maanantai 23. joulukuuta 2019

JOULUMIELI

Illalla kun äänikirjaa kuuntelin, ihan ajan kanssa ja kaikessa rauhassa, oivalsin ohimennen joulumielen. Tai siis pähkäsin jossakin välissä päivällä omia tavoitteita, odotuksia ja mietteitä joulun suhteen. Koen joulumielen laskeutuneen ylleni, jo aikaisemmin tässä kuussa, ei se nyt juuri humpsahtanut. Minun joulumieleni on nöyrä, vaatimatonkin, aineeton ja levollinen. Olen onnistunut ulkoistamaan itsestäni joulustressin, kulutushysterian ja vouhotuksen. Joulu tulee aidompana ilman hirveää raharallia. Toki raharallia on helppo vältellä, kun ei ole löysiä millä rallata. Ja hyvä ettei ole, sillä niin helposti lipsahtaa turhuuteen. Moisen sokaistuu.
Olen jopa jouluvouhottajille ilmoittanut, että voin neuloa, kutoa, virkata värkätä löysempiä pipoja. Voisi olla ensi joululle tuotekehittelyssä hittituote, säätövaralla oleva pipo, jota voi löysätä kun alkaa kiristää. Toki ymmärrän myös sen, kun lapset ovat tietyssä isässä, on koulua päivähoitoa ja niin edelleen, kuinka moneen perheiden pitää revetä silloin. Onneksi itsellä ei ole moista aikataulua, lapset menevät omiaan.

Joulumieleni voi hyvin, kun pääsen tänään töihin, minua tarvitaan. Eilenkin pääsin, minua kaivattiin. Minusta se on suunnattoman tärkeää, itselle ja uskon myös toisellekin osapuolelle, ei minulle ne lomapäivät tai vapaat mikään paratiisi ole. Koen voivani keksittyä olennaiseen, kun olen aikataulutettu. Mikäli minulla olisi liikaa vapaata, varmasti löytäisin itseni joulustressin kourista, kauheassa paineessa. Vaan enpä löydä nyt. Eilenkin kannatti hoitaa omat ja äidin ostokset, kaikki kerralla, sillä aikaa koti oli siivoutunut ja sohvat pesty. Ostosten jälkeen ehdin leipoa, teimme kristallipullia, korvapuusteja ja mihin pullataikina nyt vääntykään, tein myös britakakkupohjia, niistä on helppo taikoa vaikka ja mitä hyvää. Kun lähdin töihin leipomukset jatkuivat tortuilla ja pipareilla. Kopin ottaa aina jokainen vuorollaan. Ne eivät kaadu vain ja ainoastaan minulle, mikä on todella hyvä asia. Eilen ehdin pestä myös maton, lakanapyykit ja taisi mennä pari muutakin koneellista. Ja taas pyörii.

Mattopyykistä aasinsilta kouluun. Tein keväällä kulttuurilähtöisenä näyttönä ison olohuoneen maton. Se on ollut siitä saakka käytössä. Chenilleompelua, tilkkutyötä ja letitystä. Reilut 3 m kertaa reilut 2 m. Eli kookas. Mattorukka luuli pääsevänsä uniikkina vähän niin kuin ateljeekäyttöön, väärin luuli, kyllä se on ehta elukoiden makuualusta ja arkikäytössäkin. Jokapäiväisenä. Mutta sepä kestää tätä meidän huushollaamista, jopa kuivausrummussa sitä pyörittelen. Onneksi on iso rumpu. Nooh, muutama sauma hieman harottaa, eikä kyllä ihme, mutta voin ne oppimillani sashiko- ja borotikeillä korjata. Ei siis hätää. Lähinnä itsekin ihmettelen, kuinka kovaa käyttöä moinen kestää, saan olla tyytyväinen ja yllättynyt.
Niin, perjantaina valmistuin. Tuntuu hyvältä, onnistuneelta, kiitolliselta. En suuremmin tiedä oliko tuo urakka paha vai ei, joka ainoasta asiasta sain suoritetun ja kaikki näytöt kiitettävinä. En viime keväänä olisi kaikkia saanut suoritetuksi, mutta nyt syksyllä urakoin. Moinen 2,5 vuotta oli minulle hyvä aikataulu, toki jos aikaa olisi ollut käytössä vähemmän, tai sitten enemmän uskon että olisin toiminut niillä faktoilla. Mutta armollisuus oli itselleni uutta aikataulutuksessani. Ei ole pakko paahtaa reikäpäänä, vaan myönnetyn aikataulun puitteissa. Mukauduin ja tein suunnitelmat moisen puitteissa, lempeän armollisesti itseäni kohtaan. Ja sekin riittää.
Sinänsä oli jännä tajuta ja kuulla, että olin ensimmäinen ja viimeinen tämän sortin kaksoistutkinnon suorittanut opiskelija tuosta koulusta. Minä kun luulin, että se on ollut aikojen saatossa monellakin ideana. No, eipä ollut muilla juolahtanut. Onneksi minulla juolahti, minusta moinen oli antoisaa, toki se vaatikin enemmän, mutta se ei haittaa. Yllätyksenä minulle tuli myönnetty stipendi, ahkeruudesta, luovuudesta ja innostuksesta opiskeluun. Kun itsestä tuntui taas, että tein todella pienillä, tietoisesti löysätyillä kierroksilla, todellakin omaa armollisuutta hakien. Sekin siis riitti. Ei tarvitse "tappaa" itseään, millään mihin voi vaikuttaa, esim opiskelulla, työnteolla, osallistumalla, joulusiivoamalla tai täydellisyyttä tavoittelemalla. Vähempikin riittää ja riitän tällaisena, se oli yksi tärkeimmistä suoritusmerkinnöistä omalle mielelleni.

Samaan aikaan tunnistan kyllä itseni noista papereista, yleensä teen sen mihin lupaudun tai paremminkin mihin on intohimo. Samalla intohimolla ja kauhealla leijonaemon palolla suhtauduin myös lapseni sairauteen, hoitoihin. Mikään kivi ei tasan jäänyt kääntämättä, kukaan lääkäri tai aihe ei jäänyt haastamatta tai tutkimatta. Mutta tulos oli mikä oli, menetimme lapsemme. Kaikkeen ei ihminen voi vaikuttaa, se vetää yhä nöyräksi. Kaikkeni tein, teimme, mutta elämäntarinat eivät ole omissa käsissämme. Yhä enemmän haluan luukuttaa ja toitottaa ihmiselle tarttumista tähän hetkeen. On tärkeämpää kohdata ihminen kuin luoda pysyvä suhde vaikka höyrypesimeen tai vessanpyttyharjaan. Tai kiillotella kulisseja ja esittää muuta kuin on, kun kukaan ei omasta käsikirjoituksestaan tiedä. Kenelle vain tämä saattaa olla se viimeinen joulu, perhejoulu, terve joulu, elossa vietetty, harmoniassa eletty, hyvyydessä kieriskelty... Kukaan ei voi taata ja vannoa, että moinen kupla särkymättä säilyy. Siis miksipä tehdä suunnaton numero ja äärimmäinen stressi jostakin "lohirullasta", kun oikea tässä hetkessä elettävä elämä jää nauttimatta ja elämättä.
Ei sitku vaan nytku.
Tämähän ei tarkoita sitä, etteikö saisi siivota ja enkö itsekin joulun puuhasteluista nauttisi. Kyllä nautin, mutta pidetään se mukavuusalueella ja kohtuudessa. Tärkeämpää on mielestäni leppoisa joulumieli, jaksava vanhempi, joka osaa ottaa rennosti. Ja koti on siinä pisteessä joulunakin, että siellä voi elää ja olla, eikä se ole joulun kulissi, jossa ei saa relata tai jossa ei saa näkyä asumisen jäljet.
Minusta on ihanaa siivottu koti, tuoksuvat oksat, puhtaat sohvat, matot. Saati sitten tuuletetut lakanat ja petivaatteet. Mutta vaikka näin on tehty ja hetkellisesti nypytetty, siitä huolimatta kissat saavat tulla sohvalla, koirat nukkua uniikilla matolla ja pöly laskeutuu lasitasoille. Mikään ei ole pysyvää, siivotaan sitten joskus lisää, jotta voimme nauttia nyt.

Mistäpä vielä tuuttaisin.
Sää, suojasää. Vähän turhan liukasta, saa olla todella varovainen. Toivon liikenteessä turvallisia kilometrejä, jokaiselle. Näin kuvina yhden kolarin jäljet, jossa oli tuttuja osallisena. Kauheaa jälkeä, ja nämä tuttuni olivat syyttömät aiheutuneeseen. Pitää olla valppaana, sillä liukkaus on petollista. Itse yritän noiden nuorien kanssa pitäytyä maalaisjärjessä ja faktoissa, luottaa heidän liikkumiseensa ja ajotaitoihinsa. Toki olen siitä itse erittäin suuressa vastuussa, olenhan ollut ajo-opettaja. Uskon pitkän harjoitusajan tuovan varmuutta, tytöt ovat ajaneet aikaisemminkin liukkailla ja pimeillä. Kokemusta on talviautoilusta.

Olen myös miettinyt paljon unohdettuja. Kuinka paljon on yksinäisyyteen unohdettuja ihmisiä, laitoksiin säilöttyjä, tietty myös koteihinsa. Kuinka he odottavat, että joku soittaisi, muistaisi viestillä, kortilla, saati sitten että kävisi kylässä. Samaan aikaan omatunto kolkuttaa, teenkö ja käynkö itse, mikä on riittävästi. Yritän omalta osaltani tehdä ja hoitaa sen, mihin rahkeeni ja aikatauluni antavat myöten. En voi ottaa jokaista vammaista, vanhusta vastuulleni. Enkä edes yritä, mutta tajuan hoitolaitoksissa, että heitä on paljon, joiden läheiset eivät pidä yhteyttä, ei edes jouluna. Se on aika raakaa.

Miten suhtaudun lapseni menetykseen jouluna? Olen senkin kanssa vähän äimänä, sillä näin on myös hyvä. Toki haluaisin hänet yhä elämääni, kaipaan ja ikävöi päivittäin. Ikävä kouristaa, salpaa hengityksen, puristaa ja tuntuu fyysisenä kipuna, suunnattomana avuttomuutena ja saa aikaan polttavia kyyneliä. Kyyneleet valuvat useammin sielussa kuin silmäkulmissa. Mutta samaan aikaan olen nöyrän kiitollinen, ettei hänen enää tarvitse jatkaa taistelua/kipua/kärsimystään täällä maan päällä. Missä se kärsimyksen raja menee, että on valmis päästämään irti ja toivomaan jopa rakkaansa kuolemaa. Se on ikuinen mysteeri, samaan aikaan kaikki ne jotka ovat aihepiirin kanssa olleet nokatusten ja selkä seinää vasten, uskoakseni ymmärtävät aivoituksiani. Kun ei ole vaihtoehtoa. 
Yksi ystäväni menetti juuri läheisensä, hän kirjoitti aiheesta, kuinka he jopa yhdessä toivoivat maanpäällisen loppumista. Se toive kuultiin, nyt ystäväni on uuden asian äärellä, surun murtama, samaan aikaan hän tietää että läheisellä on asiat nyt hyvin. Meidän on kestettävä valtavaa kipua, jotta voimme päästää irti. Jokainen vuorollaan. Toivon oman vuoroni tuottavan vähemmän tuskaa, asioiden olevan niin, että se on silloin helpompi hyväksyä. Ja menetystä seuraavat hyvät muistot ja tarinat eletystä elämästä. Kuinka paljon kauniita muistoja Valonlapsestani jäikään, kaikesta huolimatta.
Jouluna -15, olimme aattona aivan voittajia. Sillä kun kotiuduimme vaikeasti vammautuneen lapsemme kanssa marraskuun 16., minulle sanottiin, ettei hän tule joulua näkemään. Muistan, että kävimme koko suvun kanssa täällä, nykyisessä kodissamme, aamupuurolla aattona. Olin niin voittaja, sillä koin lapseni selvineen jouluun saakka. Liki vuoden vielä tästä aatosta hän sai olla kanssamme. Se oli hienoa, vaativaa, raskasta, avutonta, epätodellista aikaa. Aikalisä, todella tarpeellinen, mutta samaan aikaan todellisuus syövän palaamisesta muutti oman tajunnan kärsimykseksi, jopa kuoleman toivomiseksi. Kun oli valmis luovuttamaan lapsemme toiseen todellisuuteen, vain ja ainoastaan hänen parhaakseen. Oman kipuni kanssa uskon kestäväni, kunhan hänellä on hyvä olla. Sama ajatuskuvio oli isän menetyksen yhteydessä viisi vuotta sitten. Me kestämme, me selviämme, me muistamme, me jatkamme, me pärjäämme... Valtava kiitollisuus siitä, mitä elinaikana saimme jakaa, se että sain olla äidiksi valittu moiselle Valonlapselle. Se oli ja on yhä huikea kokemus. Jouluna se kirkastuu jälleen, se minulle kirkastetaan. 

Nyt soi herätyskello, aika nypyttää itseni työkuosiin. Hyvä kun heräsin aikaisemmin, olen jo käynyt suihkussa, sain kirjoittaa, eläimet on palveltu ja pyykinpesu on kuivausrumpu vaiheessa.  Aamukahvi on tehonnut, nautin niin tällaisista aamuista. Ja meillä tuoksuu kovin puhtaalle, kiitos joulusiivouksien. Tuoksuu meillä myös jouluherkuille, muttei vielä kinkulle... Sen tuoksun aika on huomenna. Joulumieleni on levollinen ja nautiskeleva. Tästä tulee hyvä joulu.

Joulumieli sydämeesi.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu