17

Mietin tässä kuumeisesti mitä minun pitäisi ajatella? Ajattelenko mitään, vai annanko ajatusten vain valua kuin sulan rännän niskassa. Tarviiko niihin tarttua, kirjoittaa ja julkisesti luukuttaa, jos en kerran edes tiedä mitä pitäisi ajatella.

Olen periaatteessa kylille lähdössä, kello on puoli kaksitoista. Mutta juuri nyt meikkivessassa on poppikoneet täysillä, ovi lukittu ja esikoinen aamuhommissa. Annan olla rauhassa, laulaa kun laulattaa ja en mene häiritsemään. Siksipä löysin itseni koneelta, sillä olen muuten kutakuinkin lähtökuopissa naamaa ja hiuksia vaille.

Suhteellisen säpäkkä aamu ja aamupäivä. Sain nousta valmiille kahville. Sytytin Valonlapsellemme heti kynttilän, tirautin onnitteluitkut, katsoin kuvaa minkä kyyneliltä kykenin. Silmät sikkurallaan ja hammastuet suussa sain pussailla ja halailla sankarimme, ainoan maanpäällisen tuplamme. Lahjaksi annoin omenan, jossa on I love you-sydämellä kuvio. Aiheutti hämmennystä, oli kiva sellainen rakkausomena, jonka pakkasin kukkapakettiin. 

Sitten tein sankarille ja abille tuhdin aamupalan. Olin valittu henkilö Pikku Myy kampauksen tekoon, tötteröön jemmasimme purkkapaketin, jotta totterö pysyy pystyssä, sitten oranssia väriä pintaan, mekkohan olikin päälle vetämistä vaille valmis. Samaan aikaan aloitin karjalanpaistin, lohkoperunat, uunikasvikset, lihapullat, lohi- ja kanapastaa, sekä piirakka- ja kakkuhommat. Huolehdin systerin kanssa äitin ruokahommista, teemme annoksia aina muutamaksi viikoksi. Nyt oli minun vuoroni, noilla sapuskoilla mennään kolmisen viikkoa huoletta. Eilen juoksin ennen töitä mitä oli juostavia asioita, hyvin ehdin ja vielä töihinkin ajallaan. Huoh.

Lohipiirakkaa ja britatorttua on illaksi, sikäli mikäli joku tulee juhlimaan. Keittiö on jo siivottu, tiskikone hoidellut tehtävänsä. Ukkokullalle vihjailin aamulla imuroinnista, aivan innoissaan tarttui imuriin. Eli kaikki on siis valmista, niin mihin, ottamaan seuraavat askeleet tälle vapaapäivälle.

Ensin äitille ruokakuorma, sitten ehkä ylläripalaveri, johon sain äsken alustavan kutsun. Haudalle vien läjäpäin kynttilöitä, jospa ne nyt palaisivat. Yhtenä iltana sain vain yhden syttymään, oli niin kova tuuli. Käyn katsomassa penkkarikulkueita, jossakin vaiheessa nappaan ainoan tuplamme kyytiin, aikataulusta ei ole vielä tietoa. Ystäväkin on huudellut olevansa maisemissa, ehdotin hyppäämistä liikkuvaan, sillä en tiedä missä milloinkin olen. Saattaapi olla, että syön ystäväni kanssa kahdestaan synttärijutut kotosalla, sillä kaikilla on buukattu ilta täyteen touhua. Ukkokulta lähti Seinäjoelle, esikoinen iltavuorossa.

Tänään minulla on siis vapaapäivä, siksi leijun ja heilun tietämättä missä milloinkin olen. Vapautumaan en vielä ihan ole ehtinyt, mutta kohta. 

17 on kuulemma turha ikä. 

Onhan se niinkin, mutta ehkä kuollut sisar olisi halunnut moisenkin turhan iän saavuttaa. Turha ikä, kun ei ole vielä täysi-ikäinen, pitää odottaa vuosi, että on sitä. Millä tavalla se elämä muuttuu, tekeehän se itsetunnolle ja itsenäisyydelle paljonkin. Muistan itse kuinka olin malttamaton. Viimeinen vuosi piti olla ajamatta ilman ajokorttiakin, sillä silloin jos olisin kärähtänyt, olisi kortti siirtynyt vuodella. Se oli pitkä vuosi. Siis, minun nuoruudessanihan ajeltiin paljonkin ilman korttia, ihan julkisilla teillä, tarpeeksi lujaa kun meni ei saatu kiinni-teorialla. Muistan kuinka vapauttavaa oli saada ajokortti ja päästä menemään, ilman muiden lupia ja kyselyjä, ottaa auto alleen ja mennä. Ja kyllähän minä olen mennytkin, vähän sama vapauden tunne jatkuu yhä, pistän renkaat pyörimään ja maisemat vaihtumaan. Ymmärrän siis lapsiani turhasta iästä, odottaminen on sitkeää. Mutta se on matka joka on tehtävä...

Illalla kun laitoin nukkumaan, kauhulla ajattelin, millainen yöstä tulee? Sillä todellisuus kuristi ja salpasi hengitykseni ennen nukahtamista. Silloin suru ja ikävä vyöryivät lamauttaen ja satuttivat suunnattomasti. Se on todella fyysistäkin kipua, ja sielun ja sydämen kipuhan ei edes näy. Olo on lohduton. Onnekseni hyvien asioiden filminauhat alkavat useimmiten kipeillä hetkillä pyörimään. Ihanat synnytystarinat, lapsuusmuistot, hyvät hetket, ilmeet ja tapahtumat. Onneksi niitä on paljon. Ja mikä tärkeintä, myös noilta sairauden sumentamilta kuudelta vuodelta, hirmuinen määrä tarinaa, naurua, kokemuksia ja ihania asioita. Onneksi mieli kykenee tähän, nostaa kiittollisuuden tähänkin hetkeen. Sen voima on huikea, kiitollisuuden, meinaan.

Tässä vaiheessa totean, että olihan hyvä etten vetänyt ripsaria ennen kirjoittamista, ne olisivat nyt kaula-aukossa tai vieläkin syvemmällä. Valuu vuolasti...

Nyt kului se suunnittelemani puoli tuntia, vessa vapautui. Minun hoitolapseni odottavat aivan innoissaan, että meidän Pikku Myy näkee heidät kouluilla. Onneksi tytöt tuntevat myös nämä lapset, ja osaavat aivan ihanasti heihin, erityisiin, suhtautua. Ymmärtävät kuinka tärkeää on olla Pikku Myy joka tunnistetaan, joka huiskuttaa, joka käy koululla.

Tänään saan olla paljosta kiitollinen, vaikka olen myös surullinen. Meillä on upea 17-vuotias, hymyilevä ja kaunis. Samoin uskon että Tuontakaisessakin on taatusti bileet ja siellä käy rätkätys kun Valonlapsemme juhlii. Siellä pöllyää timanttikuura, enkelipallot, tähdenlennot, valonsäteet ja höyhenet. 

Jos olet avoin ja  tarkkana, saatat nähdä näistä jotain...