LEIRI

Aamulla mielessäni oli sana leiri, mitä kaikkea se käsittääkään, kuinka moneen asiaan määritelmää voi käyttää.

 

On leirejä vaikka mihin lähtöön; lapsille, mietiskelijöille (meinasin kirjoittaa mielistelijöille, mitähän se nyt meinaa), avioliitoille, surulle, kriiseille, sairauksille, sopeutumisille, teemoille, diagnoosille, valmennuksille, oppimiselle, hukkaamiselle, irtaantumiselle, itsensä hakemiselle, toivottavasti myös löytämiselle.

Illalla sänkyni uumenista, itsellenikin yllätyksenä päätin irrottautua semmoiseen latautumiseen, jonkin sortin retriittiin, voimauttavaan hommeliin. Naps vaan, olen mukana leirillä, lokakuussa. En tiedä sen enempää, vain vetäjän tiedän, en voi sanoa tuntevani. En tiedä kuka hoitaa työni silloin, olisiko varaa moiseen humpuukiin, kiinnostaako siinä vaiheessa, mutta nyt kiinnostui ja aloitan leirin odottamisen.

Helppohan on löytää syitä ja seurauksia, varsinkin syyllisyyksiä, kun näin itsekkäästä on kyse. Laiminlyöntinikin tulen kyllä tajuamaan, itsekäs kun olen ja haluan leirille.

 

Yksi avustettavani odottaa ensi viikon leiriä kuumeisesti, jännittää ja on malttamaton. On odottanut koko kesän, mutta kun tämä koronaleiri on pitänyt kaikki eristyksissä. Onhan siinä kehitysvammaisillakin tajuaminen, miksei, kun aina ennekin leirit ovat kuuluneet kesään.

Samoin elokuun työvuoroni olen tehnyt, mutta paljon on edelleenkin muuttuvia tekijöitä, muutosta, kenties vastauksia ja perumisia. Koko heinäkuu oli hunningolla, eikä yksistään minusta johtuen, jatkuvaa muutosta, vääriä ilmoituksia, sairautta, sairaalakeikkoja. Elastisuuteni jälleen todistettiin, mutta onhan sekin väärin aina olla se joka joustaa ja organiseeraa, muille asioita mahdollistaa. Mutta tämmöinenhän minä olen, pyrin muita kuuntelemaan, toiveita toteuttamaan, auttamaan ja sitten huomaan että omassa leirissä on hajontaa, kysyntää ja sekaannusta. Sillä työleirillämme riittää yhä puuhaa.

 

Itse asiassa äsken aamupalalla, tyttöjen kanssa ylioppilasjuhlat puhuimme auki. Servetit, kalusto ja tarjoilija on hankittu. Siinäpä kiihkeimmät, muut asiat lutviutuu kokemuksella, samoilla ajatusmaailmoilla. Se on helppoa, kun on helppoa. Siivota ei kannata vielä, ei todellakaan, sillä ulkovuorihommelit odottaa tekemistään, tai siis valmistumistaan. Ikkunoiden pesut samoin. Pihalla hommat etenee, minkä etenevät, jos etenevät. Ei paniikkia. Olen sen viikon lomalla, uskon huuhailevani, tekeväni todella paljon muutakin kuin juhlia. Itse asiassa kihelmöi ajatus omasta taideretriitistä, leiristä Ateljee Tarhapöllössä, sitä minä nyt tarvisin. Niin ja hermoratahieronta-ajan olen sille viikolle varannut, niillähän bileet saadaan pystyyn, ja naulapyssyllä.  

 

 

Aamulla nousin varhain, jo ennen viittä. Heti lähdin haistelemaan aurinkoa ja orastavaa syksyä pihalle. Aamukaste raikas sellainen, pähkinähakki metelöi lipputangon nupin nokassa, lintujen  monenlaisia lauluja, kissojen aamunaukaisut paljaita jalkoja kiehnäten. Koirankakat pihapolulla, vanha(t) ei aina jaksa kovin kaukaa kakkapaikkaa hakea, muuten kyllä vetää pitkin pihaa. Koirammehan ovat rollaattori-ikäisä jo hyvinkin, olkaamme heille armollisia. Pikkukissat, varsinaiset eläinviikarit olivat heti täydessä touhussa. Saivat jo monta kukkaa tuuletettua heti aamusta, harvennuksiakin olivat suorittaneet, liekö myös mullanvaihtoja. Jotenkin ne yltävät myös amppelikasveihin, helmivillakon helmiä löytyy pöydiltä, niillä ne leikkivät. Samoin soihtuköynnöksen hehkuvia kukkia, niihin on varmasti ihan pakko kurkottaa. Sehän kertoo myös värisilmästä, erottavat kirkkaan oranssinpunaiset kukkaset. Voiko niitä torua, jos vielä kauniisti poseeraavat kukkaruukkua vasten tai lehtien lomasta katselevat viattomasti. No vaikeahan niitä on torua. Ja jos kieltää yhtä kukkaa tuulettamasta, siirtyvät seuraavaan. Ja meillähän on noita siirtymiä, varmaan sen viitisenkymmentä huonekasvia. Ja kyllähän ne hoitoa tarvitsevat kissojenkin taholta...

 

Leirejä on myös poliittisia, uskonnollisia, lukuisiin eri aatteisiin perustuvia. Kuka meistä voi sanoa, että se oma leiri on juuri se oikea. Toki monta kertaahan se on, että jos kiihkoilevia ihmisiä leirin perustaa, leiriytyy, sillä saattaa olla myös haittavaikutuksia. Monissa asioissa se tyhmyyksin tiivistyy ja onhan ihmisiä, jotka lähtevät silmin sokein kiihkoiluihin mukaan, heitä on helppo usuttaa, käskeä ja he tekevät mitä määrätään.

 

Tässä vaiheessa koneeni alkaa taas leiriytyä minua vastaan. Jumittaa ja jumittaa. Eipäs mennä poliittisille tai muille aroille alueille, joista ei mitään tiedetä. Paras vain naputtaa jonnin joutavia, pintaraapaisuja leireistä.

 

Tänään on vain vähän töitä, kävi ajatus, että voi kun ei olisi ollenkaan. Mutta kun on. Kauheaa ajatella ja tajuta ajattelevansa noin. Onko syytä olla huolissaan? Töiden lisäksi on näyttelyn purkamista, taulujen hakemista, äitin asioiden hoitamista, äitille kokkaamista, paperien palauttamista, toimistoissa ravaamista. Sillä jokainen työtehtävä/henkilö/kohde on oma lappunsa, ne on palautettava määrättyinä aikoina, oikein täytettyinä, tarkistettuina ja raportoituina. Se on oma hommansa, aina saada kaikki ajallaan valmiiksi, ja palauttaa, tilittää, koota oikeisiin paikkoihinsa. Niiden perusteellahan ne palkatkin odotetusti kilahtaa. Sitten on näitä korona-ajoista palautumisia, kenen kohdalla sopparit ovat loppuneet kevään mittaan, kenelle tehdään uusia, millaisia. Sitten on aikataulumuutoksia, missä kukakin milloinkin, voinko jatkaa, mihin oma aika riittää. Varsinkin illat loppuvat kesken. Kenen kanssa voin työskennellä myös aamupäivisin, päivisin tai viikonloppuisin. Kuka perhe haluaa kiinteän vuoron, kenelle käy se mikä minulle käy. Alkaako aikuisten kehitysvammaisten koulut ja työt, millaisilla lukujärjestyksillä, kukaan ei vielä oikein tiedä.

 

Eilisestä, olihan jälleen hyvä työpäivä.

Kävin yhden avustettavani kanssa Kokkolassa, junien välissä. Mahdollistin hänelle elämänsä ensimmäisen junamatkan, voi sitä riemua, hörinää, onnea ja jännitystä. Hyvä reissu, onneksi lähdimme. Kuulemma uniinkin olin tullut ja junamatka, pitkin yötä oli jännittänyt. Asemalla, kun juna saapui, hän nosti kättä veturinkuljettajalle, joka nosti takaisin. Se riemu, joka siitä repesi, valtava nauru ja ilo, ei voinut olla tarttumatta minuun ja muihin asemalaiturilla odottaviin. Voi kunpa mekin, tavalliset ruttuturpaisset törröttäjät, saisimme näitä ilonkuplia ja aiheita noinkin mitättömistä asioista. Kävimme syömässä, ostamassa viikonloppukarkit, joita jo vähän söikin, kun ei malttanut. Kaulakorunkin osti kierrätyskeskuksesta, halpa sijoitus. Siellä myyjä, vanhempi nainen, ehdotti myös sormusta. Tähän avustettavani jyrkästi kieltäytyi, kun pelkäsi joutuvansa naimisiin myyjän kanssa. Eikä halunnut naimisiin, mieluummin ottaisi vain tyttöystävän, joka hänelle peisisi hiukset, ettei itse tarvisi pestä. Ja mikä ilo oli löytää Elviksen kuva rautatieaseman seinältä, VR:n mainoksesta. Kuvassahan oli kaunis nuori, vaalea nainen, joka katsoi kaukaisuuteen, Elvishän se. Minä sain toruja kalkkimaalien ostamisesta, kuulemma pitäisi mieheltä lupa kysyä moiseen, vaatekaupassakin haisi naisten pieru. Nämä ovat niin uskomattoman hauskoja kokemuksia, eivätkä todellakaan tylsiä. Nautin, kun voin näitä mahdollistaa, ne ovat niin aitoja ja vilpittömiä seikkailuja. Heti oli kuulemma uusi suunnitteilla...

 

Mutta nyt tämä aamuleiri, minä ja elämäni eläimet, puretaan täältä keskusvaraston nurkasta. Otetaan perjantai ja heinäkuun viimeinen päivä haltuun. Tai mitäs jos leiriytyisin keskelle pihaa, riippumattoon tai perennapenkkiin virkkaamani hattu päässä äänikirjaa kuunnellen. Antaisin maailman pyöriä ja touhottaa, olisin vain ja hymisisin loppukesästä aistien...