BUMERANGIKAIKUJA

Kaiku, sehän on semmoinen ääni, joka palaa takaisin. Samalla tavalla kaikuja voi kuulla, jopa nähdä, havainnoida elämästä. Oisko se vähän niin kuin bumerangikaiku, joka käy mutkan ja palaa takaisin, havaintoja keränneenä. No jos ei ollut, niin nyt on, keksin uuden sanan.

Kymmenen vuotta sitten, kun minä lapseni sairastuttua pullahdin uraputkestani ja tehokkuusyhteiskunnasta ulos, jäin sivustakatsojaksi, havainnoijaksi ja seuraamaan elämää, työntekoa etäältä. Siihen aikaan vielä oli termi, jota käytettiin paljon, työhyvinvointi. Mutta ei mennyt kauaakaan, kun olin havaitsevani, että samainen sana muuttuikin työpahoinvoinniksi. 

Kierroksia on lisätty, ruuveja kiristetty, mittarissa etappeja siirretty, vaatimustasoa jumpattu, rimaa nostettu, tehokkuuksia väännetty. Kaikkea aina vain kireämpään suuntaan, samalla ajalla, työvoimalla aina vain enemmän vaadittu. Sitten on työvoimaa aina vain vähennetty, työtehtäviä laajennettu ja vauhti vain kiihtyy. Mietin usein, kuinka paljon vauhtia voi vielä työntekijöiden kustannuksella ja tehokkuudella kiristää. Kauanko suuntaus kestää ja mihin se päätyy? Kun joka ainoa työpäivä tai 

-vuoro on yhtä selviämistä, omista arvoista luopumista, 110 % panostusta. Läähättämistä. Sitten ollaan kotona aivan poikki, poikki omasta elämästä. Samaan aikaan ruuhkavuosissa lapsille opetetaan sama tahti, kieli vyön alla, sen seitsemän kehittävää, tärkeää, mittarilla mitattavaa ja hyvää harrastusta. Lapsetkin ovat aivan poikki. 

Kun kaikki vaativat liikaa, itse vaadimme liikaa, kun elämä vaatii kohtuuttomasti. Kauanko pieni ihminen jaksaa. Samaan aikaan ajattelen sitä nuorten eläköitymistä, kuinka varhaisessa vaiheessa jotkut joutuvat oikeasti antamaan periksi, kun eivät kykene, jaksa, pysty tai jopa halua moiseen kyytiin. Kun vaatimukset joka puolelta ovat kohtuuttomia, älyttömiä ja junan vauhti on sellainen, että siihen ei edes välttämättä uskalla vauhdissa hypätä. Ja sehän juna ei pahemmin odottele, saati asemilla kyytiläisiä kokoile, siihen on päästävä vauhdista, muuten jää kokonaan kyydistä.

On kyse sitten kaupan- tai hoitoalasta, niissä on aivan tappotahti. Samoin kouluissa, ryhmäkoot, ongelmat lisääntyvät. Mennään päivästä toiseen, vuorosta toiseen aivan äärirajoilla. Kun elämästä katoavat värit, ilo ja hyvänolon tunteet. Kun työvuorojen jälkeen ei palauduta seuraavaan päivään mennessä, kun lomat ovat pelkkiä itsensä kokoamisia, saati sitten että mitään kivaa ehtisi tekemään tai jaksaisi. Tai jos sitten tekee lomillakin samalla tahdilla, niin eihän siinä ehdi palautumaan missään vaiheessa. Päädytään hakemaan extreemiä myös lomilta, kaikki vedetään överiksi. 

Tiedän itsekin mistä kirjoitan, olenhan tehokkuusluvuista Suomen kärkikaartissa palkittu. Niin sanotussa entisessä elämässäni. Kylähän Tiina veti, äärirajoilla koko yrittäjyyden, tai siis olen ollut överi kenties aina. Vauhtisokea ja työnarkkari. Olen luullut, että maailmanmeno ja kehitys pysähtyy totaalisesti, jos en sen seitsemää kampia veivaa ja ole liikkeessä mukana. Liian helposti olen ajautunut tekemään liikaa, muidenkin töitä ja ennen kaikkea muiden tekemättömyyksiä olen paikkaillut. Ajatellut, että kun minä teen toinen jaksaa paremmin, sillä muutenhan toinen rasittuu liikaa. Huomasin tämän kun opiskelun aloitin, olin siivoamassa muiden jälkiä. Esivalmistelemassa muille, tekemässä puolesta, koko ajan jeesaamassa ja auttamassa, sillä kyllähän minä ehdin, kun olin jo omat hommasi tehnyt, nopea kun olin. Huomaa mennyt aikamuoto, olen oppinut tässäkin, nukunhan myös hitaammin...

Tässä välissä sain 35 minuutin huikean hienon puhelun, minulle tuntemattomalta ihmiseltä. Puhuimme itse asiassa paljonkin tästä aihepiiristä mitä olin täällä pureskelemassa, avaamassa ja mitä bumerangikaikuna nakkelen. Hän minut olisi avustajakseen halunnut/tarvinnut, mutta en voi ottaa työtä vastaan, koska olen rajallinen ihminen ja opettelen sanomaan ei. Mutta juttu hänen kanssa luisti, valtava ymmärrys puolin ja toisin. Samaan aikaan selkenee yhä laajemmin, kuinka suuri tarve henkilökohtaisille avustajille on . Tunnen tekeväni erittäin, erittäin tärkeää työtä. Siitä saan kiksejä ja kiitollisuutta päivittäin, kun mahdollistan ihmisille asioita. Jälleen alipalkattua hommaa, mutta tällä hetkellä teen sitä mieluummin, kuin työtä josta en saa henkistä pääomaa ja olen aivan sippi. 

Kyllähän tämäkin vaatii, varsinkin kehitysvammapuoli, mutta työvuorot ovat itsellekin niin tärkeitä, kun näen onnistumisia ja inhimillisyyttä avustettavan puolella. Tälle viikolle olen ollut myös teatterissa, lenkkeillyt todella paljon, keilaamassa, ollaan kokattu, siivottu, tehty ostoksia, puhuttu, naurettu ja eletty yhdessä. Hyvä mieli on niin jokaisessa työvuorossa läsnä, ja joka päivä kysyn, miten meni sainko potkut. Eikä noita potkuja ole napsahtanut, minua odotetaan ja kalenterissa on koodikielellä lukutaidottomille kivoja asioita. Tietää odottaa kukka-, nuotti-, pallo- tai hymypäivää. Yksi lapsi tosin kertoi, ettei pidä hiusteni väristä, haluaisi niistä tummemmat ja leikatakin voisin. Älyttömän hauskaa; ) Eilen sain kuulla ylämäessä olevani veturi, joka menee liika lujaa. Hidastin höristen ja taas oli kivaa ja leppoisaa.

Periaatteessa tässä livahtikin se joutoaika, piti minun muutakin. Mutta nyt lähden tekemään tärkeää työtä. Odotan innolla tätä päivää, kokemuksia ja hyvää mieltä. Samoin huomenna hyppään junaan, äitiviikonloppu tiedossa. Syöpä-äitejä, ystävyyttä, hyviä kohtaamisia, kipeitäkin juttuja, mutta kasvohoito tulee tarpeeseen, hotelliyö ja kolmen ruokalajin illallinen, niitä odotan. Saan kiksejä moisesta. Junaliput varailin, aattelin käyttää julkisia, kun menen yksin ja sopii aikatauluihin. 

Valonpisaroita ja tärkeitä oivalluksia, heittele bumerangia ja tsekkaa mitä se kaikuna kertoo. Saatat hämmästyä.