MAUNO MATALAPAINE

Suunnittelin kirjoittavani matalapaineesta, kunnes muistin vanhan tekstini samaisella aihepiirillä, miehisen matalapaineinen monologi, vuodelta lumikola ja rattikelekka.          

Maunohan minä, Mauno Löllö. Elämäni on yhtä matalapainetta, epäonnistun kaikessa. Mikään ei onnistu, kaikki menee päin honkia ja olen jo syntynyt huonojen tähtien alla. Olen kuin epäonnistumien kävelevä vyyhti. Mikään ei onnistu. Jokainen päivä on yhtä pettymystä, yhtä epäonnistumista, yhtä helvettiä.

   Työpaikkakin meni alta, sain lähteä kolmenkymmenen muun kanssa. Totta kai se minun kohdalleni, tuollainen epäonni. Ei sinne jäänyt tosin ketään muutakaan, siis se koko työpaikka meni nurin. Mutta että minunkin työni meni sen siliän tien. Eihän se muuten minun tuuriani olisikaan, jos ei olisi mennyt koko firma nurin. Minun tuurilla totta kai. Nyt tässä kotona venyttelen. Ei oikein huvita mikään, mitäpä tässä, kun ei kuitenkaan onnistu. Jotenkin ei huvita sängystäkään nousta, minun tuurilla paska päivä alkamassa. Mitäpä sitä nousta katsomaan. Ei jotenkin huvita, en jaksa, en halua. Kuitenkin päivä menee päin persettä, jos nousen. Ainahan minun asiani menevät päin honkia. Olen syntynyt niiden huonojen tähtien alla, alan sen uskoa. Olen sen aina uskonutkin, mutta nyt uskon tosissani. Huonot tähdet, mitäpä siitä muuta seuraa kuin huono elämä. Epäonnistumisten kierre. Se on sitä minun elämää.

   Katson ikkunasta, perkele, satanut luntakin. Totta kai minun tuurillani puoli metriä, mikä se on kun piti tuota luntakin justiinsa tänään sataa. Minun tuurilla se on tietenkin vielä painavaa ja liukasta sen alla. Eiköhän siihenkin jokin ongelma tule, kunhan tässä pihalle menen. Mieluummin olisin kyllä ihan sisällä, peitoissa tai television ääressä. Vaimokin tuossa on jatkuvasti pahalla päällä, kun olen kotona. Kotonahan minä, mitäpä minun työpanoksellani merkitystä, kun se firmakin kaatui. Pitäisi kuulemma nousta ylös ja tehdä asialle jotain. Koko ajanhan minä teenkin, mietin sängyssä ja peiton alla. Mitäpä näitä ääneen jauhaa, pian ahdistuu. Miten se vaimo ei voi uskoa, että teen koko ajan kovastikin ajatustyötä. Toki tämä ajatustyö tahtoo kyllä ahdistaa, parempi olla puhumatta, ettei vaimo kysele liikaa. Se tahtoo mennä aina sellaiseksi ees taas jauhamiseksi ja haetaan ratkaisuja. Ei tähän mitään ratkaisuja ole, minun tuurilla ja näiden tähtien alla. Parempi mielestäni olla vain hiljaa, etten tartuta ahdistusta vaimoon. Se kun yrittää aina olla niin positiivinen, jotenkin rasittava. Mitä kaunista tuossa puhtaassa lumessa muka on, maisemissa muka on. Ihan sama minulle miltä se peltomaisema auringonnousussa ja auringonlaskussa näyttää. Siinäpähän olkoon. Ajattelisi ensin miltä se tuntuisi tarpoa siellä lumihangessa, mitä positiivista siinä. Lunta munia myöten ja saappaan varret täynnä. Siinäpä sitä kauneutta. Muka sinisiä hetkiä, kaamosta tämä on. Jatkuvaa pimeyttä, yhtä matalapainetta. Ei valoa, ei. Muka nuo hanget valaisee, pakkanen myös. Ajattelisi mikä sotku se on taas keväällä, kun alkaa se paskakeli kun lumet sulaa. Yhtä mustaa ja harmaata. Kyllä se tämä Suomen luonto on yhtä loskaa ja paskaa. Kesäkin oli mitä oli, samaa paskaa.

   Kuivausrumpukin meni rikki, tilasin siihen itse osan. Siinähän se taas nähtiin, minun tuurillani sekään ei onnistunut. Pieni homma ja sitten lähtee palanen sormenpäästä. Olisi heti pitänyt ajatella, ettei kannata edes yrittää itse korjata. Ensiapuunhan minä jouduin, ensin lapset paikkasivat sen sormen ja sitten menin. Minun tuurillani siellä oli jonossa vaikka kuinka paljon porukkaa. Istun ja istuin, jonotin, totta kai siinä oli muka kiireisempiäkin jonossa. Särkikin niin perkeleesti, jokainen sydämenlyönti tuntui. Sinnekin sen vaimon piti tulla, muka hädissään. Olisi nyt pysynyt pois, antanut minun kärsiä yksinään. Minun tuurillahan täällä menee tuntikausia. Vaimolle piti sitä haavaakin näyttää, kuulemma osaa ymmärtää ja mieltää asian vakavuuden paremmin. Avasin paketin ja vuotamaanhan se alkoi se sormenpää. Siinä sitten jouduin kaikki jonot ohittelemaan ja minut otettiin kiireellisenä sisään, kun se niin vuosi. Totta kai, minun tuurillani verta tuli joka sydämenlyönnillä. Sinne jäi muut katsomaan, kun minut otettiin kaikkien jonojen ohi. Sinne jäi sellaisetkin, jotka oli jo tuntikausia olleet. Pitikin avata se paketti, kun nyt tuolla tavalla alkoi suihkuamaan. Minun tuurillani totta kai. Vaimon syytä, kun halusi sen nähdä. Pitikin mennä näyttämään, olisi nyt pysynyt pois ja antanut minun olla rauhassa. Sormenpäätä liimattiin ja tikattiin, sitten käärittiin. Kuulemma sairaslomaa kolme viikkoa, sen verran pahalta näyttää. Mitä minä sairaslomalla, kun ei ole sitä työtäkään. Minun tuurillani sairaslomaa tietenkin silloin, kun työpaikka on mennyt alta. Pitihän se arvata, tuommoinenkin tapaturma sattuu just silloin kun siitä ei ole mitään hyötyä. Minun tuurillani, ei kyllä sormi melkein katkennut silloin kun olin töissä. Mutta kyllä se sitten melkein katkeaa, kun olisi aikaa harrastaa. Mitäpä minä nyt sitten harrastamaankaan kykenen, kun tuo sormikin on paketissa. Kolme viikkoa, juuri kun ajattelin kaikkea puuhastella, kun nyt olen kotonakin. En kyllä sängystäni nouse koko aikana, minun tuurillani tapahtuu aina jotakin negatiivista. En kyllä tajua, mistä tämä huono tuuri ja vaikeudet aina kerääntyy. Nyt minusta ei niihin lumitöihinkään ole. Sinne kinoksiin hautaudumme kaikki, kun en pääse lumitöihinkään sormi paketissa. Kyllä ne vaimo ja lapset sinne meni, turha homma, kuitenkin ensi yönä sataa lisää. Kierrehän se, juuri kun saa homman tehtyä niin se joko sulaa pois tai sataa lisää.

   Pitikin mennä syntymään köyhään kotiin, vaikeana aikana, huonojen tähtien alla. Jotenkin nämä huonot tähdet on koko meidän perheen yllä, äitikin on sen sanonut. Niin monia epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä sukupolvesta toiseen. Ei siinä paljon lapset ja lapsenlapset piristä. Ei oma piha, ei oma koti, ei hyvä kunto, jos on syntynyt huonojen tähtien alla. Sama perimä on minulle siirtynyt. Mitä iloa on omasta pihasta, jos vettä sataa kaatamalla, niin mitä siitä voi iloita. Rikkakasvitkin kasvaa vain nopeammin. Äitini minulle on jo opettanut, että millaista on syntyä ja elää huonojen tähtien alla. Parasta asennoitua vain niin, että epäonni seuraa koko ajan. Vaimo yrittää sanoa, että voi itse vaikuttaa ja se on minulla äidinmaidossa imettyä. Mitä sitä nyt itse edes yrittämään, jos kerran on moisen perimän jo saanut. Äitikin sen on aina sanonut ja noinhan se näkyy menevän. Epäonnea joka asiassa. Onhan minulla vaimo ja perhe, mutta en kykene kunnollista elämää niille tarjoamaan. Kun olen tällainen epäonninen, piti sen työpaikankin mennä alta. Köyhä työtön olen, mikäpä sen muuttaisi ja vielä sormi paketissa. Kolme viikkoa, eikö nyt vähempi tuossakin olisi riittänyt. Vaikka kaksi viikkoa, mutta että kolme piinaavaa viikkoa. Olisin minä kyllä kaksi viikkoa voinut parannella, mutta piti noin pahasti käydä, että meneekin kolme viikkoa. Mitäpä se muuta kuin minun tuuriani, tämäkin menee vaikeimman kautta.

   Että pitää tuon sukunimenkin olla Löllö, siis sehän on löysä, vetelä. Minun tuurilla tietenkin tuo vaimokin on sellainen, lihava ja löysä, ihan löllö. Jos vaikka olisi Piukaksi syntynyt, niin varmaan tuo vaimokin olisi piukkana pysynyt. Tämä on sitä minun tuuria, vaimokin muuttui alkuaikojen simpsakasta nykyaikojen löysäksi. Löllyy ja hyllyy. Olisi nyt edes se onni tuossa naisaisassa ollut kohdallani. Hääpäivänäkin satoi, kaatamalla. Toiset sanoivat, että onnea se sade tietää. Eipä ole tiennyt, sitä onnea taannut. Arvasinhan sen jo silloin, kun naimisiin menimme, huonojen tähtien alla sekin tapahtui, kun se sade piiskasi. Ei se kyllä satanut kuin vartin ja justiin kirkon aikana, mutta kyllähän se sade jälkensä jätti. Koko hääjuhla meni sadetta miettiessä, jos se vaikka tulee uudelleen. Ei se tullut, mutta kyllä se mietitytti. Toki, onhan meidän avioliitossa paljon hyvääkin, lapset ja kaikki. Mutta kun mietin, että kohta nekin nousee omille siivilleen, niin ei sekään kivalta tunnu. Entäs, jos tuo vaimo ottaa ja jättää, miltä se sitten tuntuu. Voihan se vaikka minut jättääkin, tällaisen epäonnisen ja työttömän. Se nyt vielä puuttuisi, yksinäisyys.  Jos se vaimo minut jättäisi, veisi se varmasti kissankin mennessään. Varmaan koirankin, kaikki se veisi, jos minut jättäisi. Pitääpä yrittää olla päivä ihan hissukseen, ettei tule mitään vastoinkäymisiä, ettei tuo vaimo ota ja lähde. Eihän sitä koskaan tiedä vaikka jo tänään ajattelee lähteä. Varsinkin nyt kun olen työtön, sormi paketissa ja avuton. Mitenhän saisin tuon vaimon pidettyä. En kai minä tässäkin voi epäonnistua. Olisikohan äidillä jokin hyvä neuvo, taidanpa kysyä apua. Äidillä on niin laaja elämänkokemus ja se näkee asioiden oikeat puolet. Onneksi on äiti, joka ymmärtää, sillä olemmehan molemmat samojen huonojen tähtien alla syntyneet.

Toivotaan huomiselle korkeapainetta!