SURR RURRR

Menneessä elämässä, lapseni eläessä olen kutakuinkin samaa otsaketta käyttänyt. Surrrr rurrr. Siihen liittyi ees taas ajelut, lähinnä sairaalan ja kodin väliä, yhtä pörräystä ja surrausta. Nyt minulla surraa päässä, ideat lähinnä. Niin ja pyykki- sekä tiskikone. Se on hyvänlaatuista, positiivista surinaa. Pörräämistä. Tykkään tämän laatuisesta surinasta.

Illaksi töihin, päivä aikaa pörrätä.

Eilinen oli minulla kiva työpäivä, oli myös avustettavallakin, hymyä, hörinää ja sanallista tykkäämistä. Käveltyjä kilometrejä tuli useita, vaikka vastatuuli oli välillä tosi vastainen, onneksi oli nastat, sai pidettyä itsensä paikoillaan.

Keilahallilla, siinä kenkienvaihdon välissä, kävin vessassa. Kahdesti, mennen tullen palatessa.

Minähän olen aika sukkela liikkeiltäni, jälleen sen todeksi todistin. Vessan ovessa on sellainen pumppu, joka aiheuttaa ovelle hidasliikkeisyyttä ja painetta, vetää kiinni perässä. Nooh, minä en tietenkään moista hidasliikkeisyyttä muistanut, vaan sujautin itseäni oven väliin samalla tahdilla kuin normaalisti. Sillä lopputuloksella, että oikean jalan keskimmäiset varpaat törmäsivät tämän hitaan oveen pieleen. Kipeästi. Tietenkään en tästä oppinut eka kerralla, ja lähtiessä sama homma. Samat varpaat. 

Siinä kun nastakengillä lompsuttelimme muutaman kilometrin, alkoi tuntua kipua, en tietenkään muistanut koko törmäilyä, mutta se muistutti itsestään. Kauhulla jo aattelin, onko kenkä täynnä verta, mutta ei, se on vain pelkkä aristus. Onneksi. Onneksi myös itseni tunnen, olen sen jopa testeillä todennut, olen mikä olen, samaa vikaa muussakin sisarusparvessa. Tekeville sattuu, ja tapahtuu, keksimääräistä enemmän. Meille on myös tyypillistä, että on sen kolmetoista palloa yhtä aikaa ilmassa, kaikkea kivaa näköpiirissä ja tekeillä, samaan aikaan surraa korvien välissä uutta ideaa, surr rurrr. Ei ole tyhjää hetkeä ei. Aina ei omia pieniä rouhaisuja noteeraa, kunnes tajuaa olevansa mustelmilla tai aristava. 

Itse asiassa, kannattaa lukea kirja Idiootit ympärilläni, sieltä saattaa löytää itsensä ja muutaman muunkin tutun. Tajuaa miksi toimii mitenkin, mikä on itselle tyypillistä, ja ennen kaikkea mitä ne toiset minussa näkevät ja kokevat. Ei helppoa, no ei ole, niillä muilla meinaan... Monissa meistä on monia piirteitä, sitten on meikäläinen joka on lähes tappiin saakka vain se yhdenlainen, överi, tohelo, luova ja kaikkea siltä väliltä.

Täysikuu, mutta nukuin viime yön loistavasti. Kait olin unen tarpeessa. Kerroinko, että kävin lauantaina tanssimassa, pitkästä aikaa. Sekin teki kyllä hyvää. Korvien väli sai tuuletusta, nautintoja, oivalluksia, kroppa liikettä, menoa ja meininkiä. Tanssiessa tämä ihminen ei ole vanha, ei kipeä, eikä raihnainen, ja väsymyksestä ei ole tietoakaan. Surr rurrr, hytkyti rytkyti. Ihania kohtaamisia myös ihmisten kanssa, 

Kuinka helposti ne harvat vapaaillat tulee kaivauduttua viltin ja kissojen alle sohvalle, muka latautumaan ja palautumaan. Odottamaan, että moinen laiskottelu jotain lataisi. Ei se väkisellä lataudu, olen lukuisia kertoja sen todennut. Tämä eukko latautuu mielen ja mielekkyyden kautta, hyvillä asioilla, kokemuksilla, liikkumisella ja tekemisillä. Voi kunpa sitä aina saisi raahattua itsensä siitä sohvannurkasta hiukan pois, vaikka se on muka sillä hetkellä kuinka hyvä paikka. Houkuttelevakin. Kuinka helppo siihen on jäädä surffailemaan kaukosäätimellä täysin nollana, välillä kännykkää selaten, muiden ihmisten elämää ihmetellen. Mutta alkaahan siinäkin hautumaan, jos on koko ajan tai liian usein, kehä pienenee pienenemistään ja aina on vaikeampaa saada itsensä muualle, kokemaan ja näkemään. Niin kun on se sohva ja kaukosäädin... 

 Kannattaa aatella sohvankin parasta, sekin voisi olla välillä levon tarpeessa. Aattele nyt, sohvaparka näkee kuinka ahteri lähestyy, rojauttaa itsensä siihen tuntikausiksi. Lämmittää, tukahduttaa, ehkä haiseekin. Miltä tuntuu sohvasta, varmasti ahdistaa, valoa ei näy ja on vaikea hengittää. Kuinka sekin välillä toivoisi, että saisi palauttaa tyynyjensä muhkeuden, nähdä ympärilleen ja hengitellä vapaasti. Tuulettua. Keskustella vaikka muiden huonekalujen kanssa, jotka ovat siinä ympärillä. Katsella miljöötä, jossa on, sulautua kokonaisuuteen. Olla jotakin, kuulua johonkin, kunhan vain näkisi ympärilleen, kun joku ei aina röhnötä näköesteenä ja painolastina.

Joskus olen kirjoittanut astiakaapin astioista, niiden sielunmaisemasta ja luonut niille persoonan. Nyt alkoi kiehtoa huonekalut, millaisia persoonia he ovat. Meillä on kaksi suihkua. Jostain syystä lähes aina kaikki käyttävät sitä oikeanpuoleista. Säälittää vasemmanpuoleisen suihkun puolesta. Siinä se on, samanlainen, eikä kukaan käytä. Välillä komennan koko klaanin käyttämään sitä vasemmanpuoleista, jottei se vallan ruostu, kuivu tai joudu mielipahaan. Pian termostaatti alkaa ryttyilemään, jos se kokee tulleensa laiminlyödyksi.

Nyt lopetti pyykkikone, yksi tapaaminen peruuntui. Hmmm, teenpäs uudet suunnitelmat, surr rurrr, minullahan on aikaa vaikka ja mihin, ennen töitä. Sohvalle en mene, ei vähempää voisi kiinnostaa. Pyykkirumbaa, musiikin soidessa, tanssia imurin kanssa, maalatakkin vois.

Itse asiassa eilen FB:ssä pistin kyselyn, mitä ihmiset haluaisivat tehdä, jos joutuisivat olemaan päivän kanssani. Aivan huikean ihania ehdotuksia, laajalla perspektiivillä. Todellakin laidasta laitaan. Siitähän se idea tavallaan surahti, surr rurrr, että voisi aina välillä nostaa sieltä jonkin idean toteutukseen saakka. Tehdä niitä asioita, jopa yllättävienkin ihmisten kanssa, ja yllättyä samalla itsekin. 

Nyt menen uusi viikko, uudet kujeet. 

Tämä viikko on perinteisesti raskas, aikaisempina vuosina olen itkuviikoksi nimennyt. Katsotaan, miten kykenen viikon ottamaan tänä vuonna vastaan, itseni tuntien olen myös vapaata järjestänyt tietyille päiville, jos itku sieppaa ja olen ihan romuna. On nääs tuplien syntymäpäivä tulossa, seitsemäntoista vuotta. Huikeaa, mutta samalla todellisuus kirkastuu entisestään. Tuplat, toinen jäi kolmeentoista vuoteen ja toinen on pian täysi-ikäinen... Todella kipeää ja epäreilua, kauheaa ajatella ja surr rurrr kyynelautomaatti käynnistyy välittömästi. Sitten on ystävänpäivä, sekin on aika raadollinen päivä, veteen piirretty viiva. Kuka on ja kuka ei, olen siinäkin joutunut oppimaan paljon näinä vuosina. Toki katson myös peiliin itseäni, millainen itse olen ystävänä. Sitten on kansainvälinen lastensyövän päivä, tärkeä päivä, moiselle pirulaiselle. Ristiriitainen, toivoisin, ettei kukaan koskaan olisi tai tulisi joutumaan moisen käsittelyyn. Syöpää meinaan, samaan aikaan on äärimmäisen tärkeää, että asia nostetaan esille, kansainvälisesti ja näkyvästi. Annetaan sille kasvot, yhtenä vuonna ne oli meidän lapsemme kasvot, hymyilevät, veikeät ja iloiset...