LAAVALAMPPUNA

Ajattelen, oikeastaan taukoamatta. Milloin mitäkin. Ideasta aivoitukseen, toteutukseen. Ajattelen myös ajateltavia ajatuksia, kuolemasta, muistoista, menneistä, tulevasta, jopa tästä hetkestä.

Ajatuksia tulee ja menee, vähän niin kuin lavalampussa kuplia. Välillä isompia, sitten joukko pienempiä, hetken tauko ja uusi kupla muodostuu.

 

Ajattelenpa nyt ajatuksiani kuolemasta, sekä kuoleman monenkirjavista lieveilmiöistä.

Esimerkkinä syksy, syyskuun 20. vuonna 2015.

 

Menimme perheen kanssa seikkailupuistoon Kalajoelle. Lapsemme oli niin sanotusti nollilla, luuydin täysin passiivinen, johtui leukemian-, sekä neuroleukemian hoitamisesta. Luuydin oli nollilla, koska ärhäköillä sytostaateilla se ajettiin elokuussa nollille. Silloin kuumeisesti odottelimme, ettei luuydin olisi kokonaan nollaantunut, vaan heräisi, jotta elämä jatkuisi. Aika simppeli laskentakaava.

No joka tapauksessa lapsemme oli nollilla, mutta yleiskunto loistava siihen nähden.

Saimme sairaalasta viikonlopun vapaaksi, olihan häät silloin lauantaina nekin tanssimme tappiin saakka.

Niin sitten päädyimme seikkailupuistoon, kiipeilimme, roikuimme puiden latvojen tasolla, laskimme liukumäkiä ja ylitimme itsemme jokainen sen sadalla asialla. Retkusimme puissa ja puistossa reilut kolme tuntia, mikä on todella paljon perheelle, joka kärsii korkeanpaikankammosta ja huimauksesta ja sen sellaisista lieveilmiöistä. Alas tulimme kun tuli nälkä ja vessahätä.

 

Tämä oli sellainen riippusilta siihen mistä aloin kirjoittamaan, eli muistoista, muistelemisesta ja ajattelusta.

Kun maanantai koitti, palasimme osastolle, syöpäosastolle, lasten syöpäosastolle. Todellisuus annettiin jälleen päin näköä. Siellä hematologi varovaisesti kyseli, kuinka neiti häissä jaksoi, oliko uupunut. Kerroin tappiin saakka tanssimisesta ja seuraavan päivän seikkailupuistoreissusta ja siellä jaksamisesta, rohkeudesta ja menemisestä. Silloinkin hematologi sanoi: onhan teillä taas mitä muistella...

Tätä muistelemista toisteltiin meille useissa yhteyksissä, sillä etenevä syöpä ja itsensä kloonaava syöpägeeni oli ollut tiedossa ja elämäämme jo viisi vuotta. Mutta kenelle näitä muistoja annetaan. Usein mietin sitä, tarkoitetaanko moisella meitä jäljelle jääviä? Vai voiko kuolemassa, kuollessa ottaa muistot mukaan, ja muistella niitä siellä jossain? Toivottavasti voi ottaa mukaan ja muistella, jotta on mitä muistella. Kenelle moinen sanonta on tarkoitettu? Onneksi itselläni on valtavan hyvä, jopa valokuvamuisti, monissakin tärkeissä asioissa. Myös kuoleman hetken voin minuutti minuutilta muistaa. Kuinka näin, koin, aistin, tunsin ja tajusin. Muistin, muistan yhä, mitä kaikkea voi kuoleman hetkellä muistaakaan. No äitinä muistin tietty kuolemaa tekevän ja odottavan lapseni syntymän. Samassa silmänräpäyksessä muistin molemmat. Miltä tuntui samaan aikaan pelätä, toivoa ja odottaa kuolemaa. Sitä en välttämättä haluaisi muistaa, sillä sehän ei millään järjellä kuulu äitiyteen, tekee yhä kipeää, kouristaa ja sattuu.

Muistan mitä ajatuksia laavalampussani velloi, miten ne ajatukset törmäsivät, satuttivat, räjähtelivät atomeiksi. Olisiko se atomiksi paukahtaminen ollut tätä todellisuutta. Mitä yhä muistelen. Vaikka monien mielestä, mitä tuota nyt enää muistelemaan. Onhan kuolemasta pian neljä vuotta. Mutta kun laavalampussani paukahtelee ja liikkuu edelleen näitäkin ajatuksia. Muistoja, kivoja ja kipeitä, sulassa sovussa. Mutta harva enää haluaa kuulla kipeistä asioista. Jonninjoutavat ovat monelle niitä tärkeitä. Mutta eivät välttämättä minulle, olen kuoleman kautta muutettu ihminen. Huomaan jonninjoutavuuksista kieltäytyväni, usein ja sulavasti, en vain jaksa moisia. Minulle on annettu vakavuus, muistojen ja muistini tuoma todellisuus elettäväksi. Jossa on näitä synkempiäkin ja raskaita kuplia ajateltavaksi. Elämä ei todellakaan ole pelkkää keijupölyä. Yhä syvä hiljaisuus valtaa tai aihe käännetään nopeasti muuhun, jos sivuan lastani tai kuolemaa. Itseä harmittaa kun pitää ajatella, mitä muut kestää, jottei heille vaikka paha mieli lipsahda, kun muistutan kuolemasta tai edes mainitsen, kuolleen lapseni. Ja hänhän on päivittäin, onneksi, yhä muistoissamme. Aikaperspektiivin ajattelemme usein ennen kuolemaa, vai oliko se kuoleman jälkeen. Ennen sairastumista, sairastaessa, kuoleman todellisuus ja meidän elämämme on aikajanalla tarkkaan märitelty. Se on meidän elämäämme, todellisuutemme mittari. Tulee aina olemaan.

Toki siihen vaikuttaa myös asiat, joita tuplasisko savuttaa ja tavoittelee... Mistä kaikesta menetetty lapsemme olisi joutunutkaan luopumaan, mikäli olisi säilynyt hengissä. Sekin tekee kipeää tajuta.

 

Muistan myös sen, että tuosta hematologin maanantaisesta, 21.9.2015, sanonnasta tasan vuosi, niin lapsemme hengitti viimeisen henkäyksensä. Muistan yhä paljon siitä viimeisestä vuodesta, laavalampussani paukahtelee ja virtaa ruuhkaksi saakka palleroita, muisteltavia muistoja ja ajatuksia. Se oli rankkaakin rankempi vuosi, onni että muistan siitä jotain, paljonkin. Vaikka sattuu, ne muistini kuplat ovat yhä arkoja.

 

Nyt kun koulut alkavat, nuoria lentää pesistä, kun muuttava opiskelujen perässä. Sitten vanhemmat ruikuttava, ikävöivät ja itkevät. Tarkoitan sellaista överihommaa aihepiirin puitteissa, vanhemman omaa lamaantumista ja surkeutta. Onhan se sitäkin, mutta heillä on elämässä yhä elävät lapset, joille soittaa, joita nähdä ja jotka ovat olemassa. Ja jotka tulevat kotiin, äidin puurokattiloiden luokse mielellään lomilla ja mahdollisuuksien mukaan. Tavoitehan on, että lasten siivet kantavat, eihän kukaan halua peräkamarin lapsosia kasvattaa, tai ainakaan se ei minun tavoitteisiini kuulu. Olen ylpeä, kun he itsenäistyvät, muuttavat, löytävät oman polkunsa, oppivat kantapään kautta, välillä haparoivat, mutta suuntaavat elämässään kohti omia tavoitteita ja unelmia. Tässä taas nähdään se meikäläisen, julma ja varmaan vääristynytkin perspektiivi, en vain jaksa jonninjoutavaa ruikuttamista moisen aiheen ympäriltä, kauheaa lietsontaa, kun lapset ovat kerran yhä olemassa, elossa ja räpiköivät omilla siivillään. Näin sen kuuluukin mennä.

 

Vanhemmuus se on vaikeaa, herkkää, kipeää, joillakin jolloinkin jopa helppoa. Koen, että meilläkin muiden asioiden kohdalla vanhemmuus on helppoa, vaikka väännämmekin, taistelemme, keskustelemme isoilla kirjaimilla, jos vertauskohtana on kuolema. Uskon yhden lapsen, sisaruksen menetyksen myös muun katraan perspektiivejä muokanneen. Olen ylpeä, että tytöillä on rohkeutta kohdata, mennä ja toimia, eikä suinkaan aina sen helpoimman kautta. Tuplasiskolle oli vasta sanottu, että se vetää kuin äijä, siis käärii hihat, tekee ja toimii. 

He uskaltava kätellä vammaisia, jutella heille, kohdata ja olla ymmärtäväisiä. Ottaa erilaisuuden huomioon, kysellä ja olla aitoja lukuisissa tilanteissa. On näitä muksuja sen verran kovalla kädellä ja elämällä koulittu. Sormi ei aivan heti mene suuhun, sillä osaavat myös kokata, huolehtia kodista, budjetoida, asettaa tavoitteita ja määränpäitä, ottaa vastuuta ja pysyä siinä. Mennään nukkumaan, niin että jaksetaan aamukuudeksi töihin. Sillä moni parikymppinen on aivan hukassa ja pihalla monenkin asian suhteen. Jotain olemme kyenneet antamaan, se on reaalinen ajatusmaailma ja kyky nähdä, ajatella. Meidänkin typyjen laavalampuissa leijuu monenlaista ajatuksentynkää, sen tiedän ja siihen luotan.

 

Mutta näinkö se aamutuima vierähti, kuoleman pyörteissä. Näköjään. Aika vaihtaa yökkärit päikkärehin, tsekata kalenteri, säätila ja tehdä suunnitelmat niiden mukaan. Nyt nousee laavalamppuuni erilaisia kuplia, niitäkin on tuolla jonoksi asti...