lauantai 21. maaliskuuta 2020

TÄSSÄ JA NYT, ENTÄS JOS

Lauantai, kiireetön aamu, kiireetön aamupäivä. Tyypilliset aamukahvit, auringonnousut, elukoiden palvelemiset. Siinäpä muutaman tunnin kiihkeimmät. Niin ja eilisen Voicen katsominen, tai siis lähinnä kuunteleminen.
Lähdenkö mukaan coronaan vaiko enkö? Jos lähden, milloin ja millä tavalla?
Koen, tunnen, että meillä on moni asia hyvin. Olen kiitollinen ja luottavainen. 
Asioilla on tapana järjestyä...

Tässä hetkessä olen kiitollinen myös aikaisemmalle elämälleni, elämällemme, kuuden vuoden kokemukseen eristyksen kanssa. Olemme oppineet ja eläneet moisen, toiset vasta opettelevat. Muille tämä tulee vasta nyt eteen. Käsitys ja aavistus siitä mistä on kyse.
Mitä on luopua monestakin asiasta, jopa itsestäänselvyyksistä? Mitä on kun muualta määrätään tekemisesi, itsemääräämisoikeuttasi supistetaan, joudut ohjattavaksi, muiden ohjelmoitavaksi? Mitä on pakotettuna mökittyä, jäädä seinien sisälle, ehkä jopa erakoitua tai kohdata ne läheisimmät, jotka jäivät samojen seinien sisälle? Entäs mitä on elää jatkuvassa pelossa, tartuntavaarassa, epätietoisuudessa?

Koen, että olemme myös moisesta jollakin tavalla selviytyneet. Lastamme ei vienyt virukset, ei ulkoa tulevat asiat, vaan se helekatin syöpä joka oli ja pysyi, hänessä itsessään. Hän ei saanut kehon ulkopuolisia infektioita tai tartuntatauteja koko tuona aikana, kaikki olivat oman kehon tuottamia. 
Me siis osaamme säännöt, eristäytymisen, karttelun ja realismin, tarvittavan hygienian, ainakin luotan siihen. Samoin terveen järjen käytön ja jopa kyvyn elää, ja miksei nauttiakin eristyksestä huolimatta. Tässä ja nyt, näen paljonkin hyvää, mahdollisuuksia. Miksi ruikuttaa sitä mitä ei voi, kun on kuitenkin paljon asioita mitä voi.

Siitäkö tyyneyteni johtuu, kumpuaa. Vai olenko sokea? Tyhmä, kun vertaan näitä asioita millään tavalla toisiinsa? Nämä asiat ja aihepiirit ovat todella arkoja ja henkilökohtaisia, varmasti joku saa aggression ajatuksistani, otanhan minäkin kierroksia yhdestä jos toisesta mitä kuulen tai näen. Ainakin mitä seuraa keskusteluja, ihmisten käyttäytymistä, nousee yllättäviäkin asioita esille. 
Mutta välinpitämättömyyttä en hyväksy, tilanne on otettava tosissaan, ymmärrettävä mistä tässä on kyse. Toivottavasti kukaan ei tahallaan tee tyhmyyksiä ja levitä virusta omalla välinpitämättömyydellään, riskiryhmiä on jos kuinka. Saat olla onnellinen, jos sinä tai läheisesi ei siihen kuulu.

Salaa olin näitä asioita mielessäni pyöritellyt, näin ajatellut. Onneksi yksi, syövän kautta ystäväksi ilmaantunut, ammattilainen asian myös näin sanoitti. Oman lapsensa kohdalla, omaan kokemukseen peilaten. Olemme kokeneet eristyksen, pöpökammon, desinfioinnit, vierailukiellot, tartuntojen pelon. Siihen lisäksi myös vähämikrobisuuden, kun se pöpö saattaa livahtaa vaikka raa'an tuotteen kautta, listeriana, vakuumipakkauksissa muhien, homeina juustossa tai säilykkeiden pinnoilla, saati luonnosta, mullasta, mistä vain. Mikä kaikki voikaan olla pohja pöpöille, leviämiselle, kasvulle, tartunnalle... Saati sitten, että samassa paketissa on vielä syöpätodellisuus ja sen kanssa eläminen. Samahan koskee myös monia muita vakavia sairauksia, minä kerron omakohtaisesta kuuden vuoden kokemuksesta, koska luulen siitä jotain tietäväni. 
Tällä hetkellä olen jopa huojentunut ja kiitollinen, ettei lapsemme kohdalla tarvitse enää murehtia ja pelätä. Ymmärtää se kuka ymmärtää...

Tässä ja nyt, ajattelen myös julmasti. Mustavalkoisesti.
Olemme ihmiskuntana moisen pysähdyksen jopa ansainneet, ennen kaikkea aiheuttaneet. Maailmanmeno on ollut aivan liian kovaa, sokeaa, itsekästä ja älytöntä jo kauan. Jokin stoppi tähän oli tultava, tosin eihän kukaan toivo näin totaalista tai maailmanlaajuista. Mutta emmekö vähemmällä ymmärtäneet, ymmärrä. Sillä eihän kukaan vielä tiedä mitä on tulossa tämänkään asian tiimoilta.  Kuinka tässä ollaan nokatusten ja minkä kanssa. Mutta näin ajattelen tässä ja nyt, mielipide ja ajatukset saavat muuttua sitä mukaa kun oma ymmärrys laajenee, ajatuskuvio muuttuu, muokkaantuu, selkenee tai syvenee.

Minun elämääni ei hetkauta peruuntuneet aurinkolomat, matkustuskiellot, rajojen sulkemiset. Olen nimittäin äärimmäisen rajoittunut ja köyhä ihminen jo ennen moisia kieltojakin. Sarkastista naurahdushirnuntaa tässä vaiheessa, saattaisinhan minä toisessa elämäntilanteessa ollakin aivan kauhean hysteerinen, jos en pääsisi ansaitulle lomalle... Nooh, mikä se on, onko se katkeruus, kateus, iva, ilkeys, viha, kieroutunut huumori vai mikä moisia saa ajattelemaan, saati kirjoittamaan. 
Toisaalta kummasti ilmakehä, luonto, vesistöt ovat lyhyessäkin ajassa puhdistuneet, kun överit ja näitä kuormittavat tekijät on vedetty minimiin. Toisaalta tämähän kertoo myös faktaa siitä, että voimme omilla valinnoillamme, teoilla vaikuttaa maapallon, maailman hyvinvointiin. 
Entäs jos tästä otettaisiin opiksi? Jätettäisiin hyviä kokemuksia ja oivalluksia ihan käytännön tasolle, eikä vedettäisi uudelleen övereitä, kun tästä on selvitty.

Olen myös tällä viikolla ollut todella kiitollinen tekemästäni monityöstä. Alipalkatusta, mutta tärkeästä monityöstä, olen saanut olla osaltani pitämässä yhteiskunnan rattaita pyörimässä. Tällä viikolla on yksi jos toinenkin ovi suljettu, välillä uudelleen raotettu, sitten taas uudelleen suljettu. Koko viikko on mennyt niin, ettei tuntia eteen päin tiedä missä on vai eikö ole. Mutta eiliseen iltaan ja ilta yhdeksään selvisin, lähes alkuviikon suunnitelmien mukaan. 
Nyt on kolme päivää kalenterissa vapaata merkinnöistä. Milloin viimeksi? Illalla kun kotiin ajelin, mietin kuinka moiseen suhtaudun. Annanako paniikille tilaa, heittäydynkö hysteeriseksi? Vai ajattelenko saavani aikaa sellaiseen mihin en muuten saa, voinko olla kiitollinen aikalisästä johon pakotetaan. Kaikkea noita, tein päätelmän kotimatkalla. 
Onnekseni olen ollut hiivatin ahkera, lue liiankin ahkera, muutaman kuukauden. Eilen iski morkkis ja budjettisumu, kuinka selviämme? Aikani kun ynnäsin, sain tajuta olleeni kolmessa viikossa ahkerampi kuin moni kuukaudessa. Eikös se ole hyvä asia, työnarkkari, mikä työnarkkari. Olemmehan ennekin selvinneet, kokemusta on. 
Nyt höyryn pitää vain hengitellä syvään, laskea kierroksia ja nähdä mahdollisuudet. Osata ottaa tästä hyöty, jopa kaivattu aikalisä. Milloin olen ollut ansaitulla lomalla.... Vuonna -96, jos tarkkaan muistelen. Saanen siis henkäistä. 

Miksi ihmisellä, siis minulla, on sitten sisäsyntyinen syyllisyys ja pelko laiskistumiseen olemassa. Entäs jos muutunkin työtä ja aktiivisuutta vieroksuvaksi näiden karanteeniviikkojen aikana. Entäs jos vierivä kivi sammaloituu alta aikayksikön, mitä sitten? Entäs jos en enää nouse ja kykene olemaan se mikä haluan tai ainakin luulen haluavani olla. Jos muutun todella itsekkääksi, omaa napaa kaivelevaksi ja suppeaksi, laiskamatominäksi? 
Niin, joku ajatteli nyt siellä, että sitähän olen jo nytkin. Joiltakin osin, tietoisesti myös opettelen, kyllä. Mutta jos muutun sellaiseksi, jonka kanssa itse en tule toimeen, jota halveksin mennen tullen palatessa. Jota en vois sietää. Jos joudun joka ainoa päivä, tässä ja nyt, vääntämään peilikuvani kanssa asioista. Etkö nyt tämän kerran voisi lähteä, mennä ja tehdä, kokea ja heittäytyä, luopua itsekkyydestä? Sitten se laiskamatominä vaan kääntää kylkeä ja jättää nousematta, menemättä ja tekemättä. Sitten se laiskamatominä kääriytyy aina vain paksumpaan itsekeskeisyyden-, pessimismin- ja katkeruurenvilttiin. Oikein hautoo ja ruikuttaa kohtaloaan siinä, sen viltin mutkassa, kuola poskella ja surkiana. Syyttelee kaikesta muita, yhteiskuntaa, lähipiiriä, poliitikkoja, päättäjiä, maailmaa, uskontoja, luontoa, eläimiä ja kotiväkeä. Eikä tajua, että moni asia on lähtöisin itsestä.

Mistähän noita ajatuksia nyt tulee? Tässä ja nyt, entäs jos. Tuollaisiako pyörittelen. Näköjään, onneksi sain ne ulos itsestäni, jotta voin antaa tilaa muille ajatuksille. Outo, olento, omanlaisensa, olen.

Niin, näille päiville, ehkä viikoille, olen suunnitellut puuhaa, projekteja. Odotan, että saisin tehtyä ja toteutettua sellaisia asioita mitä kuvittelen. Kaikkea en halua kirjoittaa tänne, mutta lapsillakin oli jo epäilyksensä, mies vähän ihmeissään mollisteli. Mutta paas kattoo... tässä ja nyt pitää antaa asioille mahdollisuus, tilaa ja uskallusta kokeilla. Saattaapi olla, ettei mikään onnistu, mutta onpahan ainakin kokeiltu, jottei sitten vanhana harmita. Entäs jos kiikkutuolissa, hartiahuivin alta tiukoissa paplarikiharoissa ja lonksuvissa tekareissani ruikutan:
"Jäi sekin asia silloin vuonna 20 coronaviiruksen aikana kokkeilematta, kun en vaan saanut aikaiseksi, kyllä nyt harmittaa..."

Olihan sekava sölökötys, mutta mulla on inspiraatio toisaalle nyt suunnattu, koittanet ymmärtää. 

 Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. 


0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu