SAVENHARMAA TAIVAS

Turvallinen savenharmaa miljöö olohuoneessamme.

Savenharmaa taivas on ystäväni ilmaisu, jota hän on kannustanut lainaamaan, jossakin. Runossa, tekstissä, maalauksissa.... Noooh, tänään päädyn moiseen fiiliksen ja kirjoittamisen kautta. Savenharmaata...

Pilvilinna, maalaamani taulu olohuoneessamme. Siitäkin löytyy pohjalta moinen savenharmaus, taivas. 

Taulu kuvastaa tavoitteita, unelmia ja pyrkimystä. Välillä edessä on jos minkälaista pilviharsoa ja sumua, mutta siellä ne kaiken hässäkän takana ovat ja pysyvät tukevasti unelmien linnoitukset ja rakennelmat. Pilvet myös pehmentävät karua kokonaisuutta ja tekevät matkasta mielenkiintoisen, kauniin seikkailun.

Savenharmaa on taivaskin, tänään, isänpäivänä. Jotenkin ikävä päivä, matalapaineinen. Siis ilmankin puolesta ja taivaan väristä se jo lähtee, omat fiilikset laahavan surumieliset, värittömät. Johtuuko se isänikävästä, todellisuudesta vai savenharmaasta taivaasta. Mikä oli ensin ja mikä mitäkin korostaa.

Eniten tekisi mieli maalata tuolla savenharmaalla, lähinnä tauluja, fiiliksiä. Mutta kun... en oikein saa sisällä moiselle lupaa. Miksiköhän lie? Ja sitten tuo talvi on minut ateljeestani lämpimään pakottanut, luovuudenkehän pienentänyt.

Muistan viisi vuotta sitten isänpäivän, liiankin tarkasti. Valonlapsemme leipoi täytekakkua, lähdimme isäni luokse Ouluun teho-osastolle. Hän sai kakkua, pillimehulla, jaksoi syödä ja juoda, ilahtui. Meidän käydessämme kaikki oli hyvin ja tunnin kuluttua siskoni perheen käydessä tilanne oli jo aivan toinen. Mutta ne helpotuksen ja ilon fiilikset hiipuivat pikku hiljaa luopumisen tuskaksi, irti päästämiseksi.

Muistan olleeni edellisenä iltana tanssimassa, muistan käyttäneeni punaista puseroa. Eilenkin olin tanssimassa, nyt käytin sinistä puseroa. Kas kun en savenharmaata, sarkasmia. Nyt se samainen punainen pusero on kierrätyssäkissä, enää en käytä sitä. Aika aikansa kutakin. Nukuin loppuyöni huonosti. Mokomakin, yöllä olin nälissäni, paistoin kananmunaa ja paahdoin tosirukiista leipää. Ei olisi pitänyt, kun en yleensäkään leipää syö, saati sitten yöllä. Kaheli, joskin maukas, kokeilu. Sekin valvotti.

Lunta on tullut, eilen aamulla se oli kirkasta, kevyttä pakkaslunta. Olin jo heti aamuvarhaisella heilumassa lumihommissa. Yöllä sateli sellaista nihkeää, painavaakin, valkoista lunta. Semmoiselta savenharmaalta taivaalta. Yöllä kun tanssimasta kotiin saavuin, oli matalapaine aistittavissa. Ei ollut kivaa edes humpatessa, semmoinen laahaava fiilis, vaikkakin ihan hyvin humppasin. Floppi keikka, mutta hyvä kun tuli lähdetyksi, teki kuitenkin hyvää ja bändi oli loistava. Koin myös hyviä juttutuokioita, positiivisia kohtaamisia, syviä ja hyviä keskusteluja.

Kohtaamisista tulikin mieleen perjantainen gospelmessu.
Pyysin sinne ystävää mukaan. Kun menin kappeliin, löysin itseni istumasta vasemmalta. Tajusin, etten koskaan itse valitse vasenta puolta, tein sen siis ensimmäistä kertaa ja ystävän mukana. Että olenkin kaavoihini kangistunut.
Halasin penkistä löytyvän toisen ystävän. Moikkailin kuorolaisia, huiskuttelin tutuille ympärilleni. Pyörin ja löysin tuttuja joka suunnalta. Välillä kun piti kierteellä olla ja penkissä keikkua, kävi mielessä, josko selkä vaikka jysähtäisi, niin sittenpä jäisin ihan korkkiruuville. Toki olin pyörimättä ja huiskuttelematta messun ajan, joskin rytmit tahtoi päätä keinutella ja jalka polkea mukana.
Tämä alkuperäinen ystäväni tuumasi nauraen, tästä saisi hyvän tekstin aikaiseksi: introvertti ja ekstovertti gospelmesussa... Hän istui tyynesti paikoillaan, ei pahemmin ympärilleen katsellut, oli rauhassa ja hiljaa, toivoen ettei tarvitsisi tuttuja moikkailla ja sosiaaliseksi ryhtyä. Työssään hän on sosiaalisessa tehtävässä. Nauroimme tilanteen överikoomisuudelle, jo ennen messun alkua ja oikein kunnolla autossa, messun päätyttyä. Me olemme niin erilaisia, mutta kuitenkin riittäviä sellaisina kuin olemme. Niin kumpihan minä olenkaan?

Eilen sitten tämän tanssikaverini kanssa asiasta puhuin, hän oli samaa mieltä, minulla on todella laaja tuttavapiiri ja tuon tuostakin olen juttusilla vaikka jos kenenkä kanssa. Uskoisiko minusta? Onhan tietty minulla jäätävän hyvä muistikin, toki jotain voisin jo pullauttaa muistia kuormittamasta. Tarvitseeko minun oikeasti muistaa vaikkapa vuoden -94 sitomani hääkimpun, -parin, ja -päivän. Tai millaista pizzaa kukin syö, specialoperajalapenopuolikkaallajuustollahyvinpaistettun.
 Tai millaiset silmälasit jollakin oli aikaisemmin tai hiustenväri, saati sitten tanssitaito.... Jotkut kun tanssittavat saman kaavan mukaan, tiedän tämän askelsarjan jälkeen tulevan kädenalituksen tai käännöksen. Joillakin on myös joka ainoa kerta samat repliikit ja kuulumiset, ei ole pakko jauhaa, voipi tanssia hiljaakin. Minä tykkään tanssia hiljaa, ilman sosiaalista painetta, heittäytyä vain musiikkiin ja vientiin, päästä tunnelmaan.
Eilen en siis päässyt, siksi olen savenharmaa tänään. Syy tiedetään, yksi syy savenharmauteen.

Savenharmautta aiheuttaa myös todellisuus, on inhottavaa, järkyttävää, epäreilua, että neljästä lapsesta on vain kolme elossa isänpäivänä. Aivan perseestä moinen todellisuus! Ei lapsiaan kuulu menettää. En kykene nyt asiasta enempää jauhamaan, iskee pian savenharmaus totaalisesti. Tai että moinen taivas vielä päälle tipahtaisi.

Karitsaa uunissa ja valkosipulikermaperunoita, sekä salaattia ja kasviksia, sellainen on isänpäivämenumme tänään. Mitenkähän siihen savenharmahtavaan karitsakönkäleeseen saisi paremman värin, houkuttelevamman, josko ensin pannussa ottaisin väriä pintaan ja sitä rataa. Tai värikäs salaatti ja lisukkeet, niilläpä väriä loihdin.

Pyykit kuivuvat tuossa näköetäisyydellä, koko värikirjo, on iloisen värisiä ulkoiluvaatteita ja kirjava yöpaitakin. Mitä ihmettä ihminen narisee. Ihan narinan vuoksi, naristaan nyt kerralla, jotta saadaan moinen erite ulos.
Eilen muut laittoivat meille jouluvaloja, puihin, lyhtyihin ja katonharjaan. Kyllähän se on kivan näköistä. Kun ystäväni tuli minua hakemaan, hän sanoi, että aivan kuin katolla olisi ollut sydän valoista. Se kuulosti kivalta, vaikkei sellaista olekaan tehty. Kaiketi puuhun kiedotut valot näkyvät maantielle navetan katon yli, kuin olisivat sydämeksi kiedottu. Sydämellinen ilmaisu ja tulkinta, pidetään se.

Hiukset ovat illan jäljiltä yhä siedettävät, päälläni on kirjavaa, villasukat iloisenraitaiset. Taidan nyt skarpata, vetää punaista huuliini, vetää appelsiininkeltaisen toppatakin niskaani ja ryhdistäytyä. Lähden haudoille, rasvaan rouheiset käteni ja vedän naamalle positiivisemman ilmeen. Korjausliike on aloitettu, pienellä nytkähdyksellä.

Savenharmaa taivas voi olla myös turvallisen tyyni, rauhallinen ja levollinen. Moinen savenharmaus löytyy myös olkkarimme seinistä ja ulkovuoresta, ne on itse valittuja asioita, joita vasten monikin asia korostuu ja näyttää hyvältä. Perustaa tarvitaan, niinhän moista samaa harmaata löytyy betonistakin, jonka päällä talommekin seisoo tukevasti.

On aika kääntää savenharmaa taivas kauniiksi asiaksi ja nähdä sen läpi tuikkivat tähdet ja kokea aamuin illoin siniset hetket. Valitaan savenharmaasta taivaasta kaunis, henkeäsalpaavan ihana ja turvallinen mielikuva.

Sydämellistä isänpäivää kaikille perheille, isille, sekä kaikille isähahmoille! Niin maan päällä kuin taivaassakin...