KESÄ

Nyt on kesä meillä.

 

Mielettömän kauniit ilmat, uskomaton luonto, todellinen kesäfiilis. Näinpä minäkin olen itseni ulkoistanut, en ole pahemmin koneella käynyt.

Puuhamaassamme on puuhaa, eikä siis ole ollut aikaa edes ajatella, että kirjoittaisin. Toisekseen en ole edes ajatellut, että minulla olisi kenellekään mitään kirjoitettavaa, annettavaa. Jonnin joutava höseltäjä, mitä noita aivoituksia luukuttamaan, leima vain syvenee otsassa muuttuen polttomerkiksi. Itse asiassa eilen törmäsin johonkin teoriaan, jonkin testin kautta, joka ilmaisi asian näin, että ajatukseni ovat niin omintakeisia että harva niitä ymmärtää. Tiedetään.

 

Koronan ja kevään myötä olen huomannut kuinka suppeaksi omakin maailma menee, vähäisetkin ystävyyssuhteet, kaverit, harrasteporukat ja ihmisten kohtaamiset siviiliminänä katoavat. Valuvat kuin kuiva hiekka sormien väleistä. Niitä ei enää ole, kun ei vaan ole. Harmittaa. Kotonakin saa elää kuin pellossa, kun kukaan ei käy, saati juurikaan ilmoittamatta ilmaannu. On semmoinen tyhjä olo, jopa alistettu, näin helposti ne katoavat. Mitä se on sitten vanhuksilla, riskiryhmäläisillä ja kotiinsa jumittuneilla. Samoin oma äiti, siellä se keikkuu puhelimen päässä, harvoin uskaltaudun käymään ja hoitamaan asioita, mikä taas kasautuu yhdelle siskoistani, joka on lomautettuna ja vähemmillä ihmiskontakteilla kuin minä. Morkkista joka suuntaan, pitäisi mutta kun ei voi, saa saati uskalla. Entäs jos ja kun tilanne vapautuu, saa käydä, kuinka moni kotiinsa eristetyistä jää edelleen eristyksiin, he eivät enää kuulu kenenkään päivärytmeihin tai askelkuvioihin...

 

Kun omaa kalenteriaan suunnittelee, työminän kautta, moinen siviiliminä on sielläkin nollaantunut, kun ei tarvitse huomioida kuoroa, koulua, tansseja, kirjoittajakursseja... Unohtaa ajatella asioita edes tuosta ihanan itsekkäästä perspektiivistä. Toisaalta olen myös virikepuolella onnistunut, saanut innostumaan, mutta sehän vaatii jälleen siviiliminän sulautumista, omista asioista luopumista jotta voin olla mahdollistamassa toiselle mitä olen itse mennyt ehdottamaan. Hyvä niinkin, mutta kaksiteräinen miekka.

Kaiken tämän ja koronan seurausta on se, että lopetin ammattitutkinnon suorittamisen, luovuin siviiliminän halusta oppia, kun ei vain arjessa ja etänä onnistu. Kun tekee valintaa päivittäin, teenkö etänä koulujuttuja muutaman tunnin viikossa, vaiko osallistunko vaikka kotihommiin, polttopuu-urakkaan tai käynkö lenkillä... Arvatenkin morkkiksen kautta olen päätynyt tekemään muuta, luopuen opiskeluun liittyvistä asioista, aina siirtänyt niitä, kunnes ne siirtyvät niin paljon että ikään kuin pino putoaa pöydän reunan yli lattialle, sekaiseen läjään. Tuo nyt oli taas sellainen mielikuva, joka aiheesta piirtyi mieleeni.

Sanoin itseni irti myös yhden avustettavan roolista, kun ei etäisyydestä johtuen ole järkevää pilkkoa palasiksi myönnettyjä tuntimääriä. Rällätä niin sanotusti tienattua palkkaa välimatkoihin. Sekin harmittaa, sillä tulimme toimeen hyvin ja meillä oli kivaa yhdessä, mahdollistin hänelle paljon asioita, joiden mahdollistaminen ei nyt onnistu. Olen viestikapulaa ja jatkajaa hänen kohdallaan etsinyt ja ehdottanut, sillä tämä on tärkeä asia avustettaville.

 

Työkuviot taas ovat omalta osaltaan helpottuneet, kun voin tehdä avustajan hommaa aamu- ja päiväsaikoihin, kun avustettavien koulut ja työkeskukset eivät ole auki. Aloitan aamuni usein jo puoli yhdeksän aikaan pyörälenkeillä ja ulkoiluilla. Iltapäivään mennessä on jo omat askeltavoitteet saavutettu, helpostikin. Minulle sopisi tämä  aamupainotteinen työaikataulutus, mutta normaalialikana se kellahtaa iltapainotteiseksi. Siinäpä se, että kuinka taas syksyn mittaan, sikäli mikäli korona-arki normalisoituu. On tästäkin rytmistä pois oppiminen, ja selittäminen, miksi avustaja toimii mitenkin. Onhan siinä myös se vaara, että illat loppuvat kesken. On myös sekin vaara, että luovun ainoistakin itsekkäistä iltaharrastuksista, vielä vähemmän pyörin sitten kursseilla tai kykenen mihinkään sitoutumaan, kun illat vain loppuvat, käsittääkseni niitä on edelleenkin vain seitsemän viikossa. 

Tilapäisen perhehoidon perheiden puolelta on myös tullut kyselyitä jatkanko syksyllä, harmittaa antaa avoimia vastauksia, etten tiedä. Pakko vain  järjestää kalenteriani uusilla tavoilla. Toki nyt koronan myötä ja lomautettuna on kuviot myös muuttuneet. Eikä muutos aina ole huono asia, itseä harmittaa vain se, että aina muutoksessa on kyse henkilöistä, perheistä, joita olen vilpittömästi tykännyt auttaa, jotka ovat avun tarpeessa. Osa työnantajistani on hämmästellyt itseäänkin, kuinka tiukoissa paikossa ottavat juuri minuun yhteyttä, heittävät tilanteisiin, kriisipesiin ja sulautusuuneihin, luottavat että handlaan. Olenhan itsekin sulatusuuneissa kärvistellyt. Onhan se mieletön luottamuksen osoitus. Kaiketi olen hyvin handlannut, olen ollut ja olen odotettu henkilö perheissä. Mikä tuntuu todella hyvältä, teen asioita todellakin sydämellä.

 

Kissanpennut, pian kolmen viikon. Opettelevat istumaan, kunnes kellahtavat. Kannattelevat jo mahaa, kunnes kellahtavat. Pyrkivät jo kehdosta ulos, kunnes kellahtavat. Sulattavat sydämiä, ovat aivan ihania, joille kaikki huomaamatta lässyttävät ja lepertelevät. Onneksi meillä on heidät ja koko tämä eläinkatras. Ilta-auringossa isot kissat kellistelevät rantakiveyksillä laumana, se vasta kissanelämää. Vieläkö joku ehtii niille kalastamaan, on kissanelämä täydellistä, ainakin se näyttää siltä. Rennon letkeitä elikoita. Noista voi ottaa oppia.

 

Itse asiassa lauantaina pidin kesäloman, nollasin kaikki kotihommat ja olin kahden typyn kansa Oulussa päivän. Toki ennen Ouluun lähtöä siivosimme pikaisesti kodin, on kivempi tulla ainakin kerran imuroituun, kuin illalla vielä aloittaa moisen karvarallin huushollissa.

Nyt meillä on menossa talon takaseinän purku ja uudelleen laudoitus. Ukkokullan viikon loma tulikin nyt, hiukan puskista, minulla on omat työni. Mutta ei kuulemma tarvitse suuremmin apuja, yksi tytöistä on tänään mukana. Näillä mennään. Moni asia on monen tekijän summa. Suunnitelmat muuttuvat lennosta ja säiden mukaan.

 

Meidän pihassa kun on käynyt tuttavia, kuulemma ovat päivitelleet kotonaankin meidän tekemättömien asioiden määrää. Keskeneräisyyttä. Niin, onhan tätä, yhtä jos toista. Ei tässä pahemmin lonkkia vedellä, hommaa on yötä päivää, isojakin urakoita.

Terassille tuli uusi iso askelma, sen lisäksi vuolukivilaatoitus, sekin on vielä vaiheessa, mutta todella pitkällä. Palju löysi paikkansa, sekin upotettiin jatkettuun terassiin. Kaksi isoa istutusryhmää etuoven tuntumaan. Sitten uudistin entistä perennapenkkiä istutuslaatikoilla "Keski-Eurooppalaisella" tyylillä, naamioin ja kivesin, hyötykasveja ja kesäkukkia sulassa sovussa. Taimimyynneistä pelastettuja raasuja, joiden toivon heräävän kukkaan kesän myötä... Odotetaan näyttääkö se jatkossa miltään, tämä on siis väliaikaisratkaisu, tuo kohta vaatii pihasta järjen ja rahan käyttöä joskus tulevaisuudessa. Silmänlumetta. Säälittävää räpellystä, sanon minä.

 

Nyt on aika aamupalan, päivän työt ja tehtävät odottavat.

Kesä jatkaa yhä ihanuuttaan, nautitaan ja paistatellaan.