TUMPSAUTUS

Olen ollut aamutuimaaan hallissa, vääntänyt kransseja, siinä samalla aivoituksiani tumpsautellut. Tai nehän tumpsahtelee ihan oma-altteisesti ja omaan tahtiin. Välillä niistä saa kiinni, välillä ne solahtaa menemään. Jostain lähti liikkeelle ajattelu kuolemasta, luopumisesta, koetusta. Mistähän lie moinen ajattelu saa alkunsa? Ha, no kuolemastapa hyvinkin, oman lapsen kuolemasta, isänkin kuolemasta, yleensä kuolemista, lähetyvästä Valonpäivästä. Missä sinä olit silloin? Mitä teit? Kuinka aiheesta kuulit, vai kuulitko edes? Miten se vaikutti, vaikuttiko? Oliko se vain yksi tiedonmuru, joita maailma on pullollaan. Vai onko asia tullut nyt muuta kautta, pikkuhiljaa tietoisuuteen? Että, tuolla bloggarilla on lapsikin joskus kuollut? Eikö se vieläkään ole siitä selvinnyt? Sitten takerruin tuohon aiheeseen selviytymisestä. Jäin roikkumaan aivoitukseen kiinni, suljin kransitehtaani ja päädyin tumpsauttamaan ajatuksia koneelle. Lähtö on kohta töihin, mutta pikatumpsautus. Mistähän tulee ajatus siitä, että kuolemasta, menetyksestä kuuluu selvitä? En käsittääkseni pääse selville, selviä siitä koskaan. Onhan se minusta pois, todella kipeä ja iso lohkare minuutta, se aristaa aina. Mutta olen oppinut ja opettelen yhä elämään ja sopeutumaan asiaan, tämä kipu on minulle annettu elettäväksi. Se tulee olemaan aina minussa, tumpsahtelemaan pintaan milloin missäkin aihepiirissä, ajankohdassa. Sitä voimistuvaa ja kipeää kipua en tilaa, kaiva väkisellä, sillä kivuttomuus on helmpompaa, mutta se kipu, annetaan päiviini. Millaista on se kipu, eihän sitä voi kuumemittarilla tai röntgenillä selvittää, ei verikokeista mitata. Se on sellaista onttoa, kaipausta, joka kiertää sisuskaluja, lähinnä sydämen ja aivojen kohdalta kipeästi. Se kouristaa, puristaa, salpaa hengityksen, sumentaa katseen. Kipuun kuuluu myös kyyneleet, ainakin silmien sumeneminen. Ei suoranaista itkua, mutta kun oikein sattuu, salpautuu kaikki, pimenee ja pysähtyy. Näitä olotiloja on ja menee, tumpsahtelee tuon tuostakin. Usein muulloinkin kuin Valonpäivän lähetyessä. Eli sellaista on elämä, kun on lapsensa kuolemalle menettänyt. Ja koen, että meitä siihen valmisteltiin, koulutettiin ja opetettiin. Se ei tullut meille arvaamatta, olimme sen kanssa nokatusten enemmän ja vähemmän kuusi vuotta. Viimeisen pari vuotta aivan nokikkain, jokaisen kuolemankin hengenvedon ja läähäksen aistien, ja uloshengityksen tuntien. Siinä se oli aivan kiinni, katsoi suoraan silmiin, hengitteli jopa omaan tahtiini, peilasi minua. Tai kumpi kumpaakin peilasi? Onhan se semmoinen aikakausi, etten toivo kenellekään, en lapsen enkä minkään muunkaan kautta. Toisaalta, vielä hirveämpää olisi ajetella, etten olisi saanut näitä kuoleman kanssa nokikkain hengiteltyjä vuosia, varmaan sopeutuminen, pinnalla räpiköiminen olisi vielä työläämpää. Summa summarum, saan olla tänään todella kiitollinen kuitenkin monesta asiasta. Että minulle annettiin uskomaton lapsi, joka kaiken tämän minulle opetti. Onneksi sain olla hänen äitinsä, nuo yli kolmetoista huikeaa vuotta. Nyt sopeutuminen ja todellisuus sumentaa taas silmäni. Kokoan itseni, pyyhin naaman ja lähden töihin. Ihana syyspäivä tulossa, luonto antaa parastaan ja monia asian on valmis tältä kesältä.