TERVEISIÄ VALOSTA ...

- Viimeinki sain tuon äitin konneelle ja kirijottammaan. Kyllä mää oon sitä monena päivänä yrittänyt. Ja on seki yrittänyt, mutta aina on joku joka keskeyttää, menee sen oman ajan ja kirjottamisen ohi. Mikä harmittaa, muaki.

-Viime yönä supattelin korvaan tuon tuostakin ja annoin aiheita, mitä kirijottaa. No, tuo otsake on jotain siitä mitä äiti aamulla muisti, ei nyt ihan se mitä sanoin. Unohti sen aamulla..., höppänä.

- Joulunaikana oli jotenkin haikija olo, täälä Valosaki. Kun sitä tajuaa, kuinka moni ajatuksilla ajattelee ja muistot reppii kipiJästi. Onneksi oli kaunista valosaa ja puhasta näin joulun aikaan, ja kynttilätki palovat hyvin hauvalla, se on jotenki rauhallista ja levollista. Se antaa paremman mielen, ainaki meijän sakille. Niin ja oli valoa pappanki hauvalla, niin ja esi-isien ja kaikkien entisten. Paljon noita kynttilöitä oli meijän suvun hauvoilla ja muillaki. Se oli semmonen kaunis valomeri.

- Oli kiva, kun moni muuki toi niitä kynttilöitä, on jännä kuinka monen muistoissa oon yhä. Tykkään olla.

- Minusta on kiva kun koko perhe käy yhesä mun hauvalla, sytyttelevät ja höpöttelevät. Monesti ne tekkee lumiukkoja ja muita lumijuttujaki sinne. Mutta sais ne siskot käyvä usiamminki, välillä mulle tullee hyvä mieli kun joku niistä käy yksinki. Iskälle se on aina vaan vaikija paikka, mutta yritän auttaa täsä asiasa, mun on ihan hyvä olla. Kaikki on hyvin, pittäis osata ajatella mukavia muistoja ja sitä että mää sain käyvä niitten elämäsä. 

- Äiti kyllä käy hauvalla, nytki se on käyny tosi ussein. Äiti ruukaa käyvä, se on aina käyny. Eilen mua nauratti, kun äiti oli koko hautausmaalla yksinnään, se näki niin tuoreen jäniksenpapanan jalanjälijesä, että se vielä sätki, muka. Äiti nyt on semmonen, välillä se luulee, että oravatki munnii, ja nyt tuo. Pöhölö. Äiti vei taas monta kynttillää. Sammaan aikaan se aatteli, että aika moni unohtaa ne hauvat, käyvät vain kerran vuojesa, vaikka asuvat lähellä. Ainaki minusta on kiva, kun käyvvään moikkaamassa ja ne kynttilät kyllä ne lämmittää ja sulattaa, se pitäs tajuta. Niin, kyllähän moni on semmonen, ettei pääse ja ne muistellee mielesä omiaan, on sekin tosi tärkijää.

- Mulla on tapana kujeilla meijän perheessä, tehä välillä jekkujaki. Joskus piilottelen tai siirtelen asioita, ja sitten kaikki niitä hakkee ja ihimettelee. Yhtenä päivänä kun äiti vietti jotaki hilijasuus- ja pyjamaretriittiä, mää nakkasin sen päälle pakkaslunta, kun se kävi saunasta pihalla hangesa. Niskaan nakkasin ison läjän, kyllä se vinkasi. Sitte mää sytyttelen ja sammuttelen kynttilöitä. Välillä ne on aivan varmoja, että sammuttivat jo, mutta määpä puhallan siihen uuvelleen liekin. Tai sitte mää puhallan sen sammuksiin, välillä puhallan niin, että liekki kiemurtellee ja leikkii, sitä ne tykkää kahtua. Höyheniäki nakkelen, aika ussein äiti niitä löytää. Niinku pittääki. Yhtenä kesänä äiti oli tanssilavalla, jutteli pihalla yhen kaverin kans, sillonki mää nakkasi yhen leijumaan. Se kaveri on vähä niinku äitiki ja sano, että meillähän on täälä kavereita...

- Pappan kans me saatetaan lähtä lentelemään vaikka haukkana. Nytki käytiin. Onneksi iskä minut huomasi, kun lentelin ihan pihan yllä, navetan nurkalla. Outo ois ollu, jos ei ois nähäny, kun olin niin matalalla. Iskä oli silloin ohtalampun kanssa hakemassa pannunpessään puita. Iskä seuraa aika palijo taivasta, näkkee ussein mun nakkelemia tähenlentojaki, siitä tullee iskälle hyvä mieli. Eihän se niistä kaikista puhu, mutta mää tiijän.

- Haukasta se nyt kyllä heti puhu, ihan nopijasti meni äitille kertommaan, yhesä ne sitte terassilta kurkki kun mää kurkin haavan latvasta. Joskus lentelen ihan joen yllä, silleen että varmasti ikkunoista näkevät. Pappaki käy, välillä ihan porraskaiteella tai puunoksalla kököttämäsä. Justiin ennen kun pääsin Valoon, pappa kävi monena päivänä lentelemässä. Sen näki moni ja mää tiesin, että se oottaa ja hakkee mua. Olin ihan valamis lähtemmään papan mukkaan. Se on ihana tunne, kun ne tajuaa minut. 

- En mää koko aikana voi haukkanakaan olla tai tyhymyyksiä ja jekkuja tekemäsä, on mulla paljon Valosaki tehtävää. Tänä vuonna tänne on tullu palijo uusia, osa mullekki tuttuja. Mää oon saanu palijo myös uusia tuttuja täältä, sillä tykkään tutustua. Onhan joku tosi ujo, yksinäinen tai siilleen ahistunu, mutta mää yritän mennä sen tykö ja saaja sen piristymmään. Toisten kohalla siihen mennee kauhiasti aikaa, mutta onhan mulla. Valloon tullaan välillä aika yllättäenki, kaikki eivät ossaa tai tiijä siihen varrautua. Ne eivät ole uskaltanneet ommaa elämäntarinaa lukija tai kuunnella. Mää tiesin aika monta vuotta aikaisemmin jo, että olen lähösä.

- Äitillä on ollut haikija mieli, se ei ymmärrä aina, miksi ihimiset on niin ilikeitä. Toki välillä kun tunteet kuohahtaa, eikä sillon kyetä ajattelemmaan järkevästi, sillon asiat vääristyy. Välillä äitillekki suututaan aivan ihime asioista, eihän muitten paha mieli oo äitin syytä. Mutta onhan äitiki, vähä niinku määki, semmonen, että mennee sorkkimaan kun tajuaa jonku asian. Se uskaltaa kysyä suoraan. Ja jollekki kun asia ossuu, niin sitte hyökätään. Kun se yrittää auttaa, niin sitte saa ikäviä asioita niskaan, kun sillä toisella on joku hyökkäysvaihe menosa. Mutta se on myös hyvä, että äiti sorkkii ja saa sitä pahhaa olua ulos ihimisistä, ku ei sekkään oo hyvä, että jää sisälle paha olo. Mutta aika harva kuitenkaan sitte pahottellee, vaikka äitille riehu, se mua harmittaa. Äitin pittää ihtekseen jättää ikävät asiat taakse, vaikka sille on turhaan riehuttu.

- Telekkarin vieresä on meijän koko perheestä kuva, ensin sitä ei ollu, mutta kerroin äitille, että pittää laittaa. Se kuva on otettu sillon, kun mulla se syöpä oli taas uusiutunu ja oli kaikkia kauheeta pelkoa ja suunnitelmaa. Joku lehtimies sen nappasi. Ei siitä kuvasta näy, että ollaan surullisia tai pelätään, se on ihana kuva. Ei ne asiat aina näy ulos päin, mutta tiijän kuinka ne saattuu sisälle. Eilen äiti kirjoitti ikävästä, että se on sammaan aikaan kauhijaa tyhyjyyttä, kouristaa, saattuu joka paikkaan, vähä niinku semmonen sähköiskukipu joka mennee koko sielusa ja sydämesä. Äiti sano sitä joksiki sielun ja sisimmän hermokivuksi. Mutta onneksi äiti uskoo, että selevijää ja niin se mennee koko sakin kohalla, kyllä ne selevijää ja jaksaa auttaa monia muitaki tämmösisä asioisa. On niin tärkijä kertua ja kuulla vaikka kuolemasta tai suremisesta, kohata todellisuutta, eikä se aina oo kivaa tai kivutonta. Vaikka moni niin luulee.

- On hyvä, kun moni uskaltaa äitille laittaa viestiä ja puhua näistä asioista, oikeilla sanoilla ja semmosesti suoraan. Nyt joulun aikaan niitä on tullut usseilta ihimisiltä. Eilenki tuli vaikka kuinka palijo. Siis semmoset, joilla on tuore suru, niin äiti saannoo aina uusille kuolemille. Yhen kans äiti eilen hautakiviä suunnitteli ja niistä puhu. Mää kävin sillon äitille sen mun kiven näyttämäsä, unesa. Siis sen muojon, värin ja korkeuven, sitte äiti ja sisko suunnittelivat sen. Kyllä mää tykkään siitä. Äiti ruukaa ussein kiviä taputella, kun käy hauvalla, taputtelee se kyllä pappanki kiviä. Niin, äiti on semmonen hiplaaja, niin olen minäki. Yhä käyn hiplaamasa.

- Yhtenä yönä mää kömmin äitin kainalloon, sillon äiti unissaan nosti peittua. Nyt äiti on nukkunu huonosti, eikä se ymmärrä miksi, varmaan se on yrittäny vähä väkisellä olla vaan ja möllöttää, kun niin kuulemma kuuluu tehä. Se retriittipäivä otti sen selekään, niskohin ja joka paikka, ei se ossaa, eikä sen tarvi. Sillonki yöllä loppu uni kesken ja se nousi kissoja ja koiria palavellemmaan. 

- Välillä ne luulee, että kissat pujottellee joulupalloja tai tonkii multia, mutta se oon mää. Pallo saattaa olla aivan ihime paikasa, kyllä mää nauran, kun ne löytää sen. Enkelinsiivestäkin oon pölläyttänyt multaa monta kertaa, niin enkelinsiipi..., pitäshän niitten tajuta.

- Sillon retriitisä äiti makasi rautasohovalla, mun taulujen alla. Se oli kivaa, äiti näki asioita taas eri vinkkelistä, niin se ajatteli. Ja kyllä se jaksaa mua ajatella, joka päivä, millon misäki. Ja kyllä se jaksaa mulle puhuakki, höpöttää ja kuulee muka mun vastaukset. Monet vastaukset se näkkee unesa. Niin se oli opiskeluaikanaki, joku asia mietitytti, mutta kun yön nukku, me se unesa keksittiin miten tehhään. Minusta se on kivvaa, että äiti luottaa siihen, että keksitään yhesä, eikä se ennää hötkyile tai yritä tehä niinku muut vaatii. Vaan luottaa ommaan mieleen, suunnitelmaan ja tunteeseen.

- Olihan se tietenki välillä äitille surullista tuo opiskelu, kun eihän se ois muuten sinne menny, mutta kun mää menin Valoon. Tai oishan se pariaatteesa, menny, mutta jos oisin jääny maanpäälle niin sairaana kun oli, ei äitillä ois koskaan ollu mahollista lähtä kouluun. Sammaan aikaan äiti aattelee, mitä määki aattelen, että sai oppia niitä asioita mitä me yhesä tehtiin koko ajan... Mää olin äitille semmonen harjotus, opettelu ja opas. Niin äiti aattelee nyt töisäki, kun se auttaa ja mahollistaa ihimisille asioita, niin se mahollisti mullekki. On kiva seurata kuinka äiti nauttii omasta työstä ja sitä kun ihimiset oottaa sen tulevan. Onneksi äiti uskaltaa kuunnella ihtijjään, eikä mene ennää semmossiin töihin misä on ollu ja misä on eri asiat tärkeitä. Nyt äiti tietää kyllä mikä on sille ja toiselle tärkijää. Niin ja ossaa se sanua myös ei, siitä mää oon ylypijä äitisä.

- Ennen joulua oli kauhian monella kauhian kirijää, ihan turhaan. Onneksi meillä ei ennää oteta semmosia paineita, kaikki järjestyy kyllä. Seinälläki lukkee semmonen "asioilla on tapana järjestyä". Miksi ihimeesä ihimiset tekkee sellaista mikä ei tunnu hyvältä ja vain siksi että muut määrää, tai mitä muut ihimiset ajattellee. Äiti ehotti, että voi tehä tuommosille löysempiä pipoja, jos on kerta liika kirijällä. Ei ne ihimiset siitäkkään tykänneet, kun semmosta meni kirijottammaan. Mutta monella on koko ajan kauhian paha mieli ja semmonen ahistus, on liika kiirettä töisä, liikaa harrastuksia, kun pittää yrittää esittää ja olla enemmän kun jaksaa ja väkisellä. Mutta moni tekkee sen ihte ja sitte irvistellee koko ajan kirijäsä piposa. Että mää olin meijän sakista ylypiä, kun ne teki kaiken yhesä ja kerralla, ihan hyvällä mielellä. Son palijo helepompi tehä yhesä kuin yksinnään. Kyllä niilläki on välillä kirijä pipo, mutta vejän sen päästä pois, en jaksa kahtua ja kuunnella...

- Aattelin mää tunnustaa, että yhtenä yönä mää ehkä vähä liikaa kujjeilin, mutta oli vähä tylsää. Sillon mää pimputtelin ovikellua, oikein kunnolla. Koko sakki heräsi ja pimputtelin aina vaan. Äitillä oli sillon aamulla mun kaverin hautajaisiin lähtö, ja mää olin vähä niinku mukana. Sitte yhtenä yönä mää muka tulin sallaa, mutta koirat näki minut ja iskä ihmetteli, mitä ne nyt kahtoo ja tullee kohti. Mutta sitte ne rauhottu, kun mää niitä silitin. Sillon iskä oli vähä hölömön näkönen, kun se ei mua nähäny, ja näki kyllä että koirat näki jotaki. Onneki iskäki kertoo välillä näitä mun juttuja, sais se kertua usiamminki. 

- Siskojen kans mää otan välillä päikkäreitä, on kiva mennä niitten viereen nukkummaan. Välillä mää niitä tahallani stailaan, vaihatan vaatteita ees ja takasi. Tykkään niitten vaatteista ja siitä miten ne laittaa hiuksia. Meikkaamista mää en aina ymmärrä, miten siihen mennee niin kauan, mutta mää en tavallaan ehtinyt opetella. Eihän sitä lapsena meikata ja määhän jouvuin lähtemmään jo kolmetoista vuotiaana. Kyllä mää vähä jo ripsaria ja huulipunnaa ehin käyttään. Niin, välillähän mulla ei ollut niitä ripsiäkään, ja välillä oli semmoiset joita kaikki kajehti, niihin ei tarvinnut väriä laittaa. Hiusten laitosta tykkäsin, kaljuaki maalasin ja koristelin välillä. Eka kaljua sivelin ruusuvoiteella, ja kaikille haistattelin sitä ja käskin kokeilla kiiltoa. Ei kaikki sitä oikein ymmärtäneet. Oli mulla kyllä monenlaiset hiukset, välillä niitä oli tosi helppo laittaa, mutta sillonko oli semmonen aivan lyhyt ja käkkärä, ei sitä saanu mitenkään. Pitkisä hiuksisa oli jos mitä lettejä ja kampauksia. Äiti laitto välillä sutturoilla semmosia isoja kiharoitakin ja kyllä me yhesä naurettiin niitä. Välillä mää tykkään käydä silittelemäsä muitten hiuksia, tiijän sen tuntuvan hyvältä.

- Nyt mää huomaan, että äitillä on parempi mieli, kun se sai kirijotettua. Sen pitäs usiammin kirijottaa. Nyt ne suunnittellee mun tuplasiskon kans Oulun reissua, mutta sisko ei ossaa päättää millon. Mää kyllä oon niin mukana.

- Aika jännää on, että täälä uuvesa kojisa vessa on se melkein tykätyin paikka. Siis isompi vessa ja sinne änkää välillä koko sakki. Oli aika ihanaa tunkia sillon äitin valamistujaisaamuna sinne kaikkien kerralla. Isosisko laitto äitin hiuksiin kiharoita, muut laittoivat omia hiuksiaan ja meikkasivat. Ja iskä suhhuutti kainaloihin mömmöjä ja kampasi hiuksia. Taaski sielä on ruuhkaa, nyt siskot on lähösä kylille, pittäähän sitä meikata ennen sitä. Minusta oli kiva, kun ne rempassa teki niitä asioita, mitä me yhesä oltiin juteltu ja suunniteltu. Tää on munkin koti, viihyn täällä. Mun asioita on esillä myös joka paikasa, aina avaan löytyy uusia juttuja, jotka oon teheny.

- Sais tuo äiti tännäänki vähä peiliin kahtua, hiukset on aivan miten sattuu, jakaus meni yöllä takaraivolle. Ja iskä, se hiihetelee koko ajan kalsareisa, vähäkö välillä hävettää. Annoin mää äitille aamulla mun huivin kaulaan, onneksi se hoksasi. Tai ei ollu vaikia hoksata, kun se siihen melekein kompastu, tyhymähän se ois jos ei hoksais. Semmonen sininen tähtihuivi. Heti autto sininen väri, rauhotti äitin ja sain sen konneelle istummaan. Se ellää aina vain niin väreistä, yhesä me maalataan vaikka ja mitä, eikai se yksin niin tehokas olis. Tai niin luova, määhän sille niitä ideoitaki nakkelen. Siksi siitä välillä tuntuu, että se säpsähtää, kun tajuaa mitä tuli tehtyä. Onneksi tekkee ja antaa munki olla mukana. Tai määhän saan olla koko ajan mukana, ja kyllä mää oonki. 

- Koko sakki oottaa kyllä jo arkia, ei ne ossaaa vaan ollakkaan. Toki arjesa on helpompi ikävääki kestää, se ei niin ole kipijää koko ajan. Enkä mää halua, että niihin koko ajan saattuu. Mutta joulu oli taas semmonen tärkiä pysähtyminen, vähä niinku mittari kaikelle. Äitin mielestä uusi vuosi on aina kuin tyhjä taulupohja, koskaan ei voi tietää mitä tullee seuraavan vuojen aikana. Tästä vuojesta äiti vois maalata semmosen vahvan, salaperäisen, mutta samalla kauniin ja herkän moniulotteisen taulun. Tai semmonenhan on jo meijän seinällä, Pilvilinna, siinä on aika palijo noita asioita, semmosen utuisuuden seassa. Tämä vuosi on ollut meijän perheelle hyvä vuosi, onneksi ne jaksaa yrittää, luottaa ja ellää täysillä ja ihan hyvällä mielellä. Ja ne on niin monesta asiasta kiitollisiakin, sitä mää toivon ja niille kerron koko ajan. Ne tajuaa, että mun asiat on hyvin, mulla ei oo mittään hättää. Valosa on hyvä olla.

- Heippa vaan, mää taas joku päivä juttelen teille. Oli kivvaa, ainaki mulla. Muistakaa teki jutella omille ihimisille tänne Valoon ja kuunnella meitä. 

-Terkkuja kaikille, lähettelee täältä aika moni!