RIKOSRAPORTTI

	Aamun Ajatus Epäonnistumiset ovat onnistumisten harjoittelua.

Nainen meni aamupäivällä postiin jännittyneenä, hakemaan mysteeristä kirjettään. Yöllä hän oli ehtinyt keksiä poliisikirjeelle lukuisia vaihtoehtoja, tosin aamulla nekin aivan utopistisilta kuulostivat. Mielikuvitus osaa olla vilkas yön hiljaisuudessa, hän jälleen totesi.

Lopulta hän sai kirjeen käteensä, monien tunnistautumisien ja kirjaamisien jälkeen, hän kauhusta kankeana luikki autoonsa. Toki hän siinä siirtymävaiheessa oli jo jaloistaan hieman hyytelönä ja yritti kirjeen logoa peitellä, sillä pihalla oli muutama muukin kansalainen. Kirjeessä oli iso poliisilogo, se oli paksu.

Nainen huomasi käsiensä vapisevan, mahassa kierteli, sydän oli korvissa, epärytmissä. Eikä kirje ollut edes auki. Kirje heilui ja vapisi, mutta lopulta hän sai sen avattua. Moinen tapa lähettää poliisikirjettä, saattaa kertoa rikoksesta, ajokortin menetyksestä, perinnöstä, haasteesta… mies oli illalla netin syövereistä kaivellut faktoja.

Kummastuneena, hämmästyneenä ja aivan monttu auki nainen kirjettä tavasi. Loikki riviltä ja sivulta toiselle, koosti käsityksensä ja teki johtopäätöksensä. Oli pykäliä, oli rastitettuja kohtia ja lihavoituja tekstejä. Sen mitä nainen ymmärsi; hän oli jättänyt lääkärintodistuksen toimittamatta ajokorttia varten, täyttäessään 50 vuotta. Ja mikä kauheinta, kortti otetaan pois, hyllytetään, välittömästi kirjeen saatua. Eli siinä hän nyt istui autossaan, kuskin paikalla, käytännössä ilman ajolupaa. Voi sissus, nyt vasta kiersikin, mahassa, aivoissa, veressä ja omassatunnossa. 

Nainen muistaa saaneensa kirjeen aihepiiriin liittyen, sillä onhan hänellä ammattikortti, ABEC. Kun ikää karttuu, ajokuntoisuus täytyy lääkärintodistuksella todistaa. Nainen muistaa ajatelleensa, onhan tuohon vielä aikaa ja tarviiko hän koskaan noita CE-kohtia...  Jonnekin talteen hän muistaa lapun laittaneensa. Mikä hirveintä, koko aiheen ja velvollisuuden unohtaneensa, nollanneensa ja laiminlyöneensä. 

Lopulta nainen löysi kirjeestä virkanumeroita johon soittaa. Voiko taas sekavampaa puhelua olla, siinä meni pykälät ja sanat todella solmuun, eikä ymmärrystä löytynyt siihen hätään. Nainen oli sekaisin kuin seinäkello, kukkuva käki tai mikä nyt voikin sekaisin olla. Siis ymmällään moisesta tekemästään rikoksesta. Poliisivirkailija kertoi myös ettei nainen ole joulukuussa lähetettyyn kuulumiseen vastannut, saapunut. Mikä rikosta pahensi entisestään. Mutta siitä nainen on sen sata varma, ettei moista kuulemista ole edes saanut, kaikella ymmärryksellä hän olisi siihen reagoinut. Moinen kirje oli postilakon aikaan jäänyt matkalle, missä lie hakee kuulemistaan. Poliisivirkailija antoi mahdollisuuden keksiä ratkaisu heti ja justiinsa asialle, eikä hän vielä sillä hetkellä napsauttanut nappia, jolla ajokortti hyllytetään.

Naisen korvissa kohisi, avustajan työt, yleensäkin työt ja koulu. Siinä on sen miljoona mutkaa matkassa, jos ei ole korttia ja ajolupaa, eikä fillarilla ehdi. Samassa hän jo takki hulmuten juoksi lääkäriasemalle, läähättäen selitti tarvitsevansa paniikkiajan, koska on muuten syvästi rikollinen ja työkyvytön. Aika löytyi reilun tunnin päähän. Huh, huh, huohotteli nainen.

Tässä välissä nainen sitten miehelleen soitteli, ehdotti hänelle töistä vapaiden ottamista, jotta voi sen kuukauden kortitonta vaimoaan kuskata. Siitä olisikin tullut todella mielenkiintoinen kuukausi, päivässäkin olisi ollut skandaalin ja muutaman käsirysyn ainekset, sillä onhan naisen aikataulu naisenloogisuudella tehty, loistavasti organsioitu ja napakka. Mies toki oli kummissaan, mistä on kyse ja näinkö se meni, korttiko lähti, vahingonilokin kuului taustalta. Samaan rytäkkään nainen muistutteli kanssaihmisiään, jotka painivat samassa ikä- ja korttiluokassa, saattaa olla muillekin mahdollista moinen rikollinen teko. Löytyi myös henkilöitä, joille oli käynyt samalla tavalla, ihan ammattilaisillekin. Sekös naisen omaatuntoa lievensi, hieman helpotti. Toki monen mielestä naisenlaiselta dementikolta ja höyryltä voisi kaikki ajoluvat hyllyttää. Onneksi myös ymmärrystä löytyi. Toki yksi ystävä rohkaisi sanoilla, "Älä ole oma itsesi siellä lääkärissä", se saattaa auttaa todistuksen saamisessa. Hän sai seurata vierestä viikonloppuna naisen nollaantumista ja asioissa sekoilua, siihen nähden aivan ymmärrettävä kannustus...

Reilun tunnin kuluttua nainen kirjautui lääkäriasemalle. Ajokyky todettiin ja todistettiin, silmissä näköä riittäisi henkilöautokorttiin ilman lasejakin. Olisihan siihen tarkastukseen kuulunut verenpaineiden mittaustakin, mutta nainen kohteliaasti kieltäytyi asiasta, minkä lääkäri ymmärsi. Silläkin hetkellä vielä oli sellaiset kohinat, paineet varmasti mittaamattoman korkeat, mokasta ja omastatunnosta, hieman paljon myös juuri lanseeratusta rikollisuudesta johtuen.

Siitä nainen suoraan poliisilaitokselle todistustaan viemään, jonotti aikansa, todettiin jonottaneen väärälle luukulle. Lapussa luki poliisiasiat, mutta tämä kuuluikin lupa-asioihin. Nainen jonotti uudelleen, antoi yhä käsi vapisten todistuksen virkailijalle. Söpötti ja sölkkäsi yhä kauhuissaan, tuleeko asia tällä hyvitetyksi, korjatuksi ja päivitetyksi...  Kuulemma se riitti, ei aiheuta muita toimenpiteitä. Yhä hämillään, sykkeet kaakossa, sydän sekoillen nainen autoonsa nyt ihan luvallisesti istui. Hengästynyt nainen sai pitää korttinsa, ajolupansa ja rikosrekisteri toivottavasti nollaantui.

Siinä poliisilaitoksen parkkipaikalla nainen auton taustapeiliin vilkaisi, näki todella hämmentyneen 50 vuotiaan, numeraalisesti aikuisen, hetkellisen rikollisen, jolla silmät olivat kuin lautaset ja olemus todella pöllästynyt. Siihen se naisen vapa-aika kuluikin tehokkaasti ja hän kokosi itsensä ja ehti kuin ehtikin työhönsä, avustamaan avustettavia. 

Kaikesta huolimatta päivä oli onnistunut, ja aamulla lanseerattu rikosrekisteri puhdistettu. Ei huono, saati tylsä päivä ollenkaan.

VOIVOTI VOI

Olin taas aikatauluissa puolisen tuntia edellä, joten palasin koneelle. Minulle oli kuulemma sen miljoona kertaa kerrottu milloin koulu alkaa, mutta olin alitajuisesti napannut siihen kelivaran. Tosin kyseenalaistin tuon miljoona kertaa, mutta vastapuoli pysyi kannassaan. Ainakin sen miljoona kertaa...

Jatkan vielä tuosta äitiviikonlopusta. Saimme siis nauttia myös kolmen ruokalajin herkullisen illallisen. Olimme etukäteen valinneet menun, kolmesta vaihtoehdosta, erityistoiveet huomioiden. Minulle kyllä upposi, mutta hämmennyin ihmisten kriittisyydestä, niuhotuksesta ja jopa suppeudesta. Välillä hävetti jopa muiden puolesta, ehkei se yksi kerta eri reikää tee, jos jokin ei ihan ole sitä mitä itse olettaa, kun ei ole hengenlähdöstä kyse. Tai parsa on väärin aseteltu, omiin näkemyksiin nähden, tai pinta hieman erilailla paistettu, kuin itse paistaa. Annokset olivat kauniita, nautin myös silmilläni. Tosin itse kaikkiruokaisena muistin vain valinneeni menun 1, en tajunnut painaa päähän mitä ruokia se sisältää, onneksi vieruskumppani luki moisen ääneen. Näin pääsin kartalle, kun kyseltiin, millä aloitamme… Samoin tarjoilijaa jouduin jopa säälimään, ajoittain, kyllä kanalauma on ilkeä jos sattuu olemaan liian päteviä kanoja mukana. Minusta on tärkeää ajatella asioita inhimillisyyden kautta, pistäppä kohdallesi. Minulle moinen oli arjen luksusta ja iso nautinto. Sama kanalaumaisuus ja inhimillisyys on huomioitavaa myös arjessa, muistettava, että saatat itse olla joskus vastapuolella, haluaisitko itseäsi niin kohdeltavan, kuin nyt kohtelet toisia.

Samoin se on minusta jännää, että on lukuisia perheitä, jotka eivät ole poistuneet sairaalasta ja osastolta kaupunkiin, tai mihinkään hoitojen aikana. Tämä on ilmennyt useina vuosina ja useissa yhteyksissä. Me menimme aina kuin mahdollista, kävellen, pyöräillen, onnikalla, ratikalla, taksilla, omalla autolla. Elimme mielestäni laajalla reviirillä, myös elämyksiä ammentaen. Jokainen tavallaan, mutta itse koen, että saimme kokea todella paljon muutakin kuin sairaalan ja hoidot noiden vuosien aikana. Haimme sille hirveälle todellisuudelle vastapainoa kauneudesta, elämyksistä, kokemuksista ja jopa nautinnoista. Paljon hyviä, todella tärkeitä muistoja liittyy noihin vuosiin sairaalan ulkopuolelle.

Eilinen oli illasta hämmentävä. Tulin junalta suoraan siis saunaan ja valmiille ruualle. Vedin yökkärit päälle jo iltapäivästä ja latauduin, yritin palautua ja rentouduin. Onnistuin, nukuin hyvän yönkin sen päälle. Minuun otti yhteyttä henkilö, vuosien takaa, se rohkeus lämmittää. Mielelläni viestittelin ja ehkä näemmekin. Samoin ajauduin lennosta Amoriksi, sillä onhan asioita, joille itse voi tehdä jotain. Niin myös nämä kohteet, eihän toinen voi tietää, ellei joku kerro. Ja näinpä välitin yhteystiedot puolin ja toisin. Saas niin nähä mitä tästä tulee, tuskin mitään maata mullistavaa, mutta olla mukana junailemassa moista, hauskaa. Alullepanija lähetti minulle myös illalla hämmentyneen kiitosviestin, kun hänelle viestikapulan nakkasin omaan käteen, eli käytännössä kännykkään. 

Onhan olemassa asioita joille voi tehdä jotain, ja on asioita joille ei voi tehdä mitään, vaikka haluaisi. Niin silloin kannattaa tehä, jos voi, eikä voivotella voi voi.

Nyt menen, sen miljoonannen kerran...

ULLATUUS

Tänään on maanantai, tammikuu ja talvi. Tärkeät koordinaatit ovat siis hallinnassa. Tunnistan kuka olen, tiedän jopa nimeni, sotukin irtoaa, kalenterini on ymmärrettävä tälle päivää ja viikolle. 

Lauantaina junailin Ouluun. Kuuntelin äänikirjaa ja nollasin. Kauhukseni huomasin nollanneeni ja nollaantuneen aivan omituiseksi, siis tunnin junamatkalla. Ullatuus, en muistanut vuosilukuja, sekoilin sanoissa, nimissä, vähän paljon kaikessa. Raivostutti, säikäytti, hävetti ja hämmensi. Miten ihminen voikin nollaantua noin nopeasti. Voi, sen todistin. Mitä ilmeisemmin nollaus tuli siis todelliseen tarpeeseen, ullatuus. 

Moni kysyy työstäni kuinka jaksan ja kuormittaako se. Tokihan se on kaikkea noita, siinähän on myös useimmiten täysin vastuussa toisesta, hänen tekemisisitään ja ohjauksesta. Olen myös tutustunut uusiin ihmisiin, ottanut uuden avustettavan, aikatauluttanut hänet lennosta tälle kuulle. Se tyypillinen liikkuva juna-efekti. Onneksi sain pidettyä, maltettua kaksi vapaapäivää nollaukselle. 

Tuo sekoiluni ilmeni välipalalla, puhuin vuodet sekaisin, ajat menivät solmuun, sanat poukkoilivat. Onneksi ystävä vieressä korjaili asioita oikein, lähinnä sain hänen hämmennyksestään päätellä, ettei ihan mennyt putkeen ;) Mutta sallittakoon moinen, olin syvänollaustilassa. Onneksi taitoni ja kykyni palautuivat muutaman tunnin kuluttua, kykenin jopa muille kertomaan heidän aikajanoistaan, tapahtumistaan, jos heillä oli jokin hukasssa. Olihan noita muillakin, siis nollauksia, ullatuus.

Pääsin ihanaan, syvärentouttavaan ja kiireettömään kasvohoitoon. Ensin meinasin panikoitua, kun alettiin kyselemään rutiineja, rasvoja, merkkejä... Ne eivät ole listallani ensimmäisenä, pesen mikä käteen sattuu, palasaippuoilla, poistelen meikkejä jollakin millä lähtee, jos on meikkejä. Rasvaan jos kiristää, tytöt välillä vetelevät jotain. Samoin naamiot, välillä vedetään välillä taas ei. Hävetti moinen tenttaus ja tunnustukset, mutta ei hävettänyt enää kun sain hyvän ihon arvioinnit ja normaalia analyysia pukkasi. Tämä on siis riittävää, kohdallani. Hah ja huh. Nuoruuden akne on ohitettu, se kertoo myös kuulemma hitaasti ikääntyvästä ja normaalista ihosta, tässä iässä ja vanhuudessakin. Ullatuus, kiva sellainen. Ja onhan äiti todella siloposkinen ja nuorekas, luotan moiseen perimään. Teki siis hyvää käydä moisessa, lempeydessä.

Sitten, ullatuus, äitien yhteisen hetken aikana, kun kerroimme tarinoitamme miksi olemme siellä ja lapsistamme, mulla menikin ihan märinäksi, itku yllätti minut täysin. Se vain pulppusi, varmaan kukaan ei saanut soperruksestani selvää. Hämmennyin todella omasta itkuherkkyydestäni, liekö liittynyt nollaukseen, väsyyn ja tilanteeseen. 

Yhä mietin myös kuulunko sinne, vai olenko muille toiveikkaille äideille kuoleman sananlähettiläs, ja traumatisoinko heitä olemassaolollani ja tällä todellisuudella. Mietin myös kuinka kokemuskouluttajana kykenen asiallisuuteen, tuntien ajan, mutta tuon kaksi minuuttia lähinnä roiskuin. Toki vertaistuen piirissä saa roiskuakin, olla heikko. Samaan aikaan itselle menee kylmiä väreitä, kuinka moni lapsi on sairastunut jälkeemme. Aina uusia perheitä, diagnooseja, kohtaloita. Ärsyttää, vi...aa, ahdistaa, kuormittaa, mikään näistä asioita ei ole ullatuus. Ne iskee sieluun, aina. Samaan aikaan saa kuulla tutuista lapsista ja heidän hoitojensa myöhäisvaikutuksista. Se on asia, joka jalkautuu vasta vuosein saatossa, kunhan lapsi saadaan pidettyä hengissä. Tämä on asia, josta ei vielä kauheammin ole tutkimustuloksia ja tietoa, koska lääketiede on kehittynyt huikeasti viimeisen 20-30 vuoden aikana, ja noiden aikojen hoidettujen eloonjäämisennusteen ovat huimasti nousseet ja kun on elossa, saattaa ilmettä myös myöhäisvaikutuksia. Selkeä kaava.

Nyt lähen viemään lukiolaisen kouluun, yksi meni jo. Sitten minulle on jokin outo lähetys, haen sen, kauhulla odotan mikä se on, onko hyvä vai huono ullatuus. Illaksi töihin. Olen saanut joitakin loppuviikon koulutehtäviä suoritettua, mihin ei tarvitse netin kautta palauttelua. Mielelläni aloitan ja jatkan niin, että jotakin on tehtynä, kuin menisin tunneille aivan nollana. Mutta nyt jatkan maanantaini kohtaamista. Nautitaan talvesta, ainakin täällä sen on tänään, mikä oli tietenkin kiva ullatuus.

BUMERANGIKAIKUJA

Kaiku, sehän on semmoinen ääni, joka palaa takaisin. Samalla tavalla kaikuja voi kuulla, jopa nähdä, havainnoida elämästä. Oisko se vähän niin kuin bumerangikaiku, joka käy mutkan ja palaa takaisin, havaintoja keränneenä. No jos ei ollut, niin nyt on, keksin uuden sanan.

Kymmenen vuotta sitten, kun minä lapseni sairastuttua pullahdin uraputkestani ja tehokkuusyhteiskunnasta ulos, jäin sivustakatsojaksi, havainnoijaksi ja seuraamaan elämää, työntekoa etäältä. Siihen aikaan vielä oli termi, jota käytettiin paljon, työhyvinvointi. Mutta ei mennyt kauaakaan, kun olin havaitsevani, että samainen sana muuttuikin työpahoinvoinniksi. 

Kierroksia on lisätty, ruuveja kiristetty, mittarissa etappeja siirretty, vaatimustasoa jumpattu, rimaa nostettu, tehokkuuksia väännetty. Kaikkea aina vain kireämpään suuntaan, samalla ajalla, työvoimalla aina vain enemmän vaadittu. Sitten on työvoimaa aina vain vähennetty, työtehtäviä laajennettu ja vauhti vain kiihtyy. Mietin usein, kuinka paljon vauhtia voi vielä työntekijöiden kustannuksella ja tehokkuudella kiristää. Kauanko suuntaus kestää ja mihin se päätyy? Kun joka ainoa työpäivä tai 

-vuoro on yhtä selviämistä, omista arvoista luopumista, 110 % panostusta. Läähättämistä. Sitten ollaan kotona aivan poikki, poikki omasta elämästä. Samaan aikaan ruuhkavuosissa lapsille opetetaan sama tahti, kieli vyön alla, sen seitsemän kehittävää, tärkeää, mittarilla mitattavaa ja hyvää harrastusta. Lapsetkin ovat aivan poikki. 

Kun kaikki vaativat liikaa, itse vaadimme liikaa, kun elämä vaatii kohtuuttomasti. Kauanko pieni ihminen jaksaa. Samaan aikaan ajattelen sitä nuorten eläköitymistä, kuinka varhaisessa vaiheessa jotkut joutuvat oikeasti antamaan periksi, kun eivät kykene, jaksa, pysty tai jopa halua moiseen kyytiin. Kun vaatimukset joka puolelta ovat kohtuuttomia, älyttömiä ja junan vauhti on sellainen, että siihen ei edes välttämättä uskalla vauhdissa hypätä. Ja sehän juna ei pahemmin odottele, saati asemilla kyytiläisiä kokoile, siihen on päästävä vauhdista, muuten jää kokonaan kyydistä.

On kyse sitten kaupan- tai hoitoalasta, niissä on aivan tappotahti. Samoin kouluissa, ryhmäkoot, ongelmat lisääntyvät. Mennään päivästä toiseen, vuorosta toiseen aivan äärirajoilla. Kun elämästä katoavat värit, ilo ja hyvänolon tunteet. Kun työvuorojen jälkeen ei palauduta seuraavaan päivään mennessä, kun lomat ovat pelkkiä itsensä kokoamisia, saati sitten että mitään kivaa ehtisi tekemään tai jaksaisi. Tai jos sitten tekee lomillakin samalla tahdilla, niin eihän siinä ehdi palautumaan missään vaiheessa. Päädytään hakemaan extreemiä myös lomilta, kaikki vedetään överiksi. 

Tiedän itsekin mistä kirjoitan, olenhan tehokkuusluvuista Suomen kärkikaartissa palkittu. Niin sanotussa entisessä elämässäni. Kylähän Tiina veti, äärirajoilla koko yrittäjyyden, tai siis olen ollut överi kenties aina. Vauhtisokea ja työnarkkari. Olen luullut, että maailmanmeno ja kehitys pysähtyy totaalisesti, jos en sen seitsemää kampia veivaa ja ole liikkeessä mukana. Liian helposti olen ajautunut tekemään liikaa, muidenkin töitä ja ennen kaikkea muiden tekemättömyyksiä olen paikkaillut. Ajatellut, että kun minä teen toinen jaksaa paremmin, sillä muutenhan toinen rasittuu liikaa. Huomasin tämän kun opiskelun aloitin, olin siivoamassa muiden jälkiä. Esivalmistelemassa muille, tekemässä puolesta, koko ajan jeesaamassa ja auttamassa, sillä kyllähän minä ehdin, kun olin jo omat hommasi tehnyt, nopea kun olin. Huomaa mennyt aikamuoto, olen oppinut tässäkin, nukunhan myös hitaammin...

Tässä välissä sain 35 minuutin huikean hienon puhelun, minulle tuntemattomalta ihmiseltä. Puhuimme itse asiassa paljonkin tästä aihepiiristä mitä olin täällä pureskelemassa, avaamassa ja mitä bumerangikaikuna nakkelen. Hän minut olisi avustajakseen halunnut/tarvinnut, mutta en voi ottaa työtä vastaan, koska olen rajallinen ihminen ja opettelen sanomaan ei. Mutta juttu hänen kanssa luisti, valtava ymmärrys puolin ja toisin. Samaan aikaan selkenee yhä laajemmin, kuinka suuri tarve henkilökohtaisille avustajille on . Tunnen tekeväni erittäin, erittäin tärkeää työtä. Siitä saan kiksejä ja kiitollisuutta päivittäin, kun mahdollistan ihmisille asioita. Jälleen alipalkattua hommaa, mutta tällä hetkellä teen sitä mieluummin, kuin työtä josta en saa henkistä pääomaa ja olen aivan sippi. 

Kyllähän tämäkin vaatii, varsinkin kehitysvammapuoli, mutta työvuorot ovat itsellekin niin tärkeitä, kun näen onnistumisia ja inhimillisyyttä avustettavan puolella. Tälle viikolle olen ollut myös teatterissa, lenkkeillyt todella paljon, keilaamassa, ollaan kokattu, siivottu, tehty ostoksia, puhuttu, naurettu ja eletty yhdessä. Hyvä mieli on niin jokaisessa työvuorossa läsnä, ja joka päivä kysyn, miten meni sainko potkut. Eikä noita potkuja ole napsahtanut, minua odotetaan ja kalenterissa on koodikielellä lukutaidottomille kivoja asioita. Tietää odottaa kukka-, nuotti-, pallo- tai hymypäivää. Yksi lapsi tosin kertoi, ettei pidä hiusteni väristä, haluaisi niistä tummemmat ja leikatakin voisin. Älyttömän hauskaa; ) Eilen sain kuulla ylämäessä olevani veturi, joka menee liika lujaa. Hidastin höristen ja taas oli kivaa ja leppoisaa.

Periaatteessa tässä livahtikin se joutoaika, piti minun muutakin. Mutta nyt lähden tekemään tärkeää työtä. Odotan innolla tätä päivää, kokemuksia ja hyvää mieltä. Samoin huomenna hyppään junaan, äitiviikonloppu tiedossa. Syöpä-äitejä, ystävyyttä, hyviä kohtaamisia, kipeitäkin juttuja, mutta kasvohoito tulee tarpeeseen, hotelliyö ja kolmen ruokalajin illallinen, niitä odotan. Saan kiksejä moisesta. Junaliput varailin, aattelin käyttää julkisia, kun menen yksin ja sopii aikatauluihin. 

Valonpisaroita ja tärkeitä oivalluksia, heittele bumerangia ja tsekkaa mitä se kaikuna kertoo. Saatat hämmästyä.

PIKANA

Yöpaidassa, kas kummaa.

Paplareissa, kas kummaa.

Aamukahvia, kas kummaa.

Töihin lähdössä, kas kummaa.

Että olenkin urautunut, arkeeni rutinoitunut ihminen. Mutta ei haittaa, saahan sitä ihmisellä jotakin rutiineja sentään olla.

Olen hoidellut lappusulkeisia, organisoinut elämää, miettinyt ja vastaillut. Edelleenkin olen tarkassa syynissä, loppurutistussyynissä tekemisiseni ja ennen kaikkea tulojeni suhteen, Kelan suuntaan. On tämä jumppaa, onneksi siellä virkailija jumppaa. Tavallaan kornia, minua on uudelleen koulutettu kyseisien instanssin taholta, mutta samaan aikaan minulle on laitettu todella tarkat raamit, mitä saan tehdä, milloin ja missä aikakapselissa ja ennen kaikkea mitä saan tienata. Ja sittenhän tämä menee niin, että kun valmistuu, töitä tarjotaan, joku ottaa niitä vastaan, koska haluaa tehdä töitä ja pitäähän elää valmistumisenkin jälkeen, niin sehän on rikollista toimintaa. Joudun vastuuseen, tutkinnan alle, syyniin ja samaan aikaan takaisin makselemaan. Kannustaako tekemään töitä? No joku hullu huuhaa oli tässäkin ajan hermoilla, tiesin rikkoneeni rajoja, mutta entäs jos en olisi töitä tehnyt, olisiko minulla nyt töitä. Herää kysymys, kannattaako ottaa töitä vastaan? Enkä todellakaan ole kaikkea ottanut vastaan, ei tämäkään mopo mahottomia, kuuntelen tuota pulppuavaa ja mulahtelevaa elintäni - sydäntä - rinnassani, miten se millekin asialle kierähtää. Mutta noin niin kuin yleisesti ottaen, asiat tehdään vaikeaksi ja niistä rokotetaan, annetaan napakasti sanktioita, kun ylittää jonkin rajan. 

Onhan se ymmärrettävää, mutta tässä kun olen opiskelun ja työllistymisen rajalla, se on jotenkin hämmentävänkin tiukkaa, tavoite on työllistyä uudelleenkoulutuksen kautta, mutta järkevänä ihmisenä ei kannattaisi ottaa töitä vastaan, koska joutuu maksamaan siitä takautuvasti, että tekee töitä. Keväällä saan tuntea palkkapussissani sen, että olen mennyt töitä tekemään. Onneksi tiesin tämän, huh... Mutta silti, vali vali, kyseenalaistan. Saahan sitä heittää avoimia palloja instansseihin ja päättäjille, eiköstä vain, kyseenalaistaa kokemusperspektiivistä.

Kauhea myrsky ulkona, on tullut kaatamalla vettä, eilen aamulla taisi olla talvi, nyt on varmaan kevätmyrsky, lumet katosivat jälleen. Jokijäästä ei näytä tulevan kantavaa sitten  niin millään. 

Kukat, ne ovat innostuneet jo veryttelemään oksiaan ja uutta kasvua pukkaa koko ajan. Moni kukka näytti, että lakastuu täysin, mutta yhtäkkiä suunta on vaihtunut. On tämä luonto ihmeellinen asia. Tekee mieli vaihdella ruukkuja, jakaa, lisäillä multia ja mikä hurjinta hankkia uusia kukkia. Täällä Hannunrannassa on vilpoisampi kuisti, siellä on ihme kyllä menestynyt talven ajan myös unelma, se on sellainen kukka joka on yleensä alta aika yksikön rusahtanut minulla kuivaksi. Olen aatellut, että mulla on sellainen reilut kymmenkunta viherkasvia, mutta niitä olikin peräti 27, kun joutessani ne lauantaina laskin. Yllätyin itsekin luvusta. Mutta tämä koti on niin paljon tilavampi kuin entinen, ettei ne tavallaan ole tilavuudesta pois, menevät tuossa huomaamatta. Floristihortonomina tykkään.

Viikko sitten kävin siellä kokemuskouluttajana. Se teki kipeää, yökötti jo mennessään, mutta samaan aikaan oli todellakin voimauttava kokemus itsellenikin. Luokka oli hiirenhiljaa ensimmäisen tunnin, kun kerroin tarinaa. välillä pärskähtelin vuolaasti, kipukohdissa, mutta niin näytti luokkakin pärkähtelevän, elävän mukana. Meni kaiketi ihon alle, mikä on myös hyvä, tärkeä asia hoitoalan ammattilaisille. On tärkeää tehdä työtä suurella sydämellä, ihmisyydellä. Olen saanut kiitollisena lukea ihanaa palautetta, viesteinä ja kuulla myös suullisesti. Olen siis yhä vahvemmin sitä mieltä, että asioista pitää pitää meteliä, kertoa, sanoittaa, olen moisen roolin valinnut, annan sille märisevät kasvoni. Mutta entäs sitten, jos vaikka ripsari vähän levähtääkin moisessa ryöpytyksessä, se on niin kipeä aihe, saa tuntua ja tuntuu yhä.

Nukuin viime yönä yli 9 tuntia, vähäkö mua hämmentää ja samaan aikaan olen ylpeän vihainenkin. Olin viiden aikaan hereillään, ajattelin entisen Tiinan nousevan silloin, mutta nykyinen ajatteli vielä ottaa unta nuppiin. Luotan siihen, ettei tekemättömät katoa tai maailma karkaa, vaikka nukunkin. 

Mutta nyt tämä nukkuneenrukous ottaa ja pukee päällensä, odottaa pitkä ja kiva työpäivä. Avustajana ja perhehoitajana, roolista toiseen hyppelen. 

Son moi, näin niinku pikana.

MITÄHÄN NYT

Istahdin kupillisen kanssa koneelle, kahvia siis. Joka puolella on tekemätöntä, mutta urheasti pidättäydyn tekemästä, jotta voin kirjoittaa hetkosen pienoisen.

Eilen törmäsin keskusteluihin, kannanottoihin, kertomuksiin, kommenttiketjuihin... Kuinka monisanaisesti olemme toisiamme mollaamassa, lyttäämässä ja haukkumassa. Homma saattaa lähteä somessakin liikkeelle aivan vilpittömästä ja mitättömästä asiasta, siellä aletaan piikittelemään ja solvaamaan. Hirveä myrsky.

Olen itsekin huomannut niin blogatessani, kuin ihan normiviestittelyssäkin, että asioita käsitetään ja halutaan käsittää aivan päin honkia. Vääristää ja loukata, iskeä oikein kunnolla. Mietin useinkin, mistä moinen johtuu ja mitähän nyt on vastapuolella meneillään, kun moiseen reaktioon nousee.

Kuinka helppo on hyökätä, lytätä varsinkin anonyymisti. Kirjoittamalla, ei nokatusten. Miksi ihmisillä on moiseen tarve, ja luullaan että vastapuolta voi kohdella kuinka haluaa. Miksi moista ilkeyttä tarvitsemme, mitä osaa se meissä itsessämme ruokkii tai kohentaa. Niin, kyllähän itseläkin on välillä liukas kieli, olen kuulemma verbaalisesti ylilahjakas, mutta useimmiten nielen sanomiseni, en alennu solvauskierteeseen. Toki, jos päästäisin moiset lahjakkuuteni valloilleen, uskon sanoilla myös päihittäväni monia. Lapsena, teininä, koulukiusattuna, aikuisten kiusaamana olin paha suustani, se oli ainoa keino puolustautua. Ne eivät ole kivoja muistoja, eivät todellakaan. Koko ajan piti olla liipaisuvalmiina, mitä sanon jos minua tönitään, annetaan lumipesut, lukitaan vessaan, haukutuaan, selkäni takana ivaillaan... Hitokseen, kuinka tuntuu ikävältä nytkin, moinen muistelu. 

Huomenna minulla on jännä päivä, olen lupautunut kokemuskouluttajaksi. Ihan yököttää ja kuristaa ajatus, mutta koen, että on tarpeellista ja kokemusta löytyy. Aiheena lapsen vakava sairastuminen ja kuolema. Siinähän on aihepiiriä mitä rääpäistä, todellakin omakohtaista ja kipeää. Mutta aivan eri kuulla se aidolta ihmiseltä, kuin lukea puolihuolimattomasti kirjasta tai oppimateriaaleista. Paas kattoo kuinka meikäläinen roiskuu, nikottelee ja saako puheestani mitään selvää, mutta näillä mennään. 

Eilinen oli muutenkin sellainen negatiivispainnotteisten asioiden kasaantumistuokio, varmaan linnunradat olivat sikinsokin ja vinksallaan. Monia kertojahan se on useat asiat, jotka yhtä aikaa tulee käsittelyyn, puhelut ja sanat, varmaan myös oma vireystaso merkkaa paljon, kuinka suhtautua moisiin. Mitä ilmeisemmin vireystasoni oli vähän kiikun ja kaakun. Mistä se sitten johtuu, tiedä tuota, toki koko viikonloppu oli napakasti töitä, saahan se vireystasossa näkyäkin.

Mitähän vielä, sormenpäissä on pistelyä, outoja näppyjä. En tiedä mistä ne on, vai olenko tarrannut vaikka kaktukseen. Aina ei kerkiä huomata mitä on kerennyt. 

Aloin koulujuttuja tutkimaan ja vaikka tekemään, mutta kas kummaa minut olikin pullautettu ulos koko järjestelmästä. Sekin hiukanpaljonmelkoisesti harmittaa. Kuinka tehdä, perehtyä, saati palauttaa, jos ei kuulu enää joukkoon. Alanko soittelemaan ja pyytelemään pääsyä takaisin, vai menenkö kouluun vilpittömänä ja syyttömänä, en ole voinut tehdä ja tutustua materiaaliin, koska en enää pääse mihinkään. Eikö se ole nykyisin syy olla tekemättä yhtään mitään, ettei voi. Voi voi, kun ei voi. Tai pullautetaanko minut nyt tammikuun alusta, kun aloitan uudelleen tammikuun lopusta. Minusta olisi hyvä jos olisin saanut roikkua koko ajan ja perehtyä vaikka ennakkotehtäviin... Eniten tietty ärsyttää, kun pitää profiloida itsensä uudelleen ja aloittaa alusta, eikä tuossa olisi voinut kehittää riippusillan tutkinnosta toiseen, ilman itseni uudelleen keksimistä. Toki, minähän tässä helppoa haluan, järjestelmä menee nyt näin. 

Niin, yksi eilinen sontamyrsky, jota lueskelin koski nuorten, alle 25-vuotiaiden eläkeläisten määrää. Kuinka helposti jättäydytään kaikesta ulkopuolelle, saadaan eläke, ettei tarvitse myöskään jatkossa vaivautua pitämään ja pysymään yhteiskunnassa mukana. Toki syitäkin on monia, mutta mitä se kertoo yhteiskunnan ja ihmisten tilasta, jos tämä on selkeä kasvava trendi. Vertaan tätä opiskeluun ja vaikka työntekoon. Yhä useammalla on motiivi hukassa asioiden suhteen. Minun mielestäni ei aina tarvitse olla pelkästään mukavaa ja omalla mukavuusalueella. Työpäiviin, opiskeluun tai annettuihin tehtäviin, kuuluu useinkin sellaista mikä ei nyt niin lempipuuhaa ole, mutta ne on tehtävä. Välillä voi olla tylsää, puuduttavaa, aikataulutettua, pakkopullaa, mutta elämä on. Ei se ole pelkästään somessa surffailua, pintaliitoa ja omakuvia. Työtä tehdessä esimerkiksi luopuu vapaa-ajastaan, mutta saa vastineeksi vaikkapa palkkaa. Minusta se on aika hyvä diili. Monelle on vain niin vaikea luopua siitä omasta ajasta, mukavasta sohvasta, lempipuuhista, vapaasta, että jopa tietoisesti valitsee eläkeläisyyden, jolloin yhteiskunta ei edes vaadi. Tavallaan antaa helpostikin periksi. Toki osa taas eläkkeelläkin haluaa ja yrittää osallistua voimisensa mukaan, tunnen useitakin tapauksia. Toki en tässäkään halua tyrmätä tai yleistää, mutta useille tämä on trendikästä. Tai hakeudutaan niin huonoon kuntoon, tietoisesti, että saadaan vapautus asevelvollisuudesta. Sitten ollaan siitä aiheesta ylpeitä ja kehuskellaan. Miltä moinen suuntaus kuulostaa. Ja toisekseen eihän tukiin kohta riitä varat, jos niitä ei yhä uudemmat sukupolvet ota kontolleen yhteiskunnalle kerätä. Niin kuin eläkkeet ja muut mitä saatamme itse kukin jossakin elämämme vaiheessa tarvita. Itse olen hyvinvointiyhteiskunnalle kiitollinen, ilman moista emme olisi saaneet pitää lastamme noinkaan kauan ,saati sitten että olisimme saaneet niin hyvää hoitoa. Se on veronmaksajien ansioita, että yhteiskunta ja hyvinvointivalio pyörii. Tällä hetkellä olen todella otettu, että saan olla taas remmissä mukana, omalla työpanoksellani ja veronmaksajana.

Nyt lähtee sivuraiteille, enkä osaa selittää mitä yritän selittää. Toivottavasti kukaan ei nyt noista raapustuksista joudu herneitä vetämään, ei kannata. Jotensakin tuollaiset seikat nyt vain olivat ulos tulossa, mietityttivät. Mutta nyt ryhdistäysyn, työt alkavat reilun tunnin päästä. Olen yhä yökkäreissä. Toivottavasti tänään on tyynempi sää, ettei mene tuuli luihin ja ytimiin. Negatiivisuus johtuu myös omasta itsestäni, kun en ehi tai saa aikaiseksi kaikkea sitä mitä haluan ja luulen saavani. Vätys mikä vätys, ja vielä jätän kotihommat tekemättä, jotta saan paukuttaa konetta. Katsonpa peiliin, irvistelen ja pidän nuhdesaarnan, otan ryhtiliikkeen. 

Son menua nyt, peilille ja töihin. Olkoon tuloillaan hyvien asioiden päivä...

Jälkikirjoitus:
Hiukset on nyt hyvin, tosi pöyheet, samalla pidin saarnan itselleni ja käsin ryhdistäytymään. Ottamaan vähän perspektiiviä, onko pakko lukea jos aistii negatiivisuuden somessa, oma valinta. Sänky on petattu, kissat sulautuu tyynyjen sävyihin. Ulkona kaunista, pastellinen taivas, pikkupakkasta. Tyhjensin tiskikoneen, täytin likaisilla. Olihan ihana että likaisia oli riittävästi koneelliseen, sarkasmia. Jääkaappi lasahti, pimeni ja alkoi jäätämään kaiken. Nyt mies puhuu tietävän naisen kanssa, konttaa pitkin jääkaapin vierustaa, kuulostaa että homma hoituu. Oma moka, väärä laatikko, en kyllä sitä valomysteeriä ymmärrä, ei tarvikkaan ymmärtää. Mää vedän vielä huulipunaa, pakkaan mukaan myös kuorokamppeet,  töistä illaksi suoraan kuoroon, kevätkausi alkaa. Tästähän tulee herkän pastellinen tiistaipäivä.

VÄÄNNÄNPÄ TAAS

Satun olemaan koneella, kun junalippuja sunnuntaille ostin. Niin tavallaan samalla istumisellahan voin vääntää tarinaa sen vartin verran. Tehokasta. Samaan aikaan tuo ranteessani oleva älytehokkuusuniaktiivisuusaskelmittari ei rasitu, kun ei tarvitse herätä askelia ja aktiivisuutta mittaamaan. Säästän sitä.

Pikkupakkanen, kuulakkaan pirteää, tykkään. Lumi siis oli, tuli ja suli, nyt on paljaat maat, lunta ehkä metsänpohjissa. Eilinen oli ihana aurinkoinen päivä, odottelen tälle päivälle samanlaista, aurinkoa siis. 

Töihin lähden, ilta harvinaista kyllä vapaa. Mietin kuumeisesti millekkö alan, alanko yhtään millekkään. Optioita ja vaihtoehtojahan on, jää niin nähtäväksi. Menen miten sattuu sitten tuntumaan.

Eilen kävin haudalla, vein kynttilöitä. Jo kaukaa näin, että on uusi hauta kaivettu. Kauempaa se näytti, että se on minun hautapaikallani, kauhulla ajattelin onko se jo minulle, mutten vaan touho tajua. Kaiketi minun hautapaikani on lapseni haudasta toiseen suuntaan, sillä tämä tulee aivan kiinni. Kirpaisee tuore suru, noin lähelle, kukakohan. Samaan aikaan mietin, miltä se lapsestani tuntuu kun hautaan laskiessa täysin tuntemattomat tallustelevat hänen hautapaikallaan. Sattuuko se? Ahistaako se? Itse oli jotenkin hyvilläni, että multakasa oli luotu toiseen suuntaan, mutta samaan aikaan sehän on jonkin toisen haudan päällä. Sairasta saivartelua ja miettimistä, mutta kun osuu näin lähelle, tavallaan itselle tärkeälle ja pyhälle, rakkaalle paikalle. Paikalle joka on rauhoitettu, minun lapseni muistolle. 

Ymmärrän, näinhän ne hautapaikat myydään ja täyttyvät, mutta silti. 

Pistäppä kohallesi. 

Kyllähän isänkin viereen tuli nopeasti hautoja, en muista että olisin näin paasannut, mutta nyt tulee aika iholle. Toisaalta lohduttavaa on tajuta olevansa itse todellakin elossa, ei se monttu minulle ole, vaikka hipookin omaa hautapaikkaani. Se on kuulkaas lohdullista, jollakin kieroutuneella tapaa.

Täällä on ollut nyt ennätysmäärät hautauksia, eli siis kuolleita, ja kuoleman seurauksena valtavasti uusia suruja ja surevia... Luinkohan että seurakunnalla peräti kuudet hautajaiset viikossa joulukuussa, kaiken muun jouluohjelman lisäksi. Napakkaa. Miksiköhän yleensä surut, kriisit, sairastumiset aina ruuhkautuvat? Näin se oli myös lasten syöpäosastolla, saattoi olla pitkä rauhallinen jakso, sitten vaikka juhannuksen tai joulun aikaan sen seitsemän uutta tapausta, diagnoosia. 

Enpäs tiennyt, että moista tulen jauhamaan tänne. Et varmaan sinäkään sitä. Kannattiko tulla lukemaan, mietit. Tällainen faktainfo aika raadollisesta aiheesta, mutta kas kummaa se hipoo allekirjoittaneen elämää, aina vain, yhä ja muuttuvista perspektiiveistä.

Illalla olin avustajana, kävimme pitkällä lenkillä, kävelyllä. Upeasti täysikuu heitti valoaan jokeen ja valaisi pimeimmätkin risteykset. Nyt viime yönä nukuin kuin uppotukki, en tiennyt täysikuusta mitään, liekö tuo pitkä ulkoilu ja iltalenkki myös nukuttaneet. Huomenna olen myös pitkän päivän töissä, seikkailuja tiedossa. Sunnuntai, se vasta jännä päivä onkin, lähden yhden avustettavan kanssa junamatkalle ja elokuviin, voi sitä tutinaa ja vipinää. Odotan itsekin innolla avustettavien ja hoidettavien intoa, se on niin aitoa ja vilpitöntä, tarttuu ihan väkisellä meikäläiseenkin. 

Nyt menen ja väännän silmiini rajaukset ja ripsarit, kulmatkin voisin nykäistä ja sitten huuliin väriä. Hiukseni jo väänsin, semmoinen sekavan oloinen tarhapöllöfiilis, mutta näköiseni. Tälle työpäivälle ohjelma on jo tiedossa, eikö siis toteuttamaan avustettavan toiveita.

Kiiltää jo jää, näin viilettää, saa pitkin pintaa on hauskaa tää…. 

Pysytään pystyssä ja nautitaan luonnosta, viikonlopusta ja elämästä. 

Tänään moni asia on hyvin.

MITÄ VARTISSA EHTII

Vartiksi aikani määritin, vähän niin kuin vahingossa koneelle ja kirjoittamaan lankesin. Tyhyjää parempi sekin.

Aamulla kun heräsin, hieman jomotteli, kolotteli ja yöllinen kuuhulluttelu sekoitti pakkaa. Mietin mikäkö on fiilis, tunnelma ja aamun ensimmäiset ajatukset? Maistelin haistellen. Mistä ne ajatukset moisen yön jälkeen koostuu. Toki päivän kalenteri vilahti heti mielessä, on hoidettavana asioita jotka on hoidettava, ei siis itselle henkilökohtaisia, mutta minun hoidettavia. Muuten olen työni saanut rytmitettyä todella loogisella tavalla, nopeilla siirtymillä. Kalenterini koen olevan leppoisan tyyni, seesteinen. Toki tammikuussa on monia ylimääräisiä hommeleita, mutta olen saanut ne sujautettua aikaperspektiiviini. Siis se heräämistunnelmani oli leppoisa, mielenkiinnolla odottava samaan aikaan ikävä hulvahti. Kaikkea noita sekaisin, sitä on aamun eka hereillään olon minuutit lähes joka päivä.

Nyt minulla oli aikaa lojua sängyssä pidempään, annoin muiden palvella elukoita. Sekin on välillä ihan jees, sisään ja ulos sen seitsemän kertaa, niistä oli jo useimmat tehty. Toki kissoille rapsutukset, koirille kehut, palkkiot ja kissoille aamupala, niin ja juomaveden laittaminen. Puhdasta ja kylmää, sille riittää kysyntää.

Tammikuu, on jo pitkällä. Ulkona tuulee puuskittain, vettä vihmoo siihen sekaan. Olen kuvannut rantaamme lähes päivittäin, mutta nyt ei kerta kaikkiaan huvita. Joki on äärilleen täynnä, muutamaan kertaan jäätyneistä jäistä on enää rippeitä reunoilla, nekin ruskeita. Se näyttää ankealta. Aurinkokin on paistellut alkuviikosta, tuntui keväältä. Aivan sekaisin, luonto. Samaan aikaan mietin, onko tämä sitä kasvihuoneilmiötä? Vai mitä? Toisaalta ainahan on maapallo ja ilmasto ollut muutoksessa, olemmehan jääkaudestakin edenneet, kuinka eteneminen nyt voitaisiin keskeyttää, lakkauttaa tai muuttaa ihmisten toimesta. Toki nykyinen tapa elää ja kuluttaa ilmastoa nopeuttaa muutosta. 

Nyt mulla meni kulmat kurttuun, en voi nyt tälle asialle mitään, turha kurtistella. Vaihdan siis aihetta, jotta kulmani oikeavat. 

Kirjoittaminen, eilen löysin siihen parin tunnin tilan, vähän puolihuolimattomasti. Kirjoittelemme yhdessä yhden kirjoittajakurssikaverin kanssa, milloin passaa, pikaisestikin. Koskaan emme etukäteen tiedä mistä ja miten, kunhan heittäydymme. Se on koukuttavaa, siihen uppoutuu täysin, oikeastaan pitää muistutukset laittaa, että muistaa toisiin rooleihin hypätä. Kirjoittajakursseille olen myös ilmoittautunut, samoille ajankohdille oli perhehoitovarauksia, mutta kuin itsestään aikatauluihin on tullut muutoksia ja kurssiajat ovat minulle vapautuneet. Toivottavasti vaan kurssit nousevat myös pystyyn, eli moni muukin aktivoituu. Se on niin kivaa.

Ostin semmoisen kellon, joka kertoo minulle asioita. Stipendilläni. Jokin konkreettinen muisto, ihan itselle. Nyt sitä opettelen lukemaan, tulkitsemaan ja käyttämään. Toki on asioita joista olen jo tällä viikolla sen kanssa inttänyt, mutta yritän kellon faktat suhteuttaa omiin faktoihini. En luota kaikkeen kirkasotsaisesti mitä näytöstä näkyy. Tai se saa aivotoimintaa aikaiseksi, kun pitää miettiä, että näinkö. Lähinnä haluan perehtyä uneni seurantaan, mitä vehje siitä kertoo. Nukunko vai luulenko nukkuvani. Palaudunko, olenko yleensä unessa, sikeästi, vai nukunko vain koiranunta, luulen nukkuvani... Siinäpä vasta kysymys poikasineen. Askeleita se mittaa ja laskee myös, sekin on jännää, että olisin muka kahvia keittäessä kerennyt tepertää yli 200 askelta. En usko, intän vastaan. Toki hyvähän se, että sellaisina istumatyöpäivinä tulee askeleita reilusti kahvinkeitostakin, 

Mutta nyt mun on aiheellista katsoa peiliin, sillä alkaa vartti olla naputeltu ja taputeltu. Tytöillä alkaa koulut eri aikaan, yhdellä työt, mun menot töineen ja mies jo meni. Kyllä tässä hiilijalanjälkeä saamme aikaiseksi, mutta näillä mennään, pakko, muuten jää asiat tekemättä ja hoitamatta. Onneksi alkaa arkirytmit, kunhan pääsisi kartalle, missä päivässä mennään. Viikkovillitykset arkipyhistä sekoittaa vielä pakkaa.

Torstai on toivoa täynnä, sovitaan niin. Moi!

ENSIN JA SITTEN VASTA

Minähän nukkua hujautin pitkälle, pitkäksi, pitkään... Rapiat kahdeksan tuntia. Mutta niinhän minä nykyisin nukun, hitaasti. Olen sitä pitkin syksyä opetellut ja olen oppinutkin.

Toki sitten kun on nukkunut hitaasti, odottaa paljon napakammalla tahdilla tehtävää valveilla. Tiskit, pyykit, polttopuiden haku, pannunpesän lämmitys, ne nyt aamun akuuteimmat. Eilinen ilta oli meidän huushollissa todella harvinainen, sain olla ihan yksin kotona muutaman tunnin. Mitäkö tein, nautin, ihan korvissa kohisi. Nautintooni kuului myös suklaa, eläimet sekä Tohtori Paise ja Paiseklinikka. Nämä paiseenpuristeluohjelmat ovat mielenkiintoisia, samaan aikaan jaksan yhä hämmentyä kuinka suuri henkisen tason ongelma saattaa olla jokin patti. Toki onhan ihosairauksia ja patin kokoja laaja kirjo. Mutta se, että pidetään pelottavaa ja rumaa pattia vaikka viisitoista vuotta, ei näytetä lääkäreille, ja sen johdosta fysiikka, sosiaalinen elämä, psyyke ja itsetunto kariutuvat. Eikö moisella aikajanalla ja vuosien aikana voisi koittaa tehdä asialle jotain. 

Lähinnä minua kiinnostaa se puristeluvaihe, millaista määrää ihon alle kertyy ja mitäkin töhnää. Olihan taas todella tärkeää informaatiota, mutta tämmöisiä ajattelin hetikohta hitaasti nukutun yön jäljiltä. Ihana herätä moisiin aatoksiin, eritteisiin... No en minä niitä heti muistanut, oma elämäntarina siinä lähinnä vilahti, todellisuuden monet puolet. Mietin, josko tänään haudalle, niin että myös kynttilät pysyisivät palavina.

Menen tänään töihin, muutamaksi tunniksi. Sunnuntai, entä sitten, sunnuntaissa tuntuu olevan paljon pitemmästi aikaa kuin arkipäivissä. Silloin kannattaa katkaista joutilaisuus töillä. Eilisenkin olin pitkän päivän töissä, olihan veikeä päivä. Huominen on joutopäivä, lähen tyttöjen kanssa Ouluun.

Olen aloittanut uusien henkilöiden kanssa, voi että minä tykkään. Eka keikkojen jälkeen olen kysynyt, mille aletaan, käykö tapani avustaa vai haluaako avustettava antaa heti potkut. En ole saanut potkuja, vaan lämmintä naurua ja toivotettu jäämään pysyväksi. Aika hyvin siis, minunlaiseltani hosujalta ja tohelolta. 

Mutta opettelen koko ajan laskemaan kierroksia, ei minun aina tarvitse tehdä sen seitsemää asiaa kerralla, siinähän herkempi saattaa säikähtää. Sama se kotona, jos heilun kuin reikäpää, hosun ja sähellän. Olen päättänyt, että muualla vähempikin riittää. Kehitysvammapuolella hosuminen saattaa myös pelottaa tai rajoittaa vastapuolta, pitää tehdä maltilla ja selittäen, hitaasti harkiten. En saa sillä mitään kirkastettua kruunua tai taivaspaikkaa tai en ole sen tärkeämpi, saati parempi ihminen, vaikka tekisin äärirajoilla koko ajan. Ja olenhan minä aikoinaan tehnyt, toivon hartaasti, etten samanlaiseksi palaa enää. Olen uskoakseni tehokkuuden maksipisteet jo aikoinani lunastanut ja kalliit oppirahat maksanut. Vähempikin riittää, keskittyminen olennaiseen, minulle todellakin olennaista on henkilön kohtaaminen. Henkilökohtaisena avustajan olen heille mahdollistaja. Mitä kaikkea mahdollistan, no vaikkapa sen viikolla tehdyn Oulun keikan. Mikä elämys ja muistoja ikiajoiksi, ilman minua se olisi jäänyt kokematta. Näitä ihmisiä on todella paljon, jotka tarvitsisivat apua. Monelle olen sanonut myös ei, entinen Tiina olisi yrittänyt sovitella kalenteriin heitäkin. Nykyinen Tiina on realistinen ja kuuntelee itseään. 

Toki tässä viikolla joku olisi suhtautunut vakituiseen työtarjoukseen ja todellista artesaaniutta vaativaan työhön myöntävästi, mutta tämäpä Tiina ei. Punnitsin hetken ja vastaus oli selkeä ei, tällä hetkellä teen mieluummin monityötä, se on nyt minulle sopiva valinta. Mielihän saa muuttua, sitten kun on muuttuakseen, jos on. Mutta näillä mennään, tykkään handlata itse, kalenteroida elämäni omista lähtökohdista ja nähdä työni merkityksen ihmiselle. Ja se itselle tärkeä huuhailun mahdollistaminen on tavoitteeni yhä, opiskelujakaan unohtamatta.

Tällä viikolla olen ajautunut, aivan toisen henkilön aloitteesta, myös syvällisiin keskusteluihin tekemisistäni. Sain positiivista ja ihanaa palautetta. Rohkaisua. Kuinka hyvältä moinen monen ryöpytyksen jälkeen tuntuu, kuinka tärkeää olisi että itse kukin meistä saisi ja osaisi antaa edes pienen positiivisen palautteen toinen toisillemme. Niin helposti, nopeasti ja vaivattomasti kritiikki irtoaa kyllä. Nämä hyvää tekevät ajatukset ja sanat antoi ihminen, jolta en osannut, tiennyt, ymmärtänyt ymmärrystä edes odottaa. Hän ei missään nimessä ollut sellaiseen velvoitettu. Lähinnä naama/nimituttu. Tällaiselle huuhaalle, moinen tekee hyvää, ja antaa rohkeutta pysyä valitsemallaan leviällä ja lavialla ladulla. Ladulla, jossa vedetään sekatekniikalla, maailmaa ihastellen, matkasta nauttien oivallusten kautta, ei niinkään verenmaku suussa tai kellon kanssa kilpaa. Maaliin tullaan, jos ollaan tullakseen tai kierretään muuta kautta. Tehhään se ikioma reitti.

Nyt alkaa luomakunta heräilemään, viestejä pukkaa eetteriin. Kaksi meistä on Helsingissä, kotiutuvat tänään, kait. Yksi riiaa ja yksi nukkuu kamarissa. Hain teinin iltayöstä kyliltä, vein aikaisemmin illalla kavereiden kanssa hengailemaan. Meinasin lähteä itse tanssiin, mutta valitsin moisen roolin ja ne paiseohjelmat. Hauskoja teinijuttuja olen saanut kuulla, olla enemmän läsnä myös tällä tavalla. Kyllähän tanssijalkaa vipatuttaa, mutta ei ne taidot mihinkään katoa, sitten menen kun passaa kohdalle. 

Pakkasta reilut 10 astetta, puhdasta valkoista lunta viimeöisen tuiskun jäljiltä. Sininen hetki oli todella sininen. Lumen alla on peilijää, se vähän arveluttaa. Nyt on semmoiset kelit, etteivät nastatkaan kengissä pidä. Eilen sain lukea, että nastakengät ja kävelysauvat, kaksi lentoa ja kontaten kotiin. Tuossa kun lähen niitä polttopuita roudaamaan saan hyvän tuntuman jäätikön liukkauteen. Äsken kun pihalle katselin ja terassilla ilmaa haistelin, silmäilin valkoista hankea. Hirmuset määrät ehtivät meidän elikot jo tassunjälkiä saada aikaiseksi tälle aamulle. Osa kissoista oli yön ulkona, se on melkoista kolluutusta ja naukumista, kun näkevät ovi-ikkunasta minun jalkani aamulla. Tekevät selväksi, että sisälle kiitos, ruokaa ja sassiin. 

Tähän se tunteroinen vilahti, aika venytellä ja pukeutua. Palveluskunta kuorsaa vierellä, aamupalojen jälkeen. Kahdella tuntemallani ihmisellä on tänään synttärit, taidan paiskata viestillä. Yhdelle laitoin jo somessa onnittelut.

Olihan hyvä ottaa ensin aika itselle ja aamuriveille, sitten vasta lähtä purkamaan huushollin tarpeita. Eikähän kukaan edes tiedä periaatteessa, että olen ollut koneella ja laistanut järkevistä hommista. Periaatteessa kukaanhan ei ole täällä ja kaikki nukkuu, jotka ovat. Moinen vapautus itselle, onneksi valitsin ensin ja teen vasta sitten. 

Uku-kissa kiipesi nyt syliini kohmeisien tassujen kera, puskee ja juttelee, sillä on paljon kerrottavaa. Kävelee ja tassuttelee myös välillä näppäimillä. Se on tärkeä merkki mammalle, lopettaa naputtelu ja nauttia eläimistä. Nyt Virnullakin on asiaa, istua tillottaa vieressä ja välillä naukaisee. Nyt menen...

Hyvää sunnuntaita sulle ja mulle!

AIKAJANOILLA

Istun suihkunraikkaana koneella, luen uutisia, säätiedotuksia ja sitä kahvia tietty juon samalla. Luovuin turhista juoruista, maailman uutisista, monistakin jutuista jotka eivät nyt suuremmin minuun vaikuta tai joihin minä en voi vaikuttaa. Toki onhan monikin asia kiinnostava, mutta tein valinnan, no siksi, että saan kirjoittaa. Ihan siksi, että haluan kirjoittaa, tykkään ja nyt on sopivasti aikaa. Aihetta en ollut pähkännyt, vedän siis tajunnanvirtana.

Olen herännyt puoli tuntia ennen herätystä, luomuna ja hyvin nukutun yön jälkeen. Päivä menee töissä, lähden avustettavani kanssa aamupäivästä junalla Ouluun ja illasta takaisin, semmoinen liki kellonympärys. Innolla odotan, moinen on elämysmatka hänelle, jonka mahdollistan, saan myös olla mukana elämyksen kokemisessa. Mikäpä siinä. Sää lupailee plussa-asteita, jopa vesisadetta, napakkaa tuulta. 

Niin, eilen oli tuo vuosikymmenen ensimmäinen päivä, ja tämän vuoden ensimmäinen päivä siinä samalla. Siitä ajattelin jotain kirjoittaa. Aikajanoista, joissa itse elän. 

Jotenkin vuosikaussia olen pyrkinyt elämään ja minut on pakotettu elämään hetkessä. Toki teen suunnitelmia, tavoitteita asetan ja vuosienkin päähän. Mutta pyrin käytetyn ajan, matkan, aikajanan myös kaiken sen siirtymän aikana elämään, nauttimaan ja kokemaan. Tarkoitan sitä, etten ajattele, että vasta silloin ja silloin, jos silloinkaan. 

Tämän vuosikymmenen loputtua olen itsekin kymmenen vuotta vanhempi, sissus nyt hirvittää, olen jo kuudenkymmenen. Onhan se kauheeta, jos nyt jo alan hiimaileen ja laskeutumaan vanhuuteen, laskemaan kierroksia, jotta olen kymmen, saati kahdenkymmen vuoden kuluttua vielä valmiimpi vanhus. Ei passaa, ainakin itse haluan ja pyrin elämään täysillä, satakaksikymmentäkaksi lasissa niin kauan kuin on elämää ja mahdollista. Iän mukana moneenkin asiaan mukautuu myös, mielenkiinnon kohteetkin saattavat muuttua. Jännänä ootan mitä seuraavaksi, millaista muutosta on mielenkiinnossa tarjolla. Kunhan ei nyt kauheeta extriimiä, jotenkin näen sieluni silmin nyt laskuvarjohyppelyä. Varsinkin, jos on mahdollista, kun asiat sen antavat myöten ja saan olla terve. Olen myös huomannut, että muutoksiin on mukauduttava, kun niitä annetaan elettäväksi. Mikään ei ole itsestään selvää ja on asioita, joihin emme voi todellakaan itse vaikuttaa.

Eilen, ja nyt siis vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa moni kirjoitti koko menneestä kymmenestä vuodesta. Niin sitten minäkin, kun moisen aikajanan tajusin. Samalla kauhusksenariot vilisi muistissa, mitä kaikkea moinen aikajana on meillä koetuttanut, antanut elettäväksi ja kohdattavaksi. En onneksi tiennyt silloin, ehken olisi uskaltanut roihottaa moisella liekillä, olisi alkanut jo varulta elämää pelkäämään, hiimailemaan. 

Kun täytin neljäkymmentä, oli minulla syksyllä suuri ongelma. Sen suuren ongelman nimi oli sähkönsiniset korvakorut. Olimme kavereiden kanssa Oulussa, menossa konserttiin, minulla sähkönsininen lainapusero päällä. Kuinka suuren ongelman kykenin tekemään väärän sinisistä korvakoruista? Kuinka paljon energiaa, vaivaa ja aikaa käytin, jotta löysin oikean sävyiset. No, enpä enää saa moisesta ongelmaa aikaiseksi, ainakin toivon näin. Jostain syystä moinen nousee mieleen tänään, juuri kun olen aivan muissa teemoissa Ouluun lähdössä. Ei ole reissut ennallaan. Eikä tämä nainen.

Syksyllä tulee kymmenen vuotta annetusta lapsen sairastumisesta, kaikkine lieveilmiöineen, pelkoineen, tuskineen, tietoineen ja epätodellisuuksineen. Tässä kohtaa aikajanan pituus hämmentää, kun yhä koen, muistan asioita niin selvästi. Kaikki on niin tuoreesti iholla, ihon alla, sielussa ja sydämessä. Tajunnassa, joka on yhä aristava, vereslihalla. Edelleenkin avuttomuuden marinadia valuu, käsittämättömän sitkeää. Ja ainakin itse kuvittelen, että olemme selvinneet, pinnalla, jollakin tavalla. Toki ulkopuolisen silmin saattaa näyttää, että just ja just sieraimet näkyy vedenpinnan yläpuolelle, ja että kohta hörppää, on niin vajoamaisillaan. Mutta itselle riittää, että edes ne sieraimet ovat pinnalla, koen siis olevan niiden jatke, pinnalla jotensakin kokonaan. Tuokin määritelmä on vaihtanut perspektiiviä, paljon vähempi riittää, kuten se ettei sieraimet hörppää vettä ja huku, silloinhan on pinnalla. En koe olevani tyylipuhtaasti ja pysyvästi pinnalla, kunhan nöyrästi räpiköin ja olen onnellinen jokaisesta pinnalla pysytystä päivästä. Käsittääkseni sieraimien yläpuolella on myös silmät ja korvatkin samassa linjassa. Näin ollen pinnalla räpiköidessäni ja ollessani kykenen myös näkemään ja kuulemaan. Silloinhan matkasta ja kellumisesta tulee paljon moniulotteisempaa, virikkeellisempää ja nautittavampaa. Minulla on täysi oikeus nauttia ja usein minua nautituttaakin. Vaikka ulkopuolisesta ja lähes täydellisyyttä hipovasta perspektiivistä saattaa näyttää, että ryhti on väärä, kädet ja jalat haroo eritahtiin, epäpuhtaasti, ja roiskuu aivan väärässä kohtaa. Mutta tämä molskija on vain hiivatin onnellinen, kiitollinen, tyytyväinen moisesta, kun saa pysyttyä ja molskittua ja jopa nautittua tästäkin.

Eilen yksi typyistä sanoi jotain, mitä oli uudenvuodenyönä kuullut. Olivat ajautuneet isolla porukalla juhlimaan yhdessä. Hänelle oli sitten nuori tullut kertomaan, että "teidän äiti ruukaa käydä meillä". Tyttö tietty oli ihmeissään, mistä moinen juttu. Nooh, sitten neiti oli tajunnut, että meidän äitihän tekee tätä salamyhkäistä kehitysvammaisten perhehoitotyötä, josta ei kerro missä menee ja kenen kanssa tai missä perheessä. No, tässä oli sitten vanhempi sisarus lapselleni moisen kertonut, ja vielä kaveriporukassa. Sain myös kuulla, että oli sanonut, "teijän äiti on ihan kiva tyyppi". Vau, se lämmitti, sen kuuleminen lämmittää yhä. Ihan kiva tyyppi, on minulle huikea kuultava, todellakin valtavan hyvä palaute, kentältä, nuorelta, perheestä ja tekemisistäni. Niin ja vielä se, että oma teini kertoo sen minulle. Se se vasta hyvältä tuntuukin, sillä tasan olisi voinut pitää moisen omana tietonaan. Olen niin pinnalla, sieraimet nyt todella leveästi höröllään, olen onnistunut, ainakin tuossa asiassa, itsellekin riittävällä tavalla. 

Mutta nyt olen keikkunut hetken paplareissa, olen jopa pukeutunut. Kahvia alkaa olla haaleaa. Aamupalaa suunnittelen, sitten on aika koota kimpsut ja kampsut ja lähteä hommiin. Yksi lapsistakin on töihin lähdössä, kahdelle jää minun näyttelyni pystytys, kun oma aikataulu ei anna periksi. Innolla odotan, mitä tauluja laittavat esille, kuinka he näkevät. Lukuisia näyttelyjä ovat olleet kanssani pystyttämässä, mutta monta kertaa punainen lanka ja ohjeet on tulleet minulta, päätökset, nyt se lähtee heistä. Odotan ja olen moisestakin kiitollisen innostunut. Elämässä on moni aasia hyvin, verrattuna siihen että olisi kaikki asiat huonosti. Harottavat sieraimet vetävät riittävästi ilmaa ja silmät kiiluvat uteliaina. Annetaan meikäläisen molskia ja hyppää itsekin, luota että pysyt pinnalla. Aikajana voisi tässäkin olla muutamasta metristä kokonaiseen päivään. Enkä puhu nyt triathlonlajeista, jokainen saa uida ja molskia justiin niin matalassa vedessä tai lähellä reunaa kuin on tarve, kunhan edes hetkittäin on tunne, että pysyy pinnalla.

Eiku menoksi tänään ja tässä, hetki kerrallaan, ja hups kohta on tämäkin vuosi ja vuosikymmen purkitettu. Nautitaan ja pystyään pinnalla, autetaan kaveria, jotta hänkin pysyy.