AJATUKSIA ITSE KULLEKIN

Onhan noita, ajatuksia ja asioita, jotka mielessä pyörii ja odottavat ulos pääsyään. Tai sisään jäämistään, omalle ajatuksen tasolle. Tai nielaistuksi tulemista, ohitusta ja unohdustakin. Ihan taukoamattomana virtana ajatuksia menee, virtaa, ohittelee ja pujottelee.

Virtauksissa kulkee maailmanlaajuiset tapahtumat, mitä pandemia on aiheuttanut, saati sitten mitä se vielä aiheuttaa, eikä sitä osaa edes ajatella. Onneksi ei maallikkona osaa ajatella.

Onhan se hirveää tajuta, kuinka maailmanmeno, ihan omankin pienoismaailman meno lamaantuu. Kävin tiistaina marketissa, avustajan roolissa. Jotenkin karmivaa. Ihmiset kyräilet, poukkoilevat säikkyinä, valppaina, kuin piiloistaan ryömineet muukalaiset. Ei kuulu tyypillistä iloista rupattelua, tervehtimisiä, yleensäkään elämisen ääniä. Tältäkö se maailmanlopun tulo kuulostaa, ja minäkö olen aina luullut, että se on kertarysäys metelillä tai täydellinen hiljaisuus hetkessä. Tai yksi pamaus ja filmi katkeaa, naps ja pöly laskeutuu. En ole siihen kuvitellut moista hiipumista, näin hidasta ainakaan.

Marketeissa näkyi uusi tapa asioida, verkkotilaukset, henkilökuntaa pakkasi lennosta laatikoihin tilauslistojen mukaan tavaraa. Turvallista, helppoa ja vaivatonta asiakkaille, ihan hyvä uusi tapa asioida, hoitaa ja löytää itselle vaikka omaa aikaa. Hyvä ajatus.

Sitten olen itsekkäästi ajatellut itseäni. Juuri kun alkoi taas pinnalla pysyminen olemaan himpun verran helpompaa ja nokka sen verran pinnan yläpuolella, ettei joka vedolla hörppää sieraimien kautta, niin johan ollaan taas hörppäysvaarassa. Jaksaa yhä huvittaa, kait minä olen mestaripinnallaräpiköijä, kun saan tehdä tätä aina ja vaan. Mutta olenpahan ainakin harjoitellut. Mestaritutkinto alkaa olla plakkarissa tässäkin opissa, kuinka pysyä pinnalla koko ajan räpiköiden, mutta niin ettet hörppää ja uppoa- tutkinnossa. Auttaisikohan pyykkipoika, jos tilanne pitkittyy, nokkaan meinaan.

Lomautuslappuja on iso pino. Kuinka selität aikuiselle kehitysvammaiselle, miksi ei voi tehdä töitä, käydä koulussa tai miksi Tiina ei tule, vaikka on sovittu vaikka ja mitä kivaa. Sain yhden läheiseltä viestin, että oli tullut itku, kun oli kuullut etten mene. Kyllähän se lämmittää itseä suunnattomasti, minun työpanokseni on tärkeä. Olen mahdollistaja toiselle, ja kun se otetaan pois ja isketään karanteerit, kyllähän se maailma pienenee valtavasti. Seinät tulevat lähemmäs kaikilla, niin heillä kuin itse kullakin. Mutta tämä on väliaikaista, ohimenevää. Otetaan vahinko takaisin kunhan elämää palautetaan. 

Toisaalta olen myös ajatellut, että tämä kokemus on hyvä opettaja. Itse kullekin. Mihin keskitän voimavarani, ajatukseni, aikani, rahani tulevaisuudessa. Palaanko tuosta vain entiseen, oravanpyörään jopa karuselliin, opinko mitään. Tästäkään. 

Toisaalta maataloudessa on kohta huutava työvoimapula, kun rajojen takaa ei saada työvoimaa ja kasvukausi painaa päälle kevättöineen. Kuinka moni on valmis tekemään maatalouden töitä. Itselläni on mielikuva, että se joka päätyy nyt vähän kuin vahingossa maatalouden pariin, kenties havahtuu siihen työmäärään ja kotimaisuuteen. Saattaa jopa ihastua siihen työnkuvaan ja maailmaan. Löytää itsensä uudelleen, loikata jopa oranvanpyörästä pakotettuna saadakseen uutta potkua elämälleen. Tajuaa, mitä kaikkea meillä viljellään ja mistä ruoka tulee lautaselle, niin lihana kuin kasviksina. Miten voimme itse kulutukseen vaikuttaa, jotta kotimaisuusaste säilyy. Välillä jaksan hämmästyä ihmisten tietämättömyydestä. Vasta yksi kassaneiti sanoi, ettei tiedä, mistä tehtaasta kirsikkatomaatit tulee. Tai että jauheliha on lähtöisin eläimestä. Tai lehtipihvi on eläinperäinen ja lihaa, eikä lehteä, vaikka nimen perusteella niin saatetaan luulla. Tai porkkanat kasvavat maassa, no ei ainakaan puussa.

Sitten olen miettinyt ja kuulostellut yhä uudelleen itsäni. Fibromyalkia, kyllä se nappaa raajoihin, lonkkiin ja niveliin heti, kun on enemmän paikoillaan. Siksikään vierivän kiven ei passaa sammaloitua, jatkuva liike, touhuaminen ja touhottaminen on minulle parasta kivunlievitystä. Tänään en ole touhottanut kodin ulkopuolella olleskaan. Olen naputtanut konetta, tehnyt aivoitustyötä jota ehkä huomenna toteutan, pyykännyt, lämmittänyt huushollia, kokannut. Ulkona en ole aamuista yöpaidassa pyrähdystä lukuun ottamatta ollut, on hyytävä tuuli, sen ovenraosta olen tuntenut.

On se kuulkaas joutilaalle onni, että on noita karvaansa heittäviä kotieläimiä ja rapainen piha. Siinä tulee sopivasti tanssahtelua imurin ja mopin kanssa niin usein kuin haluaa. Keskimäärin imuroin kerran päivässä ja muut hoitavat muut kerrat. Sehän on yksi jopa tehokas hyötyliikunnan muoto, varsinkin jos ottaa vauhdilla tai raivolla, kulutus on valtava. Kun ajattelee vielä kertoimella seitsemän, jokaisella neljä jalkaa, ulkoiluja keksimäärin kuusi, vähintäänkin, per elukka per vuorokausi. Saa siinä moppailla. Joku on sitä aina ajoittain kauhistellut, niin mekin rapakeleillä. Mutta kuivalla se ei haittaa niinkään. Ja itsehän olemme laumamme valinneet ja hankkineet, turha ruikuttaa. Pitää suhtautua löysällä huumorilla ja antaa imurin laulaa. Onhan tässä sopivasti joutoaikaa laulattaa.

Ikkunoitakin olen pessyt, sisältä. Mistä ihmeestä niihin kertyy mustaa likaa noin paljon, muutamassa kuukaudessa. Jouluksi on pesty, syksyllä sitä edellisen kerran, itse asiassa elokuussa. Joitakin ikkunoita on pesty noidenkin pesujen välissä. Ulkoa en ole vielä pessyt, mutta kauhean likaiset ovat, odotan että vähän lämpenee.

Olen ajatellut myös kuolemaa, mukana elänyt menetyksessä. Kun kuolema käy lähellä, se aktivoi myös omat muistot siitä aihepiiristä. Itkiessä ei osaa itsekään määrittää mitä tai ketä itkee, omat tunnemuistot aktivoituvat kipeiksi, myös helpottaviksi. Kuoleman kauneudenkin onneksi kykenen muistamaan, siinä ei ole minulle pelättävää tai traumaa. Kun kuolema on välttämätön, se on silloin jopa odotettu, hyväksyttävä ja helpotus. Niin kuolevalle kuin läheisille. Mutta kenen vuoro on milloinkin, siihen ei aina nämä maallikon ajatukset riitä. Periaatteessa tietystä ikäryhmästä on enää jäljellä vain se henkilö, jonka me maalaisjärjellä luulimme ensimmäisenä kuolevan, jo liki kaksikymmentä vuotta sitten. Hyvä, että hän on edelleen, mutta moni on kohdannut kuoleman odottamatta ja yllättäenkin. Siihen ei omat ajatuksenkoukerot riitä, onneksi ei tarvitse riittäkään. Otetaan vastaan ja mennään päin, mitä annetaan kohdattavaksi.

Mutta nyt ajattelen saunaa, se alkaa olla kylpemistä vaille valmis. Ilta-auringon säteiden valoissa, vesihöyryn noustessa kiukaasta, mikäpäs siinä. Nämä ovat minulle harvinaista herkkua, varhaiset saunaillat kotosalla, yleensähän olen aina tähän aikaan töissä. Revin siis ilon ja nautinnon, siitä mistä kykenen. Aika monestakin asiasta tänään. Tänään moni asian on hyvin.