torstai 2. tammikuuta 2020

AIKAJANOILLA

Istun suihkunraikkaana koneella, luen uutisia, säätiedotuksia ja sitä kahvia tietty juon samalla. Luovuin turhista juoruista, maailman uutisista, monistakin jutuista jotka eivät nyt suuremmin minuun vaikuta tai joihin minä en voi vaikuttaa. Toki onhan monikin asia kiinnostava, mutta tein valinnan, no siksi, että saan kirjoittaa. Ihan siksi, että haluan kirjoittaa, tykkään ja nyt on sopivasti aikaa. Aihetta en ollut pähkännyt, vedän siis tajunnanvirtana.

Olen herännyt puoli tuntia ennen herätystä, luomuna ja hyvin nukutun yön jälkeen. Päivä menee töissä, lähden avustettavani kanssa aamupäivästä junalla Ouluun ja illasta takaisin, semmoinen liki kellonympärys. Innolla odotan, moinen on elämysmatka hänelle, jonka mahdollistan, saan myös olla mukana elämyksen kokemisessa. Mikäpä siinä. Sää lupailee plussa-asteita, jopa vesisadetta, napakkaa tuulta. 

Niin, eilen oli tuo vuosikymmenen ensimmäinen päivä, ja tämän vuoden ensimmäinen päivä siinä samalla. Siitä ajattelin jotain kirjoittaa. Aikajanoista, joissa itse elän. 
Jotenkin vuosikaussia olen pyrkinyt elämään ja minut on pakotettu elämään hetkessä. Toki teen suunnitelmia, tavoitteita asetan ja vuosienkin päähän. Mutta pyrin käytetyn ajan, matkan, aikajanan myös kaiken sen siirtymän aikana elämään, nauttimaan ja kokemaan. Tarkoitan sitä, etten ajattele, että vasta silloin ja silloin, jos silloinkaan. 
Tämän vuosikymmenen loputtua olen itsekin kymmenen vuotta vanhempi, sissus nyt hirvittää, olen jo kuudenkymmenen. Onhan se kauheeta, jos nyt jo alan hiimaileen ja laskeutumaan vanhuuteen, laskemaan kierroksia, jotta olen kymmen, saati kahdenkymmen vuoden kuluttua vielä valmiimpi vanhus. Ei passaa, ainakin itse haluan ja pyrin elämään täysillä, satakaksikymmentäkaksi lasissa niin kauan kuin on elämää ja mahdollista. Iän mukana moneenkin asiaan mukautuu myös, mielenkiinnon kohteetkin saattavat muuttua. Jännänä ootan mitä seuraavaksi, millaista muutosta on mielenkiinnossa tarjolla. Kunhan ei nyt kauheeta extriimiä, jotenkin näen sieluni silmin nyt laskuvarjohyppelyä. Varsinkin, jos on mahdollista, kun asiat sen antavat myöten ja saan olla terve. Olen myös huomannut, että muutoksiin on mukauduttava, kun niitä annetaan elettäväksi. Mikään ei ole itsestään selvää ja on asioita, joihin emme voi todellakaan itse vaikuttaa.

Eilen, ja nyt siis vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa moni kirjoitti koko menneestä kymmenestä vuodesta. Niin sitten minäkin, kun moisen aikajanan tajusin. Samalla kauhusksenariot vilisi muistissa, mitä kaikkea moinen aikajana on meillä koetuttanut, antanut elettäväksi ja kohdattavaksi. En onneksi tiennyt silloin, ehken olisi uskaltanut roihottaa moisella liekillä, olisi alkanut jo varulta elämää pelkäämään, hiimailemaan. 
Kun täytin neljäkymmentä, oli minulla syksyllä suuri ongelma. Sen suuren ongelman nimi oli sähkönsiniset korvakorut. Olimme kavereiden kanssa Oulussa, menossa konserttiin, minulla sähkönsininen lainapusero päällä. Kuinka suuren ongelman kykenin tekemään väärän sinisistä korvakoruista? Kuinka paljon energiaa, vaivaa ja aikaa käytin, jotta löysin oikean sävyiset. No, enpä enää saa moisesta ongelmaa aikaiseksi, ainakin toivon näin. Jostain syystä moinen nousee mieleen tänään, juuri kun olen aivan muissa teemoissa Ouluun lähdössä. Ei ole reissut ennallaan. Eikä tämä nainen.

Syksyllä tulee kymmenen vuotta annetusta lapsen sairastumisesta, kaikkine lieveilmiöineen, pelkoineen, tuskineen, tietoineen ja epätodellisuuksineen. Tässä kohtaa aikajanan pituus hämmentää, kun yhä koen, muistan asioita niin selvästi. Kaikki on niin tuoreesti iholla, ihon alla, sielussa ja sydämessä. Tajunnassa, joka on yhä aristava, vereslihalla. Edelleenkin avuttomuuden marinadia valuu, käsittämättömän sitkeää. Ja ainakin itse kuvittelen, että olemme selvinneet, pinnalla, jollakin tavalla. Toki ulkopuolisen silmin saattaa näyttää, että just ja just sieraimet näkyy vedenpinnan yläpuolelle, ja että kohta hörppää, on niin vajoamaisillaan. Mutta itselle riittää, että edes ne sieraimet ovat pinnalla, koen siis olevan niiden jatke, pinnalla jotensakin kokonaan. Tuokin määritelmä on vaihtanut perspektiiviä, paljon vähempi riittää, kuten se ettei sieraimet hörppää vettä ja huku, silloinhan on pinnalla. En koe olevani tyylipuhtaasti ja pysyvästi pinnalla, kunhan nöyrästi räpiköin ja olen onnellinen jokaisesta pinnalla pysytystä päivästä. Käsittääkseni sieraimien yläpuolella on myös silmät ja korvatkin samassa linjassa. Näin ollen pinnalla räpiköidessäni ja ollessani kykenen myös näkemään ja kuulemaan. Silloinhan matkasta ja kellumisesta tulee paljon moniulotteisempaa, virikkeellisempää ja nautittavampaa. Minulla on täysi oikeus nauttia ja usein minua nautituttaakin. Vaikka ulkopuolisesta ja lähes täydellisyyttä hipovasta perspektiivistä saattaa näyttää, että ryhti on väärä, kädet ja jalat haroo eritahtiin, epäpuhtaasti, ja roiskuu aivan väärässä kohtaa. Mutta tämä molskija on vain hiivatin onnellinen, kiitollinen, tyytyväinen moisesta, kun saa pysyttyä ja molskittua ja jopa nautittua tästäkin.

Eilen yksi typyistä sanoi jotain, mitä oli uudenvuodenyönä kuullut. Olivat ajautuneet isolla porukalla juhlimaan yhdessä. Hänelle oli sitten nuori tullut kertomaan, että "teidän äiti ruukaa käydä meillä". Tyttö tietty oli ihmeissään, mistä moinen juttu. Nooh, sitten neiti oli tajunnut, että meidän äitihän tekee tätä salamyhkäistä kehitysvammaisten perhehoitotyötä, josta ei kerro missä menee ja kenen kanssa tai missä perheessä. No, tässä oli sitten vanhempi sisarus lapselleni moisen kertonut, ja vielä kaveriporukassa. Sain myös kuulla, että oli sanonut, "teijän äiti on ihan kiva tyyppi". Vau, se lämmitti, sen kuuleminen lämmittää yhä. Ihan kiva tyyppi, on minulle huikea kuultava, todellakin valtavan hyvä palaute, kentältä, nuorelta, perheestä ja tekemisistäni. Niin ja vielä se, että oma teini kertoo sen minulle. Se se vasta hyvältä tuntuukin, sillä tasan olisi voinut pitää moisen omana tietonaan. Olen niin pinnalla, sieraimet nyt todella leveästi höröllään, olen onnistunut, ainakin tuossa asiassa, itsellekin riittävällä tavalla. 

Mutta nyt olen keikkunut hetken paplareissa, olen jopa pukeutunut. Kahvia alkaa olla haaleaa. Aamupalaa suunnittelen, sitten on aika koota kimpsut ja kampsut ja lähteä hommiin. Yksi lapsistakin on töihin lähdössä, kahdelle jää minun näyttelyni pystytys, kun oma aikataulu ei anna periksi. Innolla odotan, mitä tauluja laittavat esille, kuinka he näkevät. Lukuisia näyttelyjä ovat olleet kanssani pystyttämässä, mutta monta kertaa punainen lanka ja ohjeet on tulleet minulta, päätökset, nyt se lähtee heistä. Odotan ja olen moisestakin kiitollisen innostunut. Elämässä on moni aasia hyvin, verrattuna siihen että olisi kaikki asiat huonosti. Harottavat sieraimet vetävät riittävästi ilmaa ja silmät kiiluvat uteliaina. Annetaan meikäläisen molskia ja hyppää itsekin, luota että pysyt pinnalla. Aikajana voisi tässäkin olla muutamasta metristä kokonaiseen päivään. Enkä puhu nyt triathlonlajeista, jokainen saa uida ja molskia justiin niin matalassa vedessä tai lähellä reunaa kuin on tarve, kunhan edes hetkittäin on tunne, että pysyy pinnalla.

Eiku menoksi tänään ja tässä, hetki kerrallaan, ja hups kohta on tämäkin vuosi ja vuosikymmen purkitettu. Nautitaan ja pystyään pinnalla, autetaan kaveria, jotta hänkin pysyy. 

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu