keskiviikko 6. marraskuuta 2019

NARSKUVAT NAAKAT JA MUUTA AAMUSÄLÄÄ

Tulin justiin pihalta, vedin menemään t-paidassa ja kumppareissa pikkupakkasessa. Talven ihmemaa on huikea, lumista kuuraa kaikkialla, tänään jännän harmaata. Eilen oli sinisempää. Rannan haavoista kuuluu sellainen narske, se on naakkojen laulua se. Naakkoja on nykyään aika isoin laumoinakin meillä päin. Alkavat vallata alaa, tai ilmatilaa yhä laajemmin. Muutama narskuva naakka huurteisissa puissa on ihan liikuttavaa, kuvauksellista, kaunista. Mutta sitten kun niitä tulee lauma tai onko se parvi narskuttamaan ja koukkimaan pitkin pihoja, en jaksa enää ihmetellä naakkojen narskunnan kauneutta. Se on kirskuntaa, joka menee hammasjuuriin saakka.

En ymmärtänyt mitä he tahtoivat sanoa, oon tuossakin huono, naakkojen narskunnan ihmisymmärryksessä. Muutamia joutsenia on vielä lähipelloilla. Eilen kuulin joutsenten kiljahtelut ja trumpettisoolot todella läheltä, lensivät jälleen talomme yli. Minä niin toivon osuvani kameran, siis kännykän, kanssa niiden lentoreitin alle. Näen jo sieluni silmin, voiko suomalaisempaa näkyä olla, valkoiset laulujoutsenet taivaan sineä vasten. Huikaisee ajatuskin. Eli odotan, josko osuvat kohdalle, tosin se on niin hetken hujahdus, aina ei ehdi edes kännykkää vetää esiin, kun menivät jo.

Kumpparit, kirkkaanpunaiset Hai-saappaat sain synttärilahjaksi. Ne on niin mun lempparit. On niihin jo muutama muste- ja maalitahra roiskahtanut, mutta tunnistanpa omani. Aikoinaan isä kulki aina talvella kumppareissa, kuinka monta kertaa sitä piti ihmetellä. Miksi? No sanoppa se nyt minulle, miksi? Isän kumppariperimän perin. Viime viikolla kun kunnon kengissäni melkein nurin vedin tajusin kumppareiden toppaavan paremmin, niissä ei ole sellaisia ruusuja pohjissa, joihin paakkuuntuu sepelit, lumet, oksat ja lehdet. Kumppareissa on jotenkin enemmän läsnä maan kanssa, tuntuma säilyy. Ja niihin mahtuu villasukkia maun mukaan, tykkään siitä ja säilyvästä lämmöstä. Maadoitanko niillä itseni paremmin, sehän on minulle tärkeää, sillä lähden niin helposti liitoon...

Kumppareistakin puhuimme kirjoittajakursseilla, kun saimme kuulla tarinoita kengistä. Siellä asiaa ääneen ihmettelin, miksi näin. Sain ymmärrystä, yksi hevosmies oli todellakin kummpareiden talvikäyttäjä, hänellä oli siihen vielä enemmän perusteluja kuin minulla, kumpparinoviisilla.

Sanoin myös kulkevani paljain jaloin portailla, pihoilla ja lumessa. Monta kertaa lapset minua moittivat, kun löytävät tuoreet paljaiden jalkojen jäljet tuoreesta lumesta. Yöpaitasillaan ja varpaisillaan, saatan haahuilla ja huuhailla aamutuimaan kuvaamassa rantaa, aurinkoa, sinisyyttä, uutta päivää. Liekö myös karaistumista moinen. Tänäänkin olen siis lyhythihaisessa, eilen olin kuorossakin. Siellä muut kauhulla katsoivat paljaita käsivarsiani, enkä itse edes osaa ajatella, että pitäisi peittää. Toki töissä lasten kanssa, kun pihoilla olemme, saatan tajuta takin vuoren kylmän kohmeuden käsivarsissa... Kyllä minä välillä heilun ponsco pääällä, villatakeissa ja piilotettuna, mutta näköjään aika pitkään paljain varsin. Milloinkahan sitä viisastuu tuon asian suhteen, tai tarviikokaan? 

Olen lähdössä systerin kanssa pikareissulle, kerrankin aamupäivän aikataulut osuvat kohdalleen, kummallakin iltavuoroon meno. Itse asiassa, minun olisi syytä jo olla lähtökuopissa, ja tässä vaan naputan. Olihan tehokas joutovartti. Mutta yritän opetella ottaa yhä useammin  itselle tämmöisen hetken, että istahdan kirjoittamaan. Eikä tämä ole periaatteessa mistään pois, kukaan ei huomaa... En voi pestä pyykkiä, en laittaa tiskikonetta, en ehdi imuroimaan (tai ehtisin, mutta perustelen tämän nyt näin), kouluhommat on hanskassa, kirjalliset muutenkin. Eli on siis oikeus olla ja naputtaa.

Nyt lähden, ettei systerin tarvitse narskua minulle kuin naakka, sillä olemme napakoita aikataulujen suhteen. Kumpikaan ei vois sietää myöhästelyä.

Nirskun narskun, nirskun narskun, kuuluu kumpparin alta, ja naakoista taivahalta.


0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu