JUMITTAA

Aamu, suununtai, suhteellisen aikainen. Yöllä on satanut vettä, maa on märkä, kastehelmiä kimaltelee auringossa. Kaunista, syksyistä. Syksyhän on lempivuodenaikani, olenhan elokuun lapsi. Syksy, kaikesta huolimatta, vaikka syksyihi on kuulunut myös paljon raskaita ajankohtia, sekä lepseni, että isäni menetykset. Kaikesta huolimatta syksy, siinä on jotain valmista, värikylläisen turvallista, runsaan rehevää, kypsää ja alkukantaistakin. Olen opettellut nukkumaan hitaammin, oppinutkin jollakin tavalla. Nukun usein sellaista liki kahdeksaa tuntia, ennen suihkasin yöni neljään viiteen tuntiin. Missä se näkyy, no ainakin siinä, etten tahdo enää löytää aikaa kirjoittamiselle,kun aamun varhaiset tunnit vedän unta nuppiin. Kesän mittaan olen muutenkin koneelta vieraantunut, itseni vierottanut. Mikä toisaalta myös harmittaa, kun tykkään hiljaisista aamuista, tuokiosta koneella, kahvin kera. Kun kirjoitin hiljaisista, samaan aikaan Kaino-koira kuorsaa äänekkäästi jaloissani. Hiljaisuutta on siis monenlaista, käsite siitä, ei aina oikeasti ehkä ole hiljaista. Tarkoittanen lie sellaista henkistä hitautta, rauhaa, omaa tilaa ja omaa hiljaisuuden kuplaa. Kun ei tarvitse vielä sännätä sinne ja tänne, touhottamaan. Saa silleen hiljaisen hitaasti avautua aamuun. Jumit, niistähän minun piti kirjoittaa. Kyse ei ole kropan jumeista, vetreä lievä kaksivitonen, mikäs tässä nyt jumittaisi. Hah. Elämä, se rullaa eteenpäin, kysymättä, jumeista huolimatta. Huomenna on taas huominen edessä. Aikaratas jaksaa raksuttaa, porskuttaa, vaikka kuinka ihminen jumittaisi. Jollakin tapaa tätä ajankulkua peilaa herkemmin, kun on kaikenlaisia vuosipäiviä. 18.8. oli lapsemme ensimmäisen kantasolusiirron vuosipäivä, yhdeksän vuotta, vuonna 2011. Järkyttävän pitkä aika, kaikesta, siltikin jumitan muistoineni tietyissä asioissa erittäin kirkkaasti. Valonpäivästä, kuolemasta, elämän loppumisetsa on pian neljä vuotta. Järkyttävän pitkä aika, sekin. Samalla vasta lyhyt pätkä aikalaskurin jatkumossa, janalla. Riippuu missä kohtaa laskija jumittaa. Yhä kipeää tekee nämä kuolinviikkojen muistelut, tajuamiset, kun antaa luvan tajuta, että nyt alkoi lopullinen lähtölaskenta. Viikko, päivä, hetki kerrallaan alkoi konkreettinen irti päästäminen ja luopuminen omastaan. Se avuttomuus, kun ei vain voi itse tehdä mitään, omat avut ja teot eivät auta. Kun voi vain äitinä jumittaa omassa avuttomuudessaan. Olen yrittänyt myös jalkautua Ateljee Tarhapöllöön, rantteelle, halliin maalaamaan. Muka on ollut kaiken maailman visioita mitä haluan maalata, mutta ei vain ole onnistunut. Saatan hetkeksi tavoittaa sen olotilan, mutta sitten tolskaan kaiken pilalle ja alkaa taas jumitus. Ärsyttävää. Samoin kävi, kun aloin kransseja tekemään. Sehän on helppoa, vahvuuttani, kivaa ja innostavaa. Mutta miltä ne moiset räpellykset näyttivätkään, jumitti kranssisuoni totaalisesti, ei muuta kuin purkanmaan ja uudestaan. Ja kun periaatteessa tiedän, että osaan, mutta kun en osannutkaan. Varsinkin floristiikassa olen rautainen ammattilainen, sen tiedän varmaksi. Maalaamisessa vain tuottelias huuhaa, mutta aikaansaava, kunhan ei jumita. Ja sitten jumittaa, jumittaa totaalisesti, kun ajattelin tuosta vain tekaista kivoja asioita. Onnekseni tällä viikolla alkoivat luovuuden jumitukset laukeamaan, hellittämään ja vapautumaan. Pohjakosketuksen, keskustelujen ja muutaman itketyn kyyneleen jälkeen jumitus alkoi löysäämään. Tiesin sen löysäävän, mutta on raskasta puristaa ja kuristaa se löysäksi, kun se pitää tehdä niin henkisen kivun ja syvän prosessin kautta. Yhtäkkiä osasinkin, taitoni palautuivat, varmaan siis usko itseeni ja tekemisiini palautui. Huippua minusta ei saa tekemälläkään, mutta olen kohtuullisen lahjakas monissakin asioissa ja tuottelias, se riittäköön. Pistetään riittämään. Minun mielestäni minunlaisillekin on oman paikkansa. Sain myös todella yllättävältä taholta yhteistyöehdotuksen, mikä siveli jumittunutta itsetuntoani, sentään joku näkee tekemiseni toisin. Jaksaa innostua jumittuneen teoista. Eilen jalkauduin myös Myllymarkkinoille, se oli täällä semmoinen oma syysmarkkinatempaus, kaikenalista myyjää ja ohjelmaa koko perheelle. Kiva päivä, sain kohdata valtavan määrän tuttuja ja puolituttuja. Myyntiäkin tein, vaikkei minulla ollut mitään tavoitteita minkään suhteen, meninhän vähän niin kuin puolivillaisella tuoreiden jumieni kanssa. Vettä tuli silloin tällöin, enemmän ja vähemmän, onneksi olin katoksen alla. Kyllähän sa harmittaa aina sellaisten puolesta, jotka ovat ammatikseen markkinakauppiaita ja järjestäjien puolesta myös. Mutta minä en sulannut mihinkään suuntaan, pysyin vain sopivasti tuoreena syyssateessa. Nyt alkaa jälleen kone jumittamaan, en pääse pidemmälle, en vaikka kuinka veivaan. Jostain on ilmestynyt myös uusi blogipohja, jota en näköjään handlaa, en sitten millään. Olen nyt saanut tekstin muutamaan kertaan julkaistua, mutten saa korjattua haluamiani asioita. Se näyttää ahtaalta, rivivälejä ei ole, sisennykset, kappalejaot yms yms puuttuu ja se on todellakin jumissa. Voihan ärsytys, mennä nyt pohjan muuttumaan, ei huvita moinen jumittaminen ja värkkääminen. Tämä saa nyt olla tällä kertaa tässä. Aatella, olisin halunnut kirjoittaa vaikka ja mitä, niin sitten tämä tekniikka alkaa jumittamaan. Onhan tämä, aika hullunkuristakin. Nyt menen, juon kahvini loppuun ja aloitan työpäiväni. Tulkoon kaunis elokuinen sunnuntai, ainakin nyt näyttää, tuoksuu lupaavalta.