PÄIVIÄ JA MUISTOPÄIVIÄ

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. Osuu. Maanantaina oli lapsemme kuolinpäivä. Valonpäivä. Osui. Elokuussa oli 18. ensimmäisen kantasolusiirron vuosipäivä, 9 vuotta. Osui yhä. Pian on leukemiadignoosin muistopäivä 18.10. Kymmenen erilaista, kipeää, vasten seinää ahdistettua vuotta. Yhä osuu. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Onhan noita, jotka yhä kolahtavat, osuvat. Monellakin näistä vuosi/merkki/muistopäivistä on raskas kaiku, sointi, mollivoittoisia ovat. Niistä kuuluu kyyneleet, näkyy kipu ja ahdistus, ne puristavat yhä ilmat pihalle. Saavat avuttomaksi. Aikaisemmassa elämässäni, silloin kun elämässä oli vain maallisia ongelmia ja ärsyttäviä pikku nyansseja, ohitin tietoisesti ja luontaisestikin moiset kuolleiden lasten muistopäivät. Eiväthän ne minua ja meidän perhettä koskeneet, olivat joidenkin sairaiden lasten kuoleman kautta ja menetettyjen lasten muistolle nostettuja päiviä. Meillähän oli lasten kanssa kaikki hyvin,loistavasti, tappelivat ja kehittyivät ikätasoisesti, olivat omia vahvoja persoonia jo mahasta saakka. Eihän moinen kuolemisen ja menettämisen vaihtoehto tullut edes mieleenkään, kukapa sellaista ajattelisi, antaisi sellaisen ajatuksen aivoistaan tulla. Ei kukaan, sitähän pian alkaisi pelkäämään lastensa puolesta. Suojelemaan, kieltämään ja varomaan liikaa, heittäytyisi pian vanhempana hysteeriseksi. Ihan vain siksi, ettei lastansa menettäisi, ettei kuolema nappaisi. Siitäkin huolimatta lapsia menetetään, moinen arpaonni luiskahtaa omalle kohdalle, sairaus lapsen sairastettavaksi, kuolema lapsen kuoltavaksi. Sille ei vain voi mitään, vaikka kuinka parhansa kaikki tekivät. Millainen oli tämä neljäs Valonpäivä. Siinä oli paljon ihan normaaleja asioita, normaaleja ongelmia. Elämisen meininkiä. Autoa piti huollattaa, ureavehkeitä siihen vaihtaa, maallisia ja ärsyttäviä asioita. Minä sain myös lentohyppyflunssan, sekin oli maallinen asia, koronanegatiiviseksi jo todistettu. Vähintään kerran vuodessa on aiheellista miettiä asiaa, menetystä ja elämää, tehdä senkin suhteen inventaario. Kuinka minä voin, kuinka perhe voi? Mitä tämä on meihin jättänyt, miten perhettämme muokannut, aivoituksiamme muuttanut. Jälkiä on paljon, monelaisia, monen syvyisiä. Onneksemme saamme todeta, että olemme pysyneet pinnalla, yhä. Jotensakin. Ja tärkeää on tajuta, että elämää riittää meille eläville elettäväksi. Tänään tilanne on hyvä monellakin sektorilla, joten nauttikaamme, huomisesta ei kukaan tiedä. Mieluummin nytku kuin sitku. Ihmisiä on myös monelaisia, minä olen joka suhteessa varmasti överi; tuntija, kokija, sanoittaja. Kaikki eivät näin koe, onneksi saan olla se mikä olen. Märistä kun märisytyttää, nauraa kun nauratuttaa. Osa katsoo tarpeelliseksi ohittaa moiset päivät, olkoon sitten niin, mutta minä tahdon elää kaikki ne päivät jotka saan elää, kohdata myös mitä kohdattavaksi annetaan. Kiitollinen paljosta.