys kadonnut, nauru muuttunut, hän tunnistaa itsessään juuri tuon todellisuuden ja surun päivittäin. Muuttuneen katseen, olemuksen, äitiyden ja minuuden. Menetyksen jälkeen ei ole enää se sama ihminen, tunnistan tuon itsessäni. Paljon on entistä minuutta, mutta se on muutettu, muokattu, tietynlaisella suruharsolla peitelty. Samaan aikaan elämä jatkuu, mutta elämä on muuttanut sävynsä, muotonsa, suuntavaistonkin ajoittain. Tavoitteet muuttuvat, katseen suunta muuttuu, näkee monia asioita aivan eri vinkkelistä. On itselleenkin kuin sivustaseuraaja, tirkistelee suruharson läpi. Toki välillä pienistä reijistä näkee asioita todella selkeästi, yksityikohtaisesti ja tarkasti. Suuntavaisto kertoo herkemmin. Tai ehkä siihen omaan suuntavaistoonsa luottaa... Mutta nyt suuntavaistoni kehottaa aamupalalle, työvuorojen pariin ja illaksi töihin. Olen jo lukiolaisen vienyt, elukoita passanut ja kahvini siemaillut. Oli muuten autonikkunoisssa jäätä, nyt ne alkavat, yöpakkaset. Joen ja peltojen yllä leijui paksut sumuharsot, tai paremminkin sumulaatat. Omalla tavalla kaunista, pysäyttävää, konkreettista ja eleetöntäkin. Syksyssä on monia kerroksia, samoin elämässä ja surussa. Enää ei ne viime viikoiset joutsenet olleet sillä pellolla, millä olivat viime viikolla. Sanoiko niiden suuntavaisto, että mihin suuntaan ja milloin on lähdettävä. Vai olivatko nekin vain aamulennolla, opettivat poikasiaan lentämään, ennen kuin niiden ikioma punainenlanka otetaan käyttöön. Ennenkuin poikaset luottavat omaan suuntavaistoonsa...

1 kommenttia:

13. lokakuuta 2020 klo 9.46 , Blogger Jutta kirjoitti...

Hyvin kerroit ajatuksesi

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu