EI KAIT SIINÄ

Ottaa vain kahvikuppinsa ja istuu koneelle. Ei kait siinä kummempaa. Antaa aivopierujen, aivoitusten, jopa ajatusten virrata sorminäppäinakselilta eetteriin. Heleppuahan se, kunhan vain saa itsestään irti. Tai ottaa ja tekee.

 

On vai, no ei aina. Ei kait siinä, saahan sitä välillä olla näpyttelemättäkin, aivopierujaan päästelemättä. Varsinkin jos kaasujen tuotos on meganegaa, ihtiäänkin ärsyttävää, samaa vanhaa ja tunkkaista laulantaa, soutamista ja huopaamista.

 

Kuorikatteet odottavat, ne ajattelin aamusta levittää. Eilen aamulla varhain rikkaruohot kitkin kukka-altaista. Sehän meni periaatteessa niin, että nousin varhain. Jymähdin kahvikuppini kanssa, jalat rahilla, sadetta kuuntelemaan ja televisiota katsomaan. Kunnes vilahti valoilmiö, ja eiku pihalle kameroimaan, siis kuvaamaan vesipisaroita, valoa, varjoja, kesää... Hippasin siinä paljasvarpain ja ihastelin, kuvattavaa löytyi vaikka kuinka. Kuvasin, kunnes tajusin rikkaruohot. Niinpä sitten niitä keräämään, poistamaan. Meni muutama minuutti ja valkeus katosi suit sait, sain vettä lastillisen niskaan. Olikin niin yllättävä kuuro, etten ehtinyt periaatteessa tajuamaan, tai siis olen todella hidasälyinen. Näin minä kastuin aamuvarhain yöpaidassani rikkaruohoja kitkiessä. Ei kait siinä, jatkoin hommaa, olinhan jo kastunut. Saman tien tuli taas valkeutta, kunnes taas lastillinen vettä niskaan. Kuuroja tuli ja meni, siihenkin reiluun varttiin, minkä kyykin pihalla.

Omaa tyhmyyttäni taas jurnutin, miten tämäkin menee näin oudon kautta. Kuka sitä nyt yöpaidassaan rikkaruohoja kitkee, vähän niin kuin vahingossa. Kukapa muu kuin minä. Toki voisin harjoittaa joskus järjellistä toimintaa ja asianmukaista vaatetustakin. Niin mikä on asianmukaista, varmaan joo sadekamppeet ja kumpparit, puutarhahanskoilla ja kuokilla. No, minun käsitykseni on, että sehän on uimapuku, heinäkuu ja saa kastua. Eikä tarvisi urputtaa kastumista.

 

Niin, ne on eilisen jäljiltä puhtaiksi nypytetyt nuo penkit, tarkoitus on siihen kuorikatteita vetää. Se viimeistelee, toivottavasti estää rikkaruohot, jemmaa myös kosteutta...  Sitten kun ajattelee, miksi me määrittelemme minkäkin hyödyllisyyden tai ihanuuden. Miksi keto-orvokki tai saviheinä kuuluu rikkakasveihin ja sitten ostamme koristeheiniä ja monenkirjavia orvokkeja. Miksi rätkiä ja harakoita vaikka vihataan, mutta telkän tai tiaisen pesimistä ihaillaan ja varjellaan. Miltä tuntuu olla roskakasvi tai roskalintu?
Samahan se on ihmisilläkin, toiset itsensä ylentää muita paremmiksi, osa saa kokea kokoa ikänsä olevan roskasakkia. Siihenhän alkaa pian jo itsekin uskomaan, kakkosluokkaisuuteen tai roskaisuuteen. Kuinka sieltä roskasakista voi ponnistaa, kasvaa muidenkin silmissä hyväksi, kun on tietty leima annettu. Se on väärin, roskalinnuillekin rankkaa, kun niitä vaikka ammutaan, koska ne kuuluvat roskalintuihin. Toki ymmärrän, ajatella, minäkin jotain ymmärrän, että näin on. Mutta silti, ei kait siinä, järki käteen.

En ole eilisiä rikkakasveja uudelleen istuttamassa. Tosin muistan lapsena, kun perunapenkkejä perkkasimme, löysin niin paljon kaikkea ihanaa, että ne sitten pitkin pihoja ja ruukkuja istuttelin. En saanut viljelmilleni kannatusta, sillä nehän olivat niitä rikkakasveja, oikean kasvun lamauttajia, kasvuston tukahduttajia. Mutta kun ne olivat minusta niin kauniita, olisin niillekin halunnut antaa kukoistuksen mahdollisuuden...

 

Ei kait siinä, tämmöisiäkö sielustani virtaa, onhan jännä itsekin lukea.

Mutta kiva on näpytellä ja naputella.
Heinäkuu on jo hyvin polkaistu käyntiin. Mitä se tuo, tai vie tai antaa. Sitä jännänä oottelen. Ottaako enemmän kuin antaa, vai voinko valta- ja mittasuhteisiin kuinka paljon vaikuttaa.
Nyt minua on ärsyttänyt omat työvuoroni ja jatkuva muutos. Ei kait siinä, tykkään muutoksista, mutta kun sitä tulee monelta suunnalta ja minä olen aina vain niin nöyrä ja laama, että suostun, joustan ja venyn. Periaatteessa olen ottanut kaikkien lomia, menoja, toiveita huomioon. Joustanut ja organiseerannut, jumpannut kokoon. Saanut aikaan kivan ja mielekkään, myös toimivan työvuorolistan.
Sitten tuleekin peruuntumisia, ei kait siinä, saa tulla, mutta niille päiville on sitten tyhjäkäyntiä, tai outoja tuntimääriä, koska tarkat askelkuviot muuttuvat. Enkä saa millään itselleni muka ansaittuja vapaapäiviä, kun muiden tarpeet menevät aina ohi. Tai siis minä pöhölö joustan, aina muut menee edelle, kun lähden mahdollistamaan muille. Tarpeeksi kun vedotaan tunteisiin, niin minähän otan ja luovun omista toiveistani. Kehitysvammapuolella kun minun pitäisi yhä tajuta ja muistaa myös ottaa taustoista itse selvää. Kun monikaan heistä ei pohjimmiltaan ymmärrä päiviä, päivämääriä, aikatauluja. Mutta nämäkin muutokset, ideat, viestit kulkevat monen välikäden kautta, aina on rikkinäinen puhelin fiilis, viesti muuttuu monien välikäsien kautta. Minä kuulen sen viimeisen version ja itkun äänessä. Ja joustan, kunnes kuulenkin sitten että ei olekaan oikea päivä joustolle, olen mahdollistanut vaikkapa reissun kuitenkin väärälle päivälle. Mutta tämähän tulee ymmärrykseeni vasta kun olemme perillä... Ei kait siinä, siihen meni sekin odotettu vapaa ja ehkä jopa omat suunnitelmat, seuraava päivä onkin tunneista vajaa, mutta osalle porukasta listoissa toteutettava. Näinpä roikun sitten vähän joka päivä jossakin. Tai lupaudun kuudeksi tunniksi tai koko päiväksi johonkin projektiin, luovun muista, ja sitten minua tarvitaan vain kaksi tuntia. Mitäpä teen muille varatuille tunneille, heitänkö viestiä tarviiko minua joku vai otanko lukua kotona ja ärsyynnyn turhasta omasta joutoajasta jolle en keksi järkevää tekemistä. Toki voin levähtää, mutta onko se palautumista jos savuan ja käryän kuin kituva nuotio. Toki voin lähteä jonnekin, mutta enpä ehdi paljon minnekään, eikä kukaan pääse mukaan kun ei kukaan tiedä, kun en itsekään tiedä. Tai sitten nuohoan noita hiivatin kukkapenkkejä, vaikka oma kalenterivaraus oli palkkatyön tekemiseen. Ristiriitaista ja eniten tympäisee oma itseni, miksi minä moiseen suostun, antaudun, joustan ja lähden... Ja taas lähden, ei kait siinä... Muka olen hyvä oppimaan, mutten tässä asiassa.
Ei kait siinä, olen itseeni ärsyyntynyt, tässähän se selvisi!

Pikkukissat, nuo ihanat riiviöt, vilpittömyyden pienet jättiläiset. On opittu hiekkalaatikolle, on opittu syömään kiinteää. Paitsi toista ei kiinnosta kiinteä, tissi maistuu ja lotina käy. Verhot, niiden mahdollisuudet on tajuttu, metrin korkeuteen kiivetään jo ketterästi. Sääret, paljaat tai ei, niitä kiivetään. Hampaat isketään mihin sattuu, rautaa tai lihaa, samalla voimalla. Isoja kissoja härnätään, oli kolli kuinka vanha, jalo tai komea, yritetään saada mukaan leikkeihin. Saadaan ojentavaa isoa tassua ja rauhoitetaan, ei kait siinä, uudestaan ja yhtä ihanana tehdään tuttavuutta. Putoillaan mistä vaan, kiipeillään miten päin vaan.
Eniten notkeutta ja agrobaattisuutta, tajuntaa vaatii itsellä aamukahvin keittäminen ja herääminen. Kun jaloissa pyörii yhdeksän elukkaa, kaikki nelijalkaisia. Pitää liikkua varoen, ettei tallo tai töni, samalla pitää muistaa kehua ja kannustaa.

Ei kait siinä, nyt sain toruja ja kritiikkiä. Syyllinen vai syytön, kuka tietää, mutta vaikutti fiiliksiin ja naputteluintoon. Taidan siirtyä hyötykäyttöön. Lähden levittämään ne kuorikatteet, imuroin ja oikeisiin töihin. Sitten on kuulkaas kolme vapaata edessä, itsekästä. Tuskin. Mutta ei kait siinä, näillä mennään.