EPÄVIREESSÄ

Nukuin turhankin pitkään. Älykello näyttää yli kymmentä tuntia, se on todellakin liikaa minulle ja kellollekin. Ärsyttää. Olin hereillään viiden ja kuuden välillä, kun yksi tytöistä lähti töihin. Minun olisi niin pitänyt silloin nousta ylös, kun olin vireä, mutta eiku jatkoin makaamista ja menetin vireyteni. Tässä sitten tulos, epävireys. Taitaa olla ennätysunet, enkä halua toistuvan aivan heti. Epävireys on älyttömän laaja-alainen ja hallitseva. Minua harmittaa myös paljon hyviä menetettyjä tunteja ja aamun parhautta. Nyt tätä konetta ei tahdo saada käyntiin sitten millään, on jos mitä roskia kaasarissa, tulpatkin ovat kastuneet ja tankissa väärää mömmöä.

Eilen me saimme koko sakilla pihan aika hyvälle mallille, siis lehtien osalta. Muutenhan tässä meidän pihassa ja huushollissa sitä projektintynkää on levällään, aivan kauheasti. Mistä aloittaa, mitä jatkaa ja milloin. Mikä on marssijärjestys. Kun yritin eilen pihalla aivoriihtä asian suhteen järjestää, se ei ihan ollut sitä mitä tavoittelin. Tyypillisen tapaan, jokaisella oli se oma mielipiteensä, ja yleensä se oli erilainen kuin toisella. Ihan periaatteesta. Moinen periaatteellisuus olla eri mieltä on periytyvää, enkä nyt avaa kumman suvun puolelta...

On sitten myös mielipide, ettei halua tehdä minkään asian suhteen enää yhtään mitään, koska on muuttamassa kotoa heti kuin mahdollista. Ymmärrän senkin ja kannustan muuttamaan, ei ole kiva jos jäävät aikuiset lapset nurkkiin pörräämään, omien siipien kantavuuteen olen yrittänyt kannustaa. Ja sitten aukesi epävireinen tunnelukko, puolentoista vuoden takaa. Niin ja kerta äitihän valitsi keittiön tapetitkin ilman muiden mielipidettä, ja vessan ja kamarin, äitihän ei kuitenkaan kuuntele, äitihän tekee mitä haluaa, ja siksi ei kerrota eikä osallistuta, kaikki on vain lusimista. Ihan samaa ja epävireistä vatvomista, turhaa ja työlästä. 

Myönnän, valitsin keittiöön itsekkäästi tapetit, mutta kalusteet, kaakelit, altaat ja hanat, sekä lattia on valittu yhdessä. Kynnyskysymys oli, että meille olisi haluttu valkoinen steriili ja mielellään vähäeleinen keittiö. Mikä ei taas ole meitä, eikä realistinen tällä laumalla, niin ihmisiä kuin eläimiä. Näinpä sitten valitsin mieleisen tapetin, koska pääsääntöisesti keittiö on minun valtakuntaani niin nyt kuin hamassa tulevaisuudessakin. Sama homma vessoissa, niistäkin olisi pitänyt tulla kiiltovalkoiset, vaan eipä tullut, ihan jo kustannussyistä. Vessoihin tuli myös tapettia ja rouheeta paneelia, sekä lattiaan laattaa. No, näissä tapettivalinnoissa oli sen seitsemän mielipidettä ja tappelua olemassa. Osa puolsi ja osa vastusti. Nooh, olen ainakin joskus ollut aamuvirkku, joten yhtenä kauniina aamuna olin ne jo tapetoinut, kun muut vasta venyttelivät. Lopulta minä tein tapettivalinnat, joista edelleenkin pidän. Samoin valaisimen valitsin isoon vessaan ja tyttöjen kanssa yhdessä hankimme seinille hyllyt. Toki aina jos ei ole mukana ja valintaa tekemässä, on silloin vaikeampi vaikuttaa asiaan ja antaa mielipidettä. Perheeltä tuli epävireistä kritiikkiä välillä rankallakin lauserakenteella valinnoista, mutta tarvittava pelkistetty ja valkoinen vessa löytyy tarvittaessa navetan yhteydestä. Jos ei niinku nämä sisävessat miellytä. No kummasti ovat kelvanneet, ja on aika nannaa katsoa ilmeitä, kun vieraat ihastelevat ja kehuvat vessojamme. Jopa näiden omien kriitikoiden ystävät. Ukkokullalta kyselin meidän makkarin tapettitoiveita, eikä mielipidettä irronnut. Ja juuri mielipidettähän minä olin hakemassa, vastauksia ja ratkaisua olemassa olevaan ongelmaan, ratkaisukeskeisen ihmisen tapa toimia. Ostaa pamautin sitten semmoisen vahvan punaisen kukkatapetin, mikä sai aikaan silmien suurenemisen vastapuolessa, mutta kyllähän minä kysyin ja vastauksen viive ei ole minun lajini. Ukkokulta sitten halusikin sinistä maalattaviin makkarinseiniin, joten sen sai, kun mielipiteensä ilmaisi. Sama tapetti oli osunut systerini näkökenttään ja hän innoissaan soitti, että nyt olisi minun näköistä ja kuvaili millaista, näinpä, sitä olikin meillä jo kassillinen hankittuna. Näin ne ratkaisut syntyy, helppoa, kun tehdään päätöksiä ja valintoja, se on sillä lusittu. Halki, poikki ja sitten pinoon...

Olen myös huomannut, että tytöt ottavat kuvia paljon vessoissa, peilin kautta ja kivaa taustaa vasten, hyvässä valaistuksessa. Ja niissä viihtyvät pitkiäkin aikoja hiuksia kihartaen, suoristaen, meikaten ja musiikkia kuunnellen, joten ei ne nyt ihan mönkään menneet, vaikka aiheuttivat epävirettä aluksi. Isompaan vessaan mahtuu kaikki kerralla, mikä sinällään on kivaa katsottavaa ja kuultavaa, välillä meitä on siellä koko sakki, melkein kaikkia elukoitakin myöten.

Toisaalta luotinko itse omien vanhempieni mielipiteisiin saati sitten valintoihin? En ehkä, äitinsä lapsia siis ovat, ja hyvä on kun on mielipiteitä olemassa, eikä olla joo joo- ihmisiä, joille kaikki käy ja omat mielipiteet jäävät sisälle ja kenties patoutuvat.

Eilinenkin pihan aivoriihen epävireys katosi, kunhan saimme ruokaa. Tämän talon verensokerit kuuluvat ja näkyvät. Se on aika hurja vireyshyppäys moisilla seikoilla. Eli haravointikin aamupalan voimilla ja monen tunnin urakka vaativat kyllä tankkausta, tiedetään. Loppuilta oli taas säyseämpi. Olen myös oppinut itsestäni sen, etten nouse muiden reaktioihin mukaan. Mikä saattaa taas vastapuolta ärsyttää suunnattomasti. Nytkin aikani kuuntelin ja lopulta ehdotin syömistä, kun alkaa kuulua, että epävireys johtuu nälästä. Onhan se ärsyttävää, kun annetaan sanallinen ryöpytys meikäläiselle, suoraan kohti ja verbaalisesti. Sitten meikäläinen ei lähdekään siihen mukaan, vaikka joskus muinoin olin hyväkin lähtemään moiseen ja kiihdyin kahteensataan todella nopeasti ja verbaalisesti. Mutta nyt, senkun ohitan ja näen syyt ja seuraukset, sykekään ei kuohahda. Hahaa, tämmöistä on olla ilmeisesti aikuistuva nainen, tyynen viilipytty, jota ei epävireydet vie mukanaan. Onhan tuo jo aikakin ottaa joitakin asioita lunkimmin, itseä ensimmäisenä syyllistämättä. Jännä vaihe elämässä tämäkin, kun osaan jopa sanoa asioille ei, jos ei nappaa ja osaan eritellä, mikä on minua ja mikä on vastapuolen ikiomaa reaktiota. 

Mutta nyt minua ärsyttää ihan oma itseni, epävireyteni. Tämmöisessä unipöhönässä menee tuonne pitkälle iltapäivään, ennen kuin kirkastuu. Yleensä aurinkoni alkaa nousta vasta iltapäivän ollessa jo pitkällä, ehkä siinä neljän viiden maissa. Käytännössä päivä menee ihan hukkaan. Siihen ei auta kahvi, ei touhuaminen, ei ulkoilu, kaikki tapahtuu hitaasti ja viiveellä. Todella laahaavasti.  Ajatus saavuttaa toisensa tai vaikka tekevän käden, joskus tuokion kuluttua, ja olen kuin vanha hidastempoinen laama, aivan laamana. Näkökentässäkin on häröjä, näen miten näen, jos näen. Varmaan pupillini soutavat ja huopaavat laajasta suppeisiin, enpä ole katsonut tai kysynyt meneekö ne niin, mutta siltä tuntuu. Tsuumaavat koko ajan, ilman että löytävät sitä tarkkuutta mitä haen tai toivon. Nytkin näytöllä tekstit pomppii, vaatii kauheasti työtä, että saan tarkennettua. Tähän on olemassa ihan oikeakin syy, hajataittoa ja laiskat silmät, joka vaatisi jatkuvaa laiskojen silmien jumppaa ja humppaa, joka ottaa vallan tämmöisinä epävireisinä päivinä. 

Tämmöisinä päivinä tiedän myös reaktionopeuteni, vähäisenkin älykkyyteni ja toimintakykyni olevan kuin tervaa. Ei kannata antaa moottorisahaa, eikä vaativia projekteja, saati yhdelle tytöistä ajo-opetusta. Epävireys vaikuttaa kaikkiin aisteihini, korvissakin on kohinaa, kahvikaan ei maistu hyvältä.

Josko ihan vain pyykkikonetta ja tiskikonetta käyttäisin, löytäisin oikeat napit mistä painella. Imuri on tähän päivään aivan liian vaativa vekotin, kun sen kanssa pitäisi olla koreografiakin olemassa, tarvittaessa pitäisi ketterästi myös pomppia letkun ja johdon yli, tänään tasan kompuroin niihinkin. Uskaltaisinkohan hiuksia laittaa kihartimella, vai meneekö nekin solmuun. Taidan vetää luomuna, laiskana, epävireisenä tarhapöllönä tämän päivän. Olen juuri niin epävireinen kuin langetettu epävireys vaatii, toivottavasti huomenna olen terävämpi tapaus. 

Tänään en todellakaan ole se penaalin terävin kynä, ja kaikki muumit eivät ole laaksossa... 

Onhan näitä sanontoja, nyt elän niitä epävireisenä todeksi, luotan ja hartaasti toivon, että se ei ole pysyvä olotila, enkä vedä moisia uniövereitä. On se onni, että on vapaapäivä, hah, olisin ihan peräänkahtottava töissäni. Mitä siitä tulisikaan jos vaikka kehitysvammatyössä avustaja itse on se vaativin peräänkahtottava ja ohjattava. Sitä en halua olla kokemassa, enkä näkemässä.

Nyt niin ymmärrän, miksi alitajunta vaatii minua ajoissa heräämään, se on aika fiksu vekotin, kunhan sitä vain kuuntelee.

Ainakin pidän huolen, etten turhaa liian pitkään makkaa, se ei ole yhtään minun lajini.