sunnuntai 3. marraskuuta 2019

METAFOORAUSTA

Jos minä olisin talo, olisin...
  maalaistalo, niin kuin tämä nykyisemme. Aikansa rakennus, monine sen ajan tunnusmerkkeineen. Vahvalla rungolla, omin käsin tehty ja omasta tavarasta. Minussa näkyy eletty ja koettu, olen tukevasti paikallani. Olisin vahva, kotoisa, lämmin ja luokseen kutsuva. Ajan jäljet saavat näkyä ja kuulua. Pieni pintaremonttia silloin tällöin kuuluu asiaan. Olisin mukava asua, tarpeeksi tilava, ja sopivasti mukautuvia haasteita ja projekteja. Minulla olisi lautavuori, harmaa, paljon avaria ikkunoita, turvallinen, sisällä paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia ja oivalluksia. Värien ja tunnelmien merkitys on tärkeä, samoin erilaiset struktuurit ja kierrätysideoiden käyttäminen. Haluan, että vieras tuntee olevansa lämpimästi tervetullut ja minusta välittyy kotoisuus ja hyvä fiilis. Vieraanani viihtyy.
 Tiedän paikkani, sijaintini, olen yhtä sen kanssa. Sulaudun luontoon ja maisemaan, annan olla verhojeni auki, valon virrata ja maiseman luonnonilmiöineen asua sisälläni. Minussa on paljon huoneita, eri tunnelmia, eri käyttötarkoituksia. Tavoitteena on löytää myös tilaa projekteille, hiljentymiselle ja rauhoittumisellekin. Minussa asuminen ei ole tylsää, se on ajoittain työlästä ja yllätyksellistä, mutta pääsääntöisesti hauskaa, leppoisaa, rentoa ja tapahtumarikasta.

Jos olisin eläin, olisin...
kana, mieheni mielestä riikinkukkokana. Olisin sellainen kirjavahöyheninen, hieman epäkurantti kanaemo. En siis todellakaan mikään kantakirjakana, vaan omintakeinen maatiainen, jossa on ripauksia sieltä ja täältä. En mikään pikku piipertäjä ja turhan kaakattaja, vaan oikea rehevä ja runsas rotukana kuitenkin. Jopa silkkikanasta minulla on geeniperimää, tykkäisin olla sylissä, paijatavana ja hoidettavana, vaikka se ei ehkä olekaan kanalle tyypillistä. Heltta heiluu mihin suuntaan milloinkin, se ei ole aina ennalta aavistettavissa. 
Jalat ovat sirot, sääret yllättävänkin pitkät, koivellan välillä taiteellisen harkitsevasti, samaan aikaan saatan kompastella omiin varpaisiini. Nokin kaikkea höyhenistä, jyviin, kiviin, oksankappaleista, pesäpuruihin ja oljenkorsiin. Nokin ohimennen muidenkin töröttävät höyhenet, fiilaan ja fiksaan, siistin ja sekoitan, kaikkea sulassa sovussa. Tykkään tuunata, tuhista ja muutella paikkoja, kokeilla uusia oivalluksia. Koskaan ei tiedä mihin munani munin, saatan munia vauhdista ja ohimennen. Kun keksin uuden paikan pyöräyttää, kokeilla, pyöräytän ja kokeilen. Välillä voin munia orrelta pehmusteille, kokeilla voiko munia silleen, että munat kierivät pesään tai ihan perinteisesti tarkkaan ja harkitusti omalle paikalleen. 
Teen lentoharjoituksia, välillä onnistun räpiköinnissäni, välillä putoilen ja pöllähtelen. Mutta jaksan yrittää nauraa kaakattaen uudelleen, joissakin asioissa jopa kehityn. Vaikka olen kana, haen ja kokeilen erilaisia ääniä, kiekailenkin. Olen aamuvirkku, herätän jopa kukon. Välillä muut kanalassa hermostuvat touhuihini, kun vauhti on heti sata lasissa kun silmäni saan auki, toki touhotan myös paljon ääneti ja yksikseni, en odottele muita kaveriksi, moni asia jäisi tekemättä, jos koko kanalaa odottelisi. Minun pääni heiluu, pyörii ja keikkuu, samoin silmäni ovat koko ajan liikkeessä, vilkkuvat ja tutkivat uteliaina niin kanalaa, ympäristöä aidan raosta, pihaa, taivasta, kaikkea mitä nyt kykeneekään näkemään. Nukun orrella, mutta voin herätä johonkin hyvään ideaan kesken unien. Höyheneni ja pyrstösulat ovat monesti suloisesti sekaisin, saattavat harottaa ennalta aavistamattomasti, suuntaan jos toiseen, mutta se ei menoa haittaa. Juutun jopa kaulastani aidanrakoon, kun ihmettelen milloin mitäkin. Poikasilleni olen oikea kanaemo, kaakatan, opetan, ohjaan ja tarvittaessa suojelen todella ärhäkkäästi. Silloin en epäröi käyttää nokkaa, kynsiä, enkä siipiä. Joka hyökkää tai kohtelee laumaani huonosti, saa sen tuntea nahoissaan, puolustan empimättä. Puolustan ja autan myös muita, mikäli siihen on tarve. Kanana olen itsenäinen ja puuhakas, jopa hauska seurattava, kanalassani ei ole tylsää. 

Jos mieheni olisi eläin, hän olisi...
jukuripäinen aasi. Ei suostuisi talutukseen, juntturoi, vetää omaan suuntaan vaikka kuinka ohjattaisiin. Välillä hirnuu ja vinkuu kiroillen, outoja ääniä päästellen. Aasina hän on vaikeasti ohjattava ja luettava, koskaan ei tiedä mitä mielessä liikkuu, todella uppiniskainen ja jääräpäinen. Samaan aikaan erittäin paikkauskollinen, ei tarvitse aitausta tai liekaa, ei varmasti karkaa, on ja pysyy. Vaikka joskus odottaisi, että kävisi nyt edes pihan ulkopuolella, edes hieman moikkailemassa muita maatilan eläimiä ja tutustumassa. 
Hän välttelee katsekontaktia, harjausta, mutta salaa nauttii moisesta, kunhan omilta ennakkoluuloiltaan moiseen heittäytyy. Joka ainoa päivä uudelleen kesytettävä, todellinen aamujunttura ja jääräpää heti herättyään. Varoen tervehdittävä, eikä kannata odottaa vastakaikua, vinkaisu korkeintaan. Saattaa jurottaa itsekseen pitkiäkin aikoja, korvat heiluen, muitta korvien heiluminen ei liity kuulemiseen. Koskaan ei tiedä kuuliko vaiko eikö, vaatii toistoja. 
 Aasina todella lyhytmuistinen, nollaa hetkessä epämieluisat sopimukset ja opitut asiat. Mutta jos on muistettavana jokin itselle mieluinen asia, vaikkapa porkkanan paikka tai heinäpaalin jemma, niin johan osaa ja löytää. Puuhaa itsekseen pitkiäkin aikoja, saa aikaan paljon jälkeä, milloin jyrsii aidan poikki, katkaisee puunoksan kulkureitiltään tai avaa tallin ovet. Saa auki myös kanalan häkin lukot ja hiplaa turvallaan koneita ja vempaimia. Kirmailee halutessaan pitkin pihoja ja peltoja kuin varsa, potkii ja hirnahtelee vinkuen iloisesti. Mutta vauhti saattaa loppua kuin seinään, ja sitten ei hievahdeta vaikka kuinka olisi porkkanaa. Saattaa ystävystyä hitaasti uusienkin lajien kanssa, vaikka laamojen, kanojen, lampaiden tai lehmien. On todella hyvä ystävä, jahka vuosienkin kyräilyn jälkeen päätyy ystävyysasteelle. Ei viihdy ratsuna, eikä vetojuhtana, paitsi silloin kun sattuu viihtymään, riippuu niin aasin päivästä.

Jos lapseni olisi kukka, hän olisi...
lehtikaktus. Lehdet ovat rennon omintakeiset, notkeat, vahvat ja mukautuvat. Ne roikkuvat, kiipeilevät, kietoutuvat ja menevät omia reittejään. Lehdet saattavat olla toiseen suuntaan littanat, toiseen leveät, ne ovat mehevät ja erittäin moni-ilmeiset. Niissä virtaa vahvasti elämänvoima. Paikoitellen lehdet ovat sileät, mutta piikkejä löytyy yllättävissä paikoissa ja ne saattava iskeä arvaamatta. Ja ennen kaikkea ilman syytä, lehtikaktus on koko ajan puolustusasemissa, vaikkei ole siihen mitään tarvetta. Kukinto on todella herkkä, kaunis, moniulotteinen ja ihana. Väreissäkin löytyy. Se tuoksuu hyvälle, on ainutlaatuinen. Kukan kauneutta voi vain ihmetellä ja ihastella, hämmästellä. Kukinta yllättää aina kasvattajansa, sitä ei kykene laskelmoimaan tai itse saamaan aikaiseksi, lehtikaktus kukkii koska sitä huvittaa, yllättäen ja ihanasti. Ja nopeasti. Samaan aikaan lehtikaktus on hieman varottava ja ihailtava, ei tykkää siis koskettamisesta, vaan piikittää turhankin helposti
.Tuoksulehtikaktus (Epiphyllum oxypetalum).

Sellaiset metafooraukset, eli metaforat, kirjoittajakurssien innoittamana teille rääpäisin. 
Hauska mielikuvitusleikki, ainakin minusta. Ajatteleppa vaikka itse, jos olisit eläin, mikä eläin.... Tai jos olisi rakennus, niin mikä rakennus... Eihän tässä ole mitään oikeaa tai väärää tapaa, hauskaa ja moniulotteista. Kait tässä jotain perääkin on, jos mieheni mielestä olen riikinkukkokana, jos itse olin ehtinyt ajatella olevani kana, vaikken kerennyt sitä kertoa.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu