TUOKSUJA

Kalenterissani on viisi vapaapäivää. Milloin viimeksi? Joku saattaisi moiset lukea lomautuspäiviksi, työttömyydeksi, mutta minäpä ajattelen ne ajattoman aikatauluttomina vapaina, näköjään. 

Aloitin aamuni auringonsäteitä katsellen. Minulla on uusi kukka amppelissa, kirjorönsylilja, sen lehtien välistä ja läpi kiilui kirkas ja viaton aamuaurinko. Tuore multa, sekin tuoksui, sillä olinhan kukan eilen istuttanut. 

Kävin aamukierroksellani tervehtimässä muutkin kukkaset, niitähän on varmaan sen kolmisenkymmentä minun vastuualueellani. Täällä on lääniä, valoa ja ikkunoita, floristiminä tykkää kovasti. Kuistissa menestyy vaikeammat, se on sen verran viliponen ja valo oikea, siellä on unelma, asparagus, amatsoninlilja, kliivia, oliivipuu ja maljaköynnös, haasteellisimmat mainitakseni. Samalla ne kastelin ja lannoitin. Kastelukerrat tihentyneet talvesta puolella. Joka viikko puskee uutta, kasvukausi on niin menossa, nähtävissä ja tajuttavissa. Siinä samalla eläinlaumaani paimensin, päästin kissat sisään, koirat ulos, koirat sisään, pari kissaa ulos, kolmaskin, samalla meni toinen koira toistamiseen, kohta sisälle, yksi kissa vessanhanasata juomaan, kaksi kissaa uudelleen sisälle, neljäs kissa ulos, toinen koira uudelleen ulos, kohta sisälle, samasta avauksesta viides kissa ulos, kaksi sisälle... Hetkinen, miten meillä kuitenkin kaksi kissaa nukkuu sisällä, toinen sohvalla, toinen nojatuolissa. Kuka livahti, mihin suuntaan ja milloin. Onneksi eläinten aamurallille oli yön jäljiltä kohmeinen maa, vähemmän kurarapajälkiä aamutuimaan. Kannattaa siis nousta palvelemaan heitä vielä aamukohmeaan aikaan, tärkeä oivallus tämäkin.

Tuoksuttelin pirteää aamua, keväänmerkkejä ovenraosta. Kurjet konsertoi pelloilla, entisillä suomailla. Puissa sirkuttelee tintti jos toinenkin, ne ovat niitä maaseudun parhaita puolia, saa aistia kaikilla kanavilla ja elimillä.

Ei kyllä ihan ajankohtainen kukka, mutta nyt tarvitaan vahvaa ja rohkeaa oranssia, ja tässä kehäkukassahan sitä on. 

Nyt lyö tyhjää mitä minä ajattelin...

Niin tuoksuja, minähän tykkään tuoksuista. Käytän löylyvesissä erilaisia aromaattisia tippoja. Valitsen fiilikseen sopivan, sitten annan virrata. Ruokaa laittaessa tuoksut ovat myös tärkeitä. Suihkussa, pesuaineissa. Pyykit taas pesen aina tuoksuttomilla, sillä niihin pinttyy vahvasti monet tuoksut, jotka sitten jalkautuvat ihmisen mukana joka puolelle. Tykkään happamista, hieman sitruksisista, niin makuina kuin tuoksuina. Minulla on ollut voimatuoksuna useampi pullo sellaista verigreippi vartalotuoksua, eilen viimeiset suihkautin. Tänään tupsautin kookosta. Hajuvesiäkin on, mutta ne tahtoo jäädä käyttämättä. Mutta nytpä minulla on mahdollisuus haista ja tuoksua mille haluan ja kuinka paljon. Se ei täällä karanteenissa, jokirannassa ja maalla haittaa yhtään. Arjessa, töissä ja koulussa, sekä tietty laitoksissa pyöriessä olen tuoksuton tai ainakin huomattavasti tuoksuttomampi. Niin yleistä on tuoksuyliherkkyydet ja allergiat, paras olla ketään kuormittamatta. Mutta nyt siis ihan luvan kanssa tuoksuilla hurvittelen, kuvittelen, että jää sellainen leijuva kookoshajuvana, kun kumppareissani lonksutan pitkin pihoja ja metsiä. Nautinto ja vapaudenmittari sekin, niin, ainakin itselle.

Verotoimistoon soittelin, lasketutin uutta verokorttia mahdollista työttömyysturvaa varten. Sillä olenhan moiseen tilanteeseen lomautettuna ajautunut, pakotettu. Virkailija ei ehkä ollut ajan tasalla, nuivasti kyseli kauanko olen ajatellut työttömänä olla. Enhän ole ajatellut olla ollenkaan, minullahan on työpaikat, mutta en saa töitäni tehdä. Ainakin toistaiseksi, minulla on käsitys, että työt starttaavat, kunhan valtiovalta, pandemia ja terveys sallivat. Ihan kuin virkailija ei olisi kuullutkaan karanteeneista ja työkielloista, ihan kuin olisin vain jättäytynyt tekemättömäksi, ajatellut huvikseni joutessani kotoilla. Ärsytti, joutua selittämään, eikä toinen ymmärtänyt yhtään. Itse ajattelin, josko muutamassa kuukaudessa olisi selätetty moinen kielto, virkailija puolestaan laski kortin suoraan vuoden loppuun saakka. Olenko optimisti, vaiko realisti, entä mikä oli virkailija? Ties vaikka nudisti ja pessimisti, ehkä. No näillä mennään.

Olen siis tehnyt huoneentauluja, kotoiluperspektiiviteemoista. Ikkunoita olemme pesseet. Olen myös moottorisahaillut polttopuita. Ehkä tänään taas jatkan, mutta haluaisin siihen lisäkäsiä, jotta hommasta tulisi jouhevamman tehokkaampaa. Mutta vähäkö oli mellevää hommaa, kun yhtenä päivänä vahingossa kumppareissa ja tunikassa päädyin pörryyttämään. Porraspielien ja hautojen havut, kanervineen alkavat olla entiset. Josko tässä metsän kautta uutta vihreää niihinkin. Narsisseja, ehkä keltaisia hyasintteja haudoille myös. 

Minulla on ikävä lastani, koko ihmistä. tuoksua, olemusta, kosketusta, ääntä, naurua ja salamoivaa temperamenttia ja luovuutta. Taistelukaveriani, kainaloistani. 

Pyääääh, siis kaikenkattava ikävä, kouristavan konkreettinen. Käsinkosketeltava, silminnähtävä. Epäreilu, todellisen epätodellinen ja samaan aikaan huojentunut ikävä. Edelleenkin olen suunnattoman kiitollinen monesta asiasta, myös kuolemasta. Voin vain kuvitella missä paniikissa olisin tällä hetkellä viruksen suhteen, mikäli hän eläisi, olisi immunologisesti romutettu, altis saamaan pöpön ja vahvasti riskiryhmässä. Hirveästi toivon rohkeutta ja tsemppiä sellaisille, kenellä tämä on ajankohtaista ja arkipäivää. Olisihan aivan mahdottoman kornia, että selviäisi hengissä hoidoista ja oman kehon viruksista, sitten tulisi korona ja tappaisi. Näin itse ajattelin vuonna 2015, kun lapseni sai mittavan laaja-alaisen aivovaurion ja samalla viikolla syövästä puhtaat tulokset. Tai kahdesta syövästä; leukemiasta ja neuroleukemiasta. Silloin olin raivoisani kohtalolle, suunnitelmalle, epäreiluudelle. Ajatuskaavio meni näin; syövistä selvisi ja aivovaurioon kuoli. Mutta eipäs kuollutkaan, sai jälleen jatkoajan moisen todellisuuden jälkeen. Loppupeleissä se oli kuitenkin syöpä, jota ei voitettu, joka vain jaksoi kloonata itsensä yhä uudelleen, yhä uudelleen. Se on asia joka minua kieroutuneesti myös lohduttaa, yhä. 

Nyt tuoksuu paahdettu leipä. Muutkin alkavat heräilemään ja suorittamaan aamupalatoimia. Pyykkikone pyörii, imuri odottaa aamujumppaansa. Imuri jäi tuohon iltajumpan jäljiltä odottamaan, se kuuluu meidän huushollissa ihan liikuteltavaan hyödylliseen sisustuselementtiin luokiteltavaksi. Aina valmiina. Aamuaurinko siivilöi kauniisti irtokarvat valoa vasten. Tällä kertaa keittiönikkunaperspektiivistä. Iltaisin auringon suunta on joelta, talon takaa, olohuoneperspektiivistä. Auringonlaskut, niissä riittää ihmeteltävää ja ihasteltavaa lähes joka illalle. On se mieletön tuo taivaallinen värikartta, ei näin maallikkona aina juolahtaisi yhdistää kaikkia niitä värejä, jota taivaallinen taivaanrannanmaalari käyttää. Rohkeita vetoja, kontrasteja, välillä hopeareunuksia, eleettömästä loimuavaan. 

Tässä ajassa on paljon myös hyvää, ainakin itse havainnoin ja olen hyvyyden löytänyt. Milloin viimeksi meidän koko, jäljellä oleva perhe, on mahtunut/ehtinyt/eksynyt/joutanut samalle sohvalle samaan aikaan. Nytpä on. Sunnuntaina katsoimme yhdessä Voicen ja sen jälkeen elokuvan. Myös paljuun olemme mahtuneet perheenä, milloin viimeksi. Entä metsään, autoon, pihatöihin, puusavottaan, kokkaamaan, siivoamaan, kuuntelemaan musiikkia... 

Ihan lunkisti tämä meidän klaanimme soljuu tässä karanteenissa, jokainen jolla töitä on, käy töissä. Kiitollisena siitä, että saa käydä töissä ja että on töitä. Moni asia on siis perheessämme hyvin, tämä kokemus tiivistää joukkoamme, on rauhoittanut jatkuvasti joka suuntaan pärräävän härdellin. 

Uskon vahvasti eletyn elämämme antavan perspektiiviä myös nuorille, heillä tässä ajassa ei ole kapinoitavaa tai vaikeutta, se on opittu ja eletty kipeimmän kautta. He ovat realisteja ja fiksuja aiheen puitteissa. On myös kiva katsoa kuinka erottamattomat, yhteen liimautuneet nuo meidän pikkunaisemme ovat. Syntyy yhdessä ja eri kokoonpanoilla videoita, lettejä, stailauksia, jumppatuokioita, lenkkejä, ajatustenvaihtoa, vaatteidenvaihtoa, ilta-aurinkoajeluja, kampauksia... Kuinka jokainen näyttää toiseltaan, ja samaan aikaan näen heissä jokaisessa myös pilkahduksen Valonlastamme. Hän on siis joka päivässä läsnä, jossakin muodossa, jollakin tavalla. 

Yhtenä päivänä minuakin odotti tsemppipaketti postilaatikossa, ihania tuoksunäytteitä ja ihonhoitovermeitä joka lähtöön. Ihan iloitku pääsi, kun pussukkaa tuoksuttelin ja availin. Olen saanut elämääni jälleen uusia ystäviä, se tuntuu hyvältä.

Nyt aistin nokassani narsissin, hieman pistävähkön tuoksun. Se on ihan kuviteltu tuoksu, mutta käyn niitä maljakkoon ja haudoille hankkimassa, se on kevään merkki ja kevään tuoksu. 

Tästä ajasta, hetkestä ja tilanteesta saa myös nauttia, ota aistisi käyttöön ja avaa ainakin silmäsi. Maailma on kaunis paikka. Valoisaa tätä päivää ja ehkä pääsiäistäkin, jos en naputtele ennen sitä. Elämä vie...