sunnuntai 3. marraskuuta 2019

PYHITÄ

Pyhäinpäivä, oli siis eilen. Tunnelmat velloivat laidasta laitaan, ihan päivän teeman puitteissa, sekä päivän eri aihepiirienkin puitteissa. Mitä kaikkea voi pyhittää, mistä se koostuu ja kuinka? Mitä on pyhittäminen? Tai pyhä?
 Tänään olemme siis sunnuntaissa, perinteisessä pyhäpäivässä, jolloin pitää muistaa pyhittää lepopäivä. Näin on mummu opettanut, mutta olen vuosikymmenet moista pyhyyttä rikkonut, tekemällä töitä. Onhan se körttiperheen versolle paha asia, mutta näin se vain yhteiskunta ja eri ammatit vaativat. 

Tänään puolestaan ajattelin pyhittää päiväni tälle minun huuhaaidentiteetilleni, eli napataan käsittelyyn kirjoittaminen, lepopäivän kunniaksi. Koen, että tänään minulla on siihen aikaa, nyt tsekkaan kalenterini, jotta tiedän näin todellisuudessakin olevan... Kyllä, 3.11., apposen tyhjä merkinnöistä. Annan siis näppäimistön paukkua.

Pyhäinpäivä, se on tärkeä päivä, pysäyttävä, raaka, raskas, samaan aikaan mielettömän kaunis ja kiitollinenkin. Mutta itselle eilen nousi yllättäen mieleen jopa katkeransuloinen fiilis, nytpä muutkin, kerran vuodessa hiljentyvät tämän todellisuuden kanssa, jossa itse elän, yhä, päivittäin. Saavat maistaa ikävää, kuinka se kouraisee, miltä menetys tuntuu. Tai siis enhän tiedä tuntuuko se muissa ihmisissä samoissa paikoissa tai samalla tavalla. Menetyksiäkään ei voi verrata, jokainen on erilainen, samoin jokainen tarina, yhteys ja henkilöt niiden takana. Samaan aikaan välillä tuntuu jopa ulkokullatulta, että kyllä sitä tänään niin kovasti kaivataan ja julistetaan kaipausta, mutta 364 päivää ollaan moisesta vapaana. Samaan aikaan tiedän, ettenhän voi tietää muiden ajatuksista ja kaipauksesta, kait sitä heilläkin on, mutta itselle se on jokapäiväistä. Ehkä, jopa katkeransuloiseltakin tuntui se, että muutkin saivat maistiaisia moisesta. Moinen on siis kuolema, ikävä, menetys, kaipaus, sukupolvet, hautausmaa, kynttilät rakkaalle, tämä todellisuus jne... Sairas, inhottava, yllättävä ajatuskuvio, mutta nostin tämänkin kissan pöydälle. Eikä ole tarkoitus loukata ketään, mutta moisia menin ajattelemaan.

Samaan aikaan, onhan se huikeaa nähdä valtava valomeri haudoilla, valoa pimeydessä, myös niillä yleensä pimeillä, hiljaisilla ja yksinäisillä haudoilla. Nähdä liikennettä hautausmaalla, sillä usein saan yksin liikuskella, meni mihin aikaan päivästä tahansa. Ei sen puoleen, käyn mielelläni yksin, ilman sosiaalisia velvoitteita, saan jauhaa omiani lapseni ja isän kanssa. Rupatella vaikka ääneen, eikä kukaan häiriinny. Hah, ettepä arvaa mitä kaikkea sillä on jauhettukaan.

Jostain syystä olen alkanut taputtelemaan hautakiviä, lähtiessä, välillä jopa tullessa. Yleensä käyn ensin isän luona, siitä oikaisen suoraan lapseni luokse. Kun loikin kivien välistä, taputan isän kiveä, joskus sitä jopa silitän pidemmän aikaa. Puhuttelen lastani lempinimillä (tiedän sen ärsyttävän, kun sanon vaikka Retkulaksi), kerron päivän polttavat puheenaiheet, tekemiseni ja joka ainoa kerta kerron kuinka kaipaan. Usein myös kysyn, että mitäs tykkäsit tekemästäni, vaikkapa huovasta, maalaamastani taulusta, laukusta tai muusta projektista. En itke läheskään aina, tai itken varmaan todella, todella, vähän, mutta usein käy sellainen kipeä puristus sydänalassa, kun sinne menen. Jokin todellisuus, avuttomuus, kiitollisuuksineen nousee kurkkuun, rintakehään, keuhkojen ympärille, sydämeen, sieluun, silleen tiukaksi vanteeksi. Se on siis yhä ihan fyysistä, siis kipu, ikävä, menetys ja nämä lukuisat lieveilmiöt. Sellaista ei osaa kuvitella ja selittää sanoin, ellei itse koe tai tunne moisia. Onneksi kaikkien ei tarvitse moista kokea, sillä se säikäyttää. Ja on kauheaa, jos se tunne jää pysyväksi, silloin tuntuu hirttyvänsä, tukehtuvansa ja pakahtuvansa. Onko se sitten sitä ikävän ja surun vyörymistä? Samaan aikaan kieroutuneesti ajattelen, että eikös vyöryminen tapahdu yleensä toiseen suuntaan, ylhäältä alaspäin. Tämä vyöryminen nousee alhaalta ja vyöryy ylöspäin. Saattaa salvata hengityksen, puristaa todella kipeästi. Tavallaan tuttu tunne, sama puristus kävi usein lapseni eläessäkin, siis samat elimet ja lihakset, samat tunnelmat. Kun annettiin pelkoa, epätietoisuutta, todellisuutta päin näköä. Itse asiassa silloin, jo vuonna 2010 päätin, ettei moinen hirttoköysifiilis voi jäädä ja olla koko aikaa, siihen on keksittävä löysentäviä asioita, silloin päädyin kirjoittamaan. Löysentämään fiilistä, sitä alitajunnan köyttä. Tässä ollaan, samalla tiellä yhä. Ja se auttaa yhä, tosin nykyään kirjoitan paljon muistakin perspektiiveistä, onneksi.

Tässä vaiheessa nousee alitajunnasta soimaan Ellinooran biisi siitä kuinka jää elefantin painon alle...

On se onni, että tiedän tuon puristuksen olevan ohimenevä, ei se jää onneksi pysyväksi olotilaksi, saattaisin silloin olla kiireellisen avun tarpeessa. Voin vain kuvitella, että sydänperäiset puristukset osuvat samoihin kohtiin... Eikä se yksistään hautausmaa tai kiven taputtelu moista nosta esiin, samaa nousee milloin missäkin. Aivan yllättävissä asioissa, sen voi nostaa video, laulu, taulu, hiusharja, koru, tuoksu, ajatus, ele, ilme... Onhan näitä. Välillä yllätyn itsekin, kuinka tekee kipeää. 

Mutta eiliseen palaan. Kävimme viiden pintaan haudalla, perheen voimin. Paljon oli kynttilöitä lapsemme haudalla, kiitos ihmiset, lämmitti ja valaisi mielemme. Muutkin muistavat! Emme ole yksin. Saan kuulla yllättävienkin ihmisten käynneistä, viedyistä kynttilöistä. Kiitos, lämmin rutistus teille!

Perjantaina kun aamupäivästä menin, siellä paloi kaunis enkelikynttilä. Sen oli vienyt yksi hoidettavista lapsistani, luokkansa kanssa. Kuinka koskettava ele, lämmitti jo kun asiasta kuulin, ja läikähti vielä lämpimämmin kun kynttilän palamassa näin. Kuinka tärkeää oli muistaa ottaa kynttilä kouluun mukaan ja päästä viemään se. Opettajakin oli tiennyt missä lapseni hauta on, sekin yllätti. Lapsi piirsi karttaa, muisteli kirjaimia ja mietti jälleen hautajuttuja vaikka kuinka monelta kantilta. Parhaani mukaan yritin keskustella aiheesta, antaa vaikeisiinkin kysymyksiin vastauksia. Eilen hän kertoi, ettei tiedä tiesikö lapseni, että hän kävi ja näkikö kynttilän. Ja kun oli pilvistä, näkyikö käynti ja kynttilä silloin taivaaseen saakka. Olen ja olin ihan varma että kyllä tiesi, kyllä tykkäsi ja kyllä viejän jo tunnisti. Vastaukseni näytti ilahduttavan.

Nyt en jauha tästä aihepiiristä enempää. Suljen eetterin, hetkeksi, tsiikaan heränneet ja muun perheen suunnitelmat. Palaan
muissa aiheissa, se kuuluu tämän pyhityspäivän suunnitelmiin.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu