keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

HARTAUS

Pääsiäinen, sehän on harrasta aikaa. Tässä siis meikäläisen aamupäivän hartaushetki. Luin aamulla paikkalislehden, oikeastaan todella perusteellisesti. Se käsitteli Ylivieskan uutta kirkkoa moneltakin kantilta. Kirkko vihitään käyttöön nyt pääsiäisenä, 4.4.-21. Viisi vuotta sitten, olimme kotona. Odotimme ystävän junan saapuvan, hän tuli viettämään kanssamme pohojalaista pääsiäistä. Junassa hän oli ihmetellyt suuruudenhulluutta, kokkokin niin suuri, että loisti ja loimotti kauas. Sellainen kokko, kirkkommehan siellä paloi. Käsittämättömän avuton olo, epätodellinen, mitään ei ollut tehtävissä. Yhä kuvottaa ne kuvat ja videot. Toisaalta se kertoo myös yksittäisen ihmisen henkilökohtaisista ongelmista, paha olo oli mittakaavalla kirkon kokoinen. Hakiko hän apua, saiko hän apua? Tuliko hän kuulluksi, ymmärretyksi, autetuksi? Kuinka paljon heitä/meitä onkaan, jotka tekevät jotain käsittämätöntä omista lähtökohdistaan, voidessaan niin huonosti. Voi kunpa uskallettaisiin hakea apua, avata ongelmaa ja vaatia apua, ennen kuin mittakaavat ovat tuota luokkaa. Kauhulla kuulen juttuja, aavistelen, mitä tikittäviä aikapommeja muhii (korona)huusholleissa, kun asiat kuormittuvat, kasautuvat ja lopulta kaatuvat. Tajuan tämän myös lastensuojelun perspektiivistä, yhä useampi tarvii apua, niin perhe kuin nuori, tai ihan pikkulapsikin. Emme elä lintukodossa... ja kaikki ei myöskään ole tämän koronan syytä, mutta sen myötä moni asia on mennyt uusille ulottuvuuksille. Kohderyhmätkin ovat saattaneet muuttua, ongemat ovat jalkautuneet heille, joilla niitä ei ole ennen ollut. Heillä ei ole kokemuspohjaa, kuplia on puhjennut uusissa kohteissa. Omaa tragediaa mekin tuolloin 5 vuotta sitten elimme, lapsemme oli päässyt kotiin muutamaa kuukautta aikaisemmin vakavasti vammautuneena. Mutta jotenkin tuossa kohtaa olimme jo voittajia, meillä oli asiat hyvin, verrattuna vaikka joulunaikaan. Hänenhän ei pitänyt joulua nähdä, mutta lapsemme näki myös pääsiäisen, vapun, juhannuksen, venetsialaiset, siskon rippiuhlat, iskän 50-vuotisjuhlat, meikäläisen Savisillan Santaran kruunajaiset. Sekä muutamat kissanristiäiset ja suvun muut kemut. Sai olla kaikissa niissä mukana, osallisena. Hänellä oli pitkät ruskeat hiukset, joihin tykkäsimme vääntää sutturoilla kiharoita, ranskanlettejä. Voi sitä huumoria ja naurua, kuinka hän eli ja nautti monistakin asioista, oli skarppina mukana niin peleissä, keskusteluissa, televisio-ohjelmissa. Hän söi omalla suullaan, nieli, vaikka niin ei pitänyt enää koskaan olla. Hän sai olla edelleenkin kulinaristi; poroa, lohta, oliiveja, makuja, elämyksiä. Ja hän osallistui vaikka ja mihin. Vaikka hänen ei pitänyt koskaan enää ja mitään, hän näytti närhen- kalalokin ja strutsinmunat toipuessaan ja palautuessaan, niin meille kuin lääketieteelle. Toki osittain myös meikäläisen ansiota, hulluutta ja rohkeutta, sillä tunsin lapseni. Purin lääkitykset, sillä mikään niistä ei parantanut, ollut elämän tae. Kolmio- ja tehohoidonlääkkeillä kuka vaan saadaan lamautettua, tiesittekös sitä. Kaikella toki oli aikansa ja paikkansa. Oli aivan huippua keskustella yhden tietyn hematologin kanssa asioista, suunnitelmista, sain häneltä täyden tuen. Tasan viisi vuotta sitten muistan huippukeskustelun, kun kyseenalaistin elvytyskiellon. Siihen oli täydet perusteet ja niin moinen kielto purettiin, sen hetken faktojen pohjalta. Samoin cvk:n poistamisen perustelin, sekin tehtiin ja vapauduimme uimaan, paljuun, saunaan ja rentouteen. Sen hetkiseen normaaliuteen, uuteen elämäämme. Lääkäri kiitteli asioiden esille nostamisesta ja aiheiden käsittelystä, olimme ennakkotapaus aika monessakin asiassa. Oli myös lääkäreitä, joille en kertonut lääkkeiden vähentämisestä, koska kuulin se huokailun ja kauhistelun, mutta kaikeen opimme, puolin ja toisin. Olin varmaan leijonaemona kauhu monellekin lääkärille, väänsin asioita, vaadin ja haastoin. Kyseenalaistin ja halusin kääntää vielä sen seuraavankin kiven tai rautalangan. Onneksi lääketieteessä kuunneltiin ja näin tehtiin, aivan tappin saakka. Uskon sen edesauttaneen lapsemme jatkoajoissa useamman vuoden verran. Vetää nöyräksi, kun ajatteleekaan paljonko noilla jatkoajoilla saimme kokea ja elää täysillä. On kuvia myös, missä hän on pyörätuolissa rantteella, polttopuita tekemässä, koirien kanssa. Tai sienimetsässä, laavulla, pihalla, lenkillä, autossa, taksissa, konserteissa, kirkossa... Arki oli mahollisimman tavallista, ei elämän tarvitse olla sirkushuveja. Tavallaan kirkostahan minun piti, mutta vetikin muistot lapseemme. Mutta moni asia kulkee käsi kädessä, muistot, nöyryys, mittakaavat, hartaus, kiitollisuus ja se miten asioihin suhtaudumme. Uutta kirkkoa on mollattu, yhä käydään kauheaa sotaa netissä asiasta. Ei tykätä, mallista, väristä, arkkitehtuurista, rististä, nimestä, valosta, penkeistä... Mietin, moniko penkkien mollaaja on istunut niissä, jotta voi sanoa, että niissä on huono istua? Vai onko moinen vain oletus, suoralinjaisista puupenkeistä, jotka eivät justiinsa sillä hetkellä miellytä silmää. Toisaalta ei ne entisenkään kirkon penkit ihan huiput olleet istua, muistelen. Ainakin minä niistä luisuin ja pylly puutui, samoin häntäluu. Faktat ovat nyt nämä, entinen poltettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Päätökset on tehty, yhdessä ja olemassa olevien tietojen perusteella. Päätöksiä on vain nuijittava ja tehtävä, silloin kun on tehtävä, näinhän se menee muissakin asioissa. Vaikkapa lapseni hoidon suunnittelussa ja useissa valtavissa ja rohkeissa päätöksissä. Ne tehtiin sen hetkisiin tietoihin ja tuloksiin pohjautuen. Pysyn yhä niiden takana ja olen niistä kiitollinen. Luin myös, että kirkko olikin halvempi kuin luultiin, melkoinen yllätys nykypäivänä, yleensähän moiset heittävät muutaman millin ja sen muutaman vuoden. Pääsin aikoinaan vanhan kirkon kellotapuliin. Isä sen keksi. Kuulosuojaimet ja niin me kiivettiin sinne jonossa, askel kerrallaan. Olihan se rytinää ja tuntui, kun kello heilahti ja soi, kunnon kumina. Ikimuistoinen tunne. Olen päässyt nyt uudenkin kirkon huoltokäytävän kautta metalliportaita pitkin yläikkunalle, alttarin yläpuolelle. Jälleen huimasi, jännitti, vaikkei tapuli edes heilunut kellojen lyönneistä. Olen siis päässyt käymään siinä ikkunanrei'iässä mihin tuo entinen kello on nyt upotettu. Kuinka moni muu on uuden kirkon vanhan kellonrei'iässä käynyt? Meriitti ja seikkailu sekin, ainutlaatuinen kokemus. Varmasti kiikkustuolissa kehustelen. Odotan myös kuinka valo toimii, mitä se saa aikaan kirkkosalissa. Ainakin sen hetkinen kokemukseni ennakoi valon kujeilua ja loistavaa suunnittelua. Ties vaikka porukka kokee valaistumisen... Olen täälläkin vinkunut, kun en ole haudalle päässyt. Viikonloppuna kävin, ja edelleen menemättömyydelle on vahvat perusteet oman jalan vuoksi. Hanget ovat korkeat, upottavat, alla jäätä. Kun sinne kahlasin, polvi niksahteli ja notkahteli, sattui todella. Koko ajan jännitän, jopa ajoittain pelkään, että se niksahtaa vielä pahemmaksi, enkä sitä halua. Mutta haluan käydä kevättä viemässä, niksui vaikka kuinka, narsisseja suunnittelen vieväni. Hauta on saattanut ulopuolisista vaikuttaa talven ajan unohdetulta, mikä minua harmittaa ja sieluunkin sattuu, mutta lastani en ole unohtanut. Näinä nilikkuina kuukausina olen surussani ollut varmaan syvemmillä vesillä kuin aikoihin. Hän on ollut niin vahvasti jokaisessa päivässä ja kivuissa mukana. Olihan meillä upea, sitkeä ja rohkea lapsi. En voi muuta kuin hartaana olla ja edelleenkin ihmetellä. Niin kiitollinen hänestä, sekä monesta muustakin asiasta tässä ja nyt. Hyvää, rohkeaa, voimauttavaa, harrasta, keltaista ja sydämellistä pääsiäistä! "Kiitos, että osaan vaalia niitä asioita, jotka tuovat minut lähemmäksi itseäni". Tällainen viisaus osui tähän päivään kortista, ole itsellesi armollinen.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu