VÄÄNNÄNPÄ TAAS

Satun olemaan koneella, kun junalippuja sunnuntaille ostin. Niin tavallaan samalla istumisellahan voin vääntää tarinaa sen vartin verran. Tehokasta. Samaan aikaan tuo ranteessani oleva älytehokkuusuniaktiivisuusaskelmittari ei rasitu, kun ei tarvitse herätä askelia ja aktiivisuutta mittaamaan. Säästän sitä.

Pikkupakkanen, kuulakkaan pirteää, tykkään. Lumi siis oli, tuli ja suli, nyt on paljaat maat, lunta ehkä metsänpohjissa. Eilinen oli ihana aurinkoinen päivä, odottelen tälle päivälle samanlaista, aurinkoa siis. 

Töihin lähden, ilta harvinaista kyllä vapaa. Mietin kuumeisesti millekkö alan, alanko yhtään millekkään. Optioita ja vaihtoehtojahan on, jää niin nähtäväksi. Menen miten sattuu sitten tuntumaan.

Eilen kävin haudalla, vein kynttilöitä. Jo kaukaa näin, että on uusi hauta kaivettu. Kauempaa se näytti, että se on minun hautapaikallani, kauhulla ajattelin onko se jo minulle, mutten vaan touho tajua. Kaiketi minun hautapaikani on lapseni haudasta toiseen suuntaan, sillä tämä tulee aivan kiinni. Kirpaisee tuore suru, noin lähelle, kukakohan. Samaan aikaan mietin, miltä se lapsestani tuntuu kun hautaan laskiessa täysin tuntemattomat tallustelevat hänen hautapaikallaan. Sattuuko se? Ahistaako se? Itse oli jotenkin hyvilläni, että multakasa oli luotu toiseen suuntaan, mutta samaan aikaan sehän on jonkin toisen haudan päällä. Sairasta saivartelua ja miettimistä, mutta kun osuu näin lähelle, tavallaan itselle tärkeälle ja pyhälle, rakkaalle paikalle. Paikalle joka on rauhoitettu, minun lapseni muistolle. 

Ymmärrän, näinhän ne hautapaikat myydään ja täyttyvät, mutta silti. 

Pistäppä kohallesi. 

Kyllähän isänkin viereen tuli nopeasti hautoja, en muista että olisin näin paasannut, mutta nyt tulee aika iholle. Toisaalta lohduttavaa on tajuta olevansa itse todellakin elossa, ei se monttu minulle ole, vaikka hipookin omaa hautapaikkaani. Se on kuulkaas lohdullista, jollakin kieroutuneella tapaa.

Täällä on ollut nyt ennätysmäärät hautauksia, eli siis kuolleita, ja kuoleman seurauksena valtavasti uusia suruja ja surevia... Luinkohan että seurakunnalla peräti kuudet hautajaiset viikossa joulukuussa, kaiken muun jouluohjelman lisäksi. Napakkaa. Miksiköhän yleensä surut, kriisit, sairastumiset aina ruuhkautuvat? Näin se oli myös lasten syöpäosastolla, saattoi olla pitkä rauhallinen jakso, sitten vaikka juhannuksen tai joulun aikaan sen seitsemän uutta tapausta, diagnoosia. 

Enpäs tiennyt, että moista tulen jauhamaan tänne. Et varmaan sinäkään sitä. Kannattiko tulla lukemaan, mietit. Tällainen faktainfo aika raadollisesta aiheesta, mutta kas kummaa se hipoo allekirjoittaneen elämää, aina vain, yhä ja muuttuvista perspektiiveistä.

Illalla olin avustajana, kävimme pitkällä lenkillä, kävelyllä. Upeasti täysikuu heitti valoaan jokeen ja valaisi pimeimmätkin risteykset. Nyt viime yönä nukuin kuin uppotukki, en tiennyt täysikuusta mitään, liekö tuo pitkä ulkoilu ja iltalenkki myös nukuttaneet. Huomenna olen myös pitkän päivän töissä, seikkailuja tiedossa. Sunnuntai, se vasta jännä päivä onkin, lähden yhden avustettavan kanssa junamatkalle ja elokuviin, voi sitä tutinaa ja vipinää. Odotan itsekin innolla avustettavien ja hoidettavien intoa, se on niin aitoa ja vilpitöntä, tarttuu ihan väkisellä meikäläiseenkin. 

Nyt menen ja väännän silmiini rajaukset ja ripsarit, kulmatkin voisin nykäistä ja sitten huuliin väriä. Hiukseni jo väänsin, semmoinen sekavan oloinen tarhapöllöfiilis, mutta näköiseni. Tälle työpäivälle ohjelma on jo tiedossa, eikö siis toteuttamaan avustettavan toiveita.

Kiiltää jo jää, näin viilettää, saa pitkin pintaa on hauskaa tää…. 

Pysytään pystyssä ja nautitaan luonnosta, viikonlopusta ja elämästä. 

Tänään moni asia on hyvin.