ENSIN JA SITTEN VASTA

Minähän nukkua hujautin pitkälle, pitkäksi, pitkään... Rapiat kahdeksan tuntia. Mutta niinhän minä nykyisin nukun, hitaasti. Olen sitä pitkin syksyä opetellut ja olen oppinutkin.

Toki sitten kun on nukkunut hitaasti, odottaa paljon napakammalla tahdilla tehtävää valveilla. Tiskit, pyykit, polttopuiden haku, pannunpesän lämmitys, ne nyt aamun akuuteimmat. Eilinen ilta oli meidän huushollissa todella harvinainen, sain olla ihan yksin kotona muutaman tunnin. Mitäkö tein, nautin, ihan korvissa kohisi. Nautintooni kuului myös suklaa, eläimet sekä Tohtori Paise ja Paiseklinikka. Nämä paiseenpuristeluohjelmat ovat mielenkiintoisia, samaan aikaan jaksan yhä hämmentyä kuinka suuri henkisen tason ongelma saattaa olla jokin patti. Toki onhan ihosairauksia ja patin kokoja laaja kirjo. Mutta se, että pidetään pelottavaa ja rumaa pattia vaikka viisitoista vuotta, ei näytetä lääkäreille, ja sen johdosta fysiikka, sosiaalinen elämä, psyyke ja itsetunto kariutuvat. Eikö moisella aikajanalla ja vuosien aikana voisi koittaa tehdä asialle jotain. 

Lähinnä minua kiinnostaa se puristeluvaihe, millaista määrää ihon alle kertyy ja mitäkin töhnää. Olihan taas todella tärkeää informaatiota, mutta tämmöisiä ajattelin hetikohta hitaasti nukutun yön jäljiltä. Ihana herätä moisiin aatoksiin, eritteisiin... No en minä niitä heti muistanut, oma elämäntarina siinä lähinnä vilahti, todellisuuden monet puolet. Mietin, josko tänään haudalle, niin että myös kynttilät pysyisivät palavina.

Menen tänään töihin, muutamaksi tunniksi. Sunnuntai, entä sitten, sunnuntaissa tuntuu olevan paljon pitemmästi aikaa kuin arkipäivissä. Silloin kannattaa katkaista joutilaisuus töillä. Eilisenkin olin pitkän päivän töissä, olihan veikeä päivä. Huominen on joutopäivä, lähen tyttöjen kanssa Ouluun.

Olen aloittanut uusien henkilöiden kanssa, voi että minä tykkään. Eka keikkojen jälkeen olen kysynyt, mille aletaan, käykö tapani avustaa vai haluaako avustettava antaa heti potkut. En ole saanut potkuja, vaan lämmintä naurua ja toivotettu jäämään pysyväksi. Aika hyvin siis, minunlaiseltani hosujalta ja tohelolta. 

Mutta opettelen koko ajan laskemaan kierroksia, ei minun aina tarvitse tehdä sen seitsemää asiaa kerralla, siinähän herkempi saattaa säikähtää. Sama se kotona, jos heilun kuin reikäpää, hosun ja sähellän. Olen päättänyt, että muualla vähempikin riittää. Kehitysvammapuolella hosuminen saattaa myös pelottaa tai rajoittaa vastapuolta, pitää tehdä maltilla ja selittäen, hitaasti harkiten. En saa sillä mitään kirkastettua kruunua tai taivaspaikkaa tai en ole sen tärkeämpi, saati parempi ihminen, vaikka tekisin äärirajoilla koko ajan. Ja olenhan minä aikoinaan tehnyt, toivon hartaasti, etten samanlaiseksi palaa enää. Olen uskoakseni tehokkuuden maksipisteet jo aikoinani lunastanut ja kalliit oppirahat maksanut. Vähempikin riittää, keskittyminen olennaiseen, minulle todellakin olennaista on henkilön kohtaaminen. Henkilökohtaisena avustajan olen heille mahdollistaja. Mitä kaikkea mahdollistan, no vaikkapa sen viikolla tehdyn Oulun keikan. Mikä elämys ja muistoja ikiajoiksi, ilman minua se olisi jäänyt kokematta. Näitä ihmisiä on todella paljon, jotka tarvitsisivat apua. Monelle olen sanonut myös ei, entinen Tiina olisi yrittänyt sovitella kalenteriin heitäkin. Nykyinen Tiina on realistinen ja kuuntelee itseään. 

Toki tässä viikolla joku olisi suhtautunut vakituiseen työtarjoukseen ja todellista artesaaniutta vaativaan työhön myöntävästi, mutta tämäpä Tiina ei. Punnitsin hetken ja vastaus oli selkeä ei, tällä hetkellä teen mieluummin monityötä, se on nyt minulle sopiva valinta. Mielihän saa muuttua, sitten kun on muuttuakseen, jos on. Mutta näillä mennään, tykkään handlata itse, kalenteroida elämäni omista lähtökohdista ja nähdä työni merkityksen ihmiselle. Ja se itselle tärkeä huuhailun mahdollistaminen on tavoitteeni yhä, opiskelujakaan unohtamatta.

Tällä viikolla olen ajautunut, aivan toisen henkilön aloitteesta, myös syvällisiin keskusteluihin tekemisistäni. Sain positiivista ja ihanaa palautetta. Rohkaisua. Kuinka hyvältä moinen monen ryöpytyksen jälkeen tuntuu, kuinka tärkeää olisi että itse kukin meistä saisi ja osaisi antaa edes pienen positiivisen palautteen toinen toisillemme. Niin helposti, nopeasti ja vaivattomasti kritiikki irtoaa kyllä. Nämä hyvää tekevät ajatukset ja sanat antoi ihminen, jolta en osannut, tiennyt, ymmärtänyt ymmärrystä edes odottaa. Hän ei missään nimessä ollut sellaiseen velvoitettu. Lähinnä naama/nimituttu. Tällaiselle huuhaalle, moinen tekee hyvää, ja antaa rohkeutta pysyä valitsemallaan leviällä ja lavialla ladulla. Ladulla, jossa vedetään sekatekniikalla, maailmaa ihastellen, matkasta nauttien oivallusten kautta, ei niinkään verenmaku suussa tai kellon kanssa kilpaa. Maaliin tullaan, jos ollaan tullakseen tai kierretään muuta kautta. Tehhään se ikioma reitti.

Nyt alkaa luomakunta heräilemään, viestejä pukkaa eetteriin. Kaksi meistä on Helsingissä, kotiutuvat tänään, kait. Yksi riiaa ja yksi nukkuu kamarissa. Hain teinin iltayöstä kyliltä, vein aikaisemmin illalla kavereiden kanssa hengailemaan. Meinasin lähteä itse tanssiin, mutta valitsin moisen roolin ja ne paiseohjelmat. Hauskoja teinijuttuja olen saanut kuulla, olla enemmän läsnä myös tällä tavalla. Kyllähän tanssijalkaa vipatuttaa, mutta ei ne taidot mihinkään katoa, sitten menen kun passaa kohdalle. 

Pakkasta reilut 10 astetta, puhdasta valkoista lunta viimeöisen tuiskun jäljiltä. Sininen hetki oli todella sininen. Lumen alla on peilijää, se vähän arveluttaa. Nyt on semmoiset kelit, etteivät nastatkaan kengissä pidä. Eilen sain lukea, että nastakengät ja kävelysauvat, kaksi lentoa ja kontaten kotiin. Tuossa kun lähen niitä polttopuita roudaamaan saan hyvän tuntuman jäätikön liukkauteen. Äsken kun pihalle katselin ja terassilla ilmaa haistelin, silmäilin valkoista hankea. Hirmuset määrät ehtivät meidän elikot jo tassunjälkiä saada aikaiseksi tälle aamulle. Osa kissoista oli yön ulkona, se on melkoista kolluutusta ja naukumista, kun näkevät ovi-ikkunasta minun jalkani aamulla. Tekevät selväksi, että sisälle kiitos, ruokaa ja sassiin. 

Tähän se tunteroinen vilahti, aika venytellä ja pukeutua. Palveluskunta kuorsaa vierellä, aamupalojen jälkeen. Kahdella tuntemallani ihmisellä on tänään synttärit, taidan paiskata viestillä. Yhdelle laitoin jo somessa onnittelut.

Olihan hyvä ottaa ensin aika itselle ja aamuriveille, sitten vasta lähtä purkamaan huushollin tarpeita. Eikähän kukaan edes tiedä periaatteessa, että olen ollut koneella ja laistanut järkevistä hommista. Periaatteessa kukaanhan ei ole täällä ja kaikki nukkuu, jotka ovat. Moinen vapautus itselle, onneksi valitsin ensin ja teen vasta sitten. 

Uku-kissa kiipesi nyt syliini kohmeisien tassujen kera, puskee ja juttelee, sillä on paljon kerrottavaa. Kävelee ja tassuttelee myös välillä näppäimillä. Se on tärkeä merkki mammalle, lopettaa naputtelu ja nauttia eläimistä. Nyt Virnullakin on asiaa, istua tillottaa vieressä ja välillä naukaisee. Nyt menen...

Hyvää sunnuntaita sulle ja mulle!