UUSI VIIKKO, MITKÄ ON KUJEET

Otsalohkossani kihelmöi, kysymykset vailla vastauksia terävinä sinkoilee kalloni sisuksissa. Uusi viikko, mille alan, alanko millekään. Koska alan, alanko koskaan. Tilanne on hassu, hassuttelenko tilanteella. Mitä hassua tässä, no ei oikeastaan mitään, siltikin jopa koomista. 

Annanko aamuisen tai viime viikkoisen, viikon vanhan pölyn laskeutua, vai pöllyytänkö itse lisää, annanko pölistä koko ajan. Kuuluuko minun pöllyyttää vai olla pöllyyttämättä. Kun annetaan siimaa yhdestä suunnasta, muttei toinen osapuoli tiedä annetusta siimasta mitään. Välissä myös byrokratia ja uusi käänne, jota ei oltu osattu odottaa. Sitten on vastauksia, joita minä en ansaitse. En enää kysele, kun kerran ei kuulemma kuulu minulle. Noo, annan siis pöllytä, pölistelkööt isommat tekijät, minähän olen vain se työntekijä. Mutta samaan aikaan onhan se harmi, jos minun luullaan tekevän jotain, mutten itse siitä tiedä.

On puhelinnumeroita, jotka eivät vastaa, vaikka käsketään soittaa. Onko sinkoilevat kysymykset liian teräviä, jotka aivokuoressani sujahtelevat. Onhan ne aika teräviä, tunnen moisten piikityksen, siellä omassa aivokuoressani. Siksikö ne puhelimetkaan eivät vastaa, kun näkevät minun soittavan. Taas iski huumori pintaan, kauhukuva siitä, että vastaanottaja näkee minun soittavan. Pakenee kädet koholla takaseinään, piiloutuu pärinältä, vaativasti pomppivalta luurilta. Odotettu vastaaja ei kestä kysymyksiäni, kuitenkin heitän taas niin vaikeita joihin ei ole vastauksia. Annan siis pölyn laskeutua. Odotanko, että vastaanottaja kerää vastauksia, jopa rohkeutta, jotta soittaa takaisin. Muutamaa puhelua olen jo se muutaman viikon odottanut. Lähetänkö muistutuksena rohkeutta ja vastuuta, etteivät unohda työnkuvaansa ja vastaamisen tärkeyttä. No enpä lähetä yhtään mitään minnekään, annan pölyn laskeutua kaikessa rauhassa. Yritän ymmärtää että ei kaikkeen ole suoria vastauksia, ja mitkä ovat niitä pieniä mitättömiä kysymyksiä, suuressa yhtälössä. Mutta edelleenkin minä olen se työntekijä, homma ei tule tehdyksi, jos en tiedä, että minun pitää tai ennen kaikkea saan sitä tehdä.

Sain puhelun, hyvä niin, henkilöltä jonka yhteystiedot minulle viime viikolla annettiin ja käsky soittaa. Tosin tämä henkilö ei tiennyt asiasta senkään vertaa kuin mitä sähköposti minulle on tullut päättävältä taholta. Mutta hän aikoi ottaa selvää ja palata asiaan. Luotan hänen soittavan, kunhan saa itse tietää toimintasuunnitelmasta. Näinpä en siis hötkyile mihinkään, vaan annan sormien pompahdella näppäimillä, mikäs tässä puolivalmiissa maailmassa.

Kevätsäätä lupailee tälle viikolle, lämpöennätyksiä. Mikäpäs siinä, samalla kuivaa pihamaat ja lätäköt. Joki virtaa vapaana, rannoilla kenottaa jäät vaikeissa asennoissa. Osa on ilmassa, osa taas osittain roikkuu veden alla. Lauantaina vastarannalla kissa leikitteli jäillä, lorkki tassuilla vettä ja kirmaili jään päällä. Hämmästeli heijastuvaa peilikuvaansa. Vieressä kuhertelivat sinisorsat, muutama telkkä kiihdytteli vedenpinnan yläpuolella. Nariseekohan telkällä siipien saranat vai mistä se ääni lähtee. Sellainen terävän napakka viuhuna, vai lähättääköhän lintu nokkansa kautta lentäessään siipien tahdissa. Herää kysymys läähättäväkö linnut tai hengästyvätkö ne huohottavien nisäkkäiden tapaan. Kylläpä sinkoilee taas teräviä kysymyksiä aivokuoreni sisällä, aivan turhia kysymyksiä, ruuhkaksi asti.

Lähipelloilla on kurkia iso lauma, joutsenpariskunta ja lokkiyhdyskunta. Melekoinen konsertti. Kuovit, töyhtöhyypät, nekin ovat pelloille palanneet. Miksiköhän töyhtöhyypät tekevät jo nyt sellaisia syöksyjä kohti, vaikkei ole edes poikasia, vielä. Onko niille tyypillistä moinen lentotapa, kohti syöksähtely. Kuovit ottavat paljon maltillisemmin. Sanoin pienenä kuoveja kuikutalinnuksi.

Varmaan jos olisin lintu, olisin töyhtöhyypän tavalla epäloogisesti sinne tänne syöksähtelevä, ilma-akropatiaa harrastava kirkuja. Suokukkoja oli ennen vaikka kuinka, mutta silloin oli tulviakin. Nyt moisia pöyhistelijöitä näkee harvemmin. Niiden soidinmenoja oli hauska seurata, kuinka komeimmat kukot kukkoilivat päivästä toiseen ja taistelivat keskenään, sillä aikaa vaatimattomammat kukot lempivät naaraiden kanssa, kun toiset vaan kukkoilivat paremmuudesta. Raakaa peliä, näinpä jälkeläisiä saivat ne kukkopojat, jota eivät luulleet itsestään liikoja, hoitivat vain hommansa. Naps.

Lauantaina menin tutulle laavulle, aamuvarhaisella. Tämä laavu on todella hyvin pidetty, siisti ja pelisäännöt selvät. Ainakin ennen olleet. Olihan näky, kyllä kuvotti ja harmitti. Arvatenkin myös suututti. Vahvin tunne oli pettymys, ettei osata käyttäytyä ja toimia vastuullisesti. 

Miksi pitää tuhota, hävittää, sotkia, rikkoa ja pilata. Laavun ympäristö oli töhritty ketsupilla, istuinalustoja silputtu, puukkoja nakeltu metsään, terät ja varret erillään. Tölkkejä oli nuotiopaikka pullollaan, samoin metsästä löytyi. Osa tölkeistäkin poltettu, tuhottu. Makkarapaketit, tyhjiksi ruutatut ketsuppipurkit ja paperit lentelivät tuulen mukana. Katuharjat oli katkottu, nuotiossa sulatettu ja tuhottu. Sangot löytyivät lähimetsästä... Mikä saa tuhomaan ja jättämään tällaisen jäljen. Laitoin siitä foorumille kuvapäivityksen. Paljon sateli kommentteja, minkä arvasinkin. Yleinen asia, joka nousi esille oli se, että pitää hankkia kameravalvonta. Mikä taas minua kummastuttaa, miksi aina pitää olla valvontaa ja sitä kautta todistella tekijä ja syylliset. Minä puolestani peräänkuulutan "omavalvontaa" omien korvien välissä, että erotamme oikean ja väärän. Mitä saa ja voi tehdä, mitkä ovat omat vastuut ja velvollisuudet. Mikä on omaa ja mikä muiden omaisuutta. Itse toivon, että "omat lamput" ovat sen verran kirkkaat, että sieltä lähtee signaali oikeasta ja väärästä. Ettei tarvitse valvontakameroiden kautta viranomaisten tulla kertomaan, että teit väärin. Sitten tekijä onkin taas hoomoilasena, että mitä väärää hän on tehnyt, sehän oli vain hupia kun hajotti, roskasi ja tuhosi. Argh, taas sinkoilee kipeästi kuoreni sisällä... Johan on nyt herkillä tuo sisus. Noh, kommenteista oli aistittavissa myös kateutta, nyt minä saan tölkeistä panttirahat. Porukka laski kuvien perusteella paljonko nettoan. Toki olisihan omistaja voinut ne hakea peräkontistani, mutta eipä näyttänyt nokkaansa. Nettosin enemmän kuin laskijat arvuuttelivat, sillä enhän kuvannut kaikkia tölkkejä. Kokonaista 2,25 €, pelkkää voittoa minulle. Toki minua ahneena ihmisenä harmittaa muutama tuhottu tölkki, josta en saanut panttia, enkä myöskään ketsuppipullosta. Toki eihän tästä minulle mitään vaivaakaan ollut, kunhan vain siivosin laavun seudun niillä vehkeillä mitkä jäljellä olivat ja keräsin roskat ja tölkit tuulen pyörittämästä. Ja ihan omaksi huvikseni ajoin ne lähikauppaan ja koronaa uhmaten vielä palautinkin, ahne kun olin.

Nyt alkaa tekniikka saivarrella kanssani, pakko siis lopettaa. Tässä olkoon tämän aamuinen ajatusten sinkoilun päivittely, yhä tosin sattuu, terävinä jatkuvat edelleenkin aivoitukset. Olenko lähtökuopissa, valmiina organisoimaan, vai olenko lomautettu, työtön vai mikä. Roolitus on siis enemmän kuin epäselvä. Onneksi illalla siivosimme kunnolla, oli ihan matot ja osa verhoista pihalla. Minä jynssäsin pesuhuoneen kaakeleita soodalla ja etikalla. Kummasti kirkastui ja raikastui elämä. Monta asiaa on yhä tekemättä, alanko vai enkö ala. Siinäpä vasta kysymys, sekin on suhteellisen napakka, kolahti vasemmalle ohimolle sisältä päin.

Tsao, nautitaan asioista, joista voimme nauttia. Niitähän on vaikka ja kuinka, kunhan hiukan laajemmin ajattelee ja näkee paniikkiaan pidemmälle.