tiistai 3. maaliskuuta 2020

REGRESSIONISMI

Olen lanseerannut uuden tyylisuunnan maalaukselle, huuhailulle, "taiteelle". Tai se on hiipinyt esiin pikkuhiljaa, muutaman kuukauden aikajänteellä. Syksyllä moinen tietoisuus alkoi hiipimään. Kun ei kerta kaikkiaan osaa, ei kykene, ei hallitse, eikä saa aikaiseksi alkukantaisintakaan työtä kuten suunnittelee. Tai niin kuin sen sielussaan kuvittelee, tai mielessään ajattelee. Tai mikä pahinta, uskoo ja luulee jopa osaavansa.

Ensimmäisiä vakavia viitteitä regressionismista sain havaita maalatessani lehmää. Se ei ollut lehmä, eikä edes nauta, vaikka kuinka tuhersin. Välillä kokeilin sitten hevosta, niin ei, sekin olento oli kuin avaruudesta singonnut. Lasisilmäinen peloke. Olen nyt sitten luopunut eläimistä, tyystin esittävästä. Mutta ei, sellaista raskassoutuista suttua tulee silti. Olen siirtynyt kukkasiin, mutta ei, papukaijatulppaanitkin ovat lähinnä paholaistulppaaneja.

Otin siis aikalisän tässä koneella, jotta ei tuo tyylilaji vallan kokonaan sieppaa, pilaa koko aluillaan olevaa päivääni. Tyylilajin nimihän tulee sanasta regressio, taantuminen. Tämän asian ja termin olen oppinut vuonna 1985 psykologiaa opiskellessani. Muutapa en niistä opinnoista osaakaan, saati muista. Mutta tärkeä oppi, nyt sille on käyttöä. 

Toki osasyynä on myös maalien käyttöpakko, minulla on sellaisia purkin- ja tuubinjämiä. Sekalainen kassillinen. Vain valkoista olen ostanut uutta. Nyt mietin, johtuuko regressio tästä, tarvitsisin uusia maaleja, edes muutaman tuubin, jotta saisin raikastettua mieleni ja töherrykseni. Ainahan moinen kannustaa, kun on ihana sen hetken mielialaan ja päivään sopiva tuubi, mikä valita, eikä pakolla yritä valita sellaista joka ei ole passeli. 

Nyt tekee mieli raikkaita keväisiä värejä, ei niinkään murrettuja ja vahvoja, josta kassini sisältää. 
Keltaista, vihreää, niitä nyt ainakin, sekä herttaista vaaleanpunaisen kukertavaa, lempeää. Sitä sieluni nyt halajaa. Kassista löytyy murrettua keltaista, okraa, ruskeaan taittavaa, vahvoja liiloja, petrooleja ja muuta ei niin keväistä. Sillä näinhän se menee, haluan maalata valoa, kuulautta, kirkkautta ja kasvua, raikkautta, positiivista, siis ajankohtaan sopivaa. Keväistä.

Näin se regressionismi aukeaa, tai lähinnä syyt sille. Enhän nyt tietenkään vielä usko kokonaan taidollisesti taantuneeni, vaikka sekin luulo hiipii alitajunnasta askel kerrallaan, salakavalasti. 
Toki  nyt maalaan sisällä, suojatusti keittiössä, sehän vaikuttaa valtavasti. Muiden tiellä, toruvien katseiden alla, elämisen keskiössä. En voi sillä tapaa hullutella, revitellä, roiskia ja valutella kuin pihalla. 
Niin, ja ainahan vie aikansa päästä sinuiksi maalaamisen kanssa, eikä minulla ole nyt ollut tähän sinutteluun aikaa, haluaisin maalata heti ja sitä mitä luulen osaavani. Mutta ei, se ei vaan luonnistu. Otan ehkä ensi yönä sellaisen oma-aikaa ja maalausretriitin, haen tänään uusia inspiraatiotuubeja ja alan kokeilla herääkö luovuus. Näinhän se menee, olipa hyvä kun avasin asiaa kirjoittamalla, jäsentelemällä ja pohtimalla. 

Se siitä regressionismista. 
Tänään on tiistai, menemme maaliskuun kolmannessa. Luonto on kaunis, lunta, pakkasta, aurinkoa. Niin joo, minullahan oli viikonloppu vapaata. Kas kummaa flunssa sieppasi, yritän nyt kärvistellä sen kohtuu nopeasti, olen jo voitolla. Tyypillinen tapaus, lapsenakin sairastin aina vapaalla, lomilla, mutta olin tunnollisuuden huippu koulussa, silloin en sairastanut. Viime viikko oli napakka työviikko, enkä ollut kipeä, mutta lauantaina kaiketi annoin luvan ja sitten iski tukkoisuus. Sunnuntaina jätin jopa synttärit käymättä, lääkihin ja makasin, saunoin ja otin rennosti. Yhä on ääni kuin kaivosta, mutta muuten olen voittanut taudin. Yönikin olen nukkunut kuin tukki, yhdeksän tuntia näytti älykäs rannekelloni, se on paljon se, meikäläiselle.
Tämä on taas niitä opetuksia itselle, kannattaa kuunnella, löysätä. 
Nyt alkuviikosta jotain sovittuja peruin, mutta loppuviikon suunnitelmat ovat ennallaan. Luotan tähän aikalisään, että se on riittävä.

Mutta joo, nyt kuivaamaan hiukseni, ne tuntuu jo kyllä pystyyn kuivuneilta hampuilta. Taitaa olla turha toive saada niistä kiiltävää ja kaunista, sutaisen siis paplarit, eivät ainakaan ole päätä myöten. Tyvikasvukin harmittaa, sellaista harmaata puskee, osa on sitten punaisen kukertavaa, ei kiva ei.

Jopas tässä aamussa olikin paljon tuollaisia värielementtejä, jotka rassaavat ja taannuttavat. 
Hoidan ensimmäisen asian pois päiväjärjestyksestä, eli kuivaan sekaväriset hiukseni ja sitten ostan ihania maaleja. Toiveikkaana ajattelen, että siitä se sitten tavallaan lähti. Hah! Jännittää kuulla, millainen ääni on loppuviikosta eukon kellossa.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu