Ystävyydestä

Ystävänpäivä. Muistan kun olin yläasteikäinen, silloin moisesta ystävänpäivästä alettiin enemmän puhumaan. Siis sehän oli sitä kaukaista 80-lukua. Emapatiaviikon nimellä kulki koulussa moinen teemaviikko, sekä ystävänpäivä. Käytävillä supistiin ja höpistiin, salaisia sydämiä lähetettiin. Ei puhettakaan, että itse olisin yhtään sydäntä itse saanut. Ehei, eihän kaikki luokkakaverit edes tienneet olemassaolostani, vaikka kolme vuotta samalla luokalla olimme. Oli minulla kolme luottoystävää, olimme samalla luokalla jo ala-asteella. Heidän kanssaan olin välitunneilla. Mutta valinnaisissa ja kielten ja matikan tunnilla olin todellakin orpopiruna yksinään, ja kiusattuna. Inhosin sitä aikaa. Hyi kuinka inhosinkaan. Kyllähän olin jo ala-asteella tiettyjen henkilöiden, ns luokkakavereiden, kiusaamisen kohde, joten tiedän moisesta toiminnasta ja maalitauluna olemisesta suhteellisen paljon, aivan liikaa. 9 pitkää vuotta, se on pitkä aika olla kohde. Onneksi minulla löytyi rohkeutta nostaa kytkintä, vaihtaa maisemaa, oikeastaan oli pakko sillä ahdisti niin tämä paikkakunta ja tietyt ihmiset. Seuraavilta irtautumisen vuosilta, ja koko tältä matkalta olen saanut ystäviä. Samoin koen, että nykyisissä työpaikoissa on muutama lämmin ystävyyssuhde löytynyt. Aikuisena, omana itsenäni, on se hienoa. Kelpaan ja riitän. Olihan minulla lapsuudessa onneksi kirjeystäväni, heidän kanssaan kirjoitin todella paljon. Hurjimmillaan kirjeystäviä oli toistakymmentä, jokaiselle kirjoitn viikottain, arvatenkin maratonikirjeitä. Kotona minulla kävi vain serkut, en ole koskaan oikein kotiin tuonut/saanut/halunnut ystäviä. Sitä olen miettinyt mistä se johtuu? Olenko myös omaa yksityisyyttäni suojellut, jotten tule vaikka sitä kautta kiusatuksi. Pitänyt oman tilani aika napakasti. Saman olen kokenut myös lapseni sairastamisen myötä, oli aluksi todella vaikeaa päästää kotiin henkilöitä, joita en olisi halunnut. Omaan yksityisyyteen. Vaikka olen aina ollut vieraanvarainen, ovet ovat auki ja ihmiset tervetulleita. Mutta jostakin nousee se alitajuinen tieto, kenet kotiini haluan päästää. Olen myös jättänyt päästämättä, varsinkin jos on tungetellen yritetty. Kyllä, olen mustavalkoinen, vainunokka. Jälkeen päin olen saanut kuulla, että muutama näistä luokallani olleista on sanonut olleensa ja olevansa ystäväni. Mikä minua todella paljon hämmentää. Toki kun lapseni sairauden kautta tulin tietoisuuteen sanoittamalla aihetta, silloin ollaan mielellään niitä hyviä ystäviä menneisyydestä, muka rinnalla kuljetaan ja tunnetaan ja tiedetään. Hah. Välillä, kun moisista ystävyyssuhteista sain kuulla, jäin haavi auki miettimään että ihanko totta? Kuinka kyseinen henkilö kehtaa edes sellaista väittää. Eikö hän muista mitä on minulle sanonut, tehnyt, ollut osallisena, aiheuttanut. Se ei ole ystävyyttä. Kaiketi olen myös eritysherkkä, moni asia on mennyt pintaa syvemmälle, moni asia on edelleen arka ja verillä. En ole voinut suhtautua kevein perustein selän takana nauramiseen, supinaan, ulkopuolelle jättämiseen, osoitteluun, tirskumiseen, nimittelyyn, vähättelyyn, tönimiseen, ovien lukitsemiseen, munilla heittelyyn, aliarvioimiseen, puheen loppumiseen kun tulen tilaan, pilkkaamiseen, selän kääntämiseen, kumilla heittelyyn, papareilapuilla nimittelyyn, halveksuntaan, tavaroiden piilotteluun, omaisuuden rikkomiseen, lumipesuihin, kasteluun, töhrimiseen, kiinnipitämiseen... Onhan noita variaatioita tullut koetuksi. Mutta tänään koen, että minulla on muutama luottoystävä, joka on jaksanut rinnalla, joka on kestänyt myös vaikeat ajat. Sitten on takavasemmalta noussut ihmisisä, joilla on ollut kanttia tulle rinnalle. Bloggaamisenkin kautta on löytynyt ystävyyttä. Entäs vertaistuen kautta, se on niin vahva ja tukeva ystävyyden mittari, ettei mikään. Tänään saan olla ystävyydestä kiitollinen. Kiitos juuri sinulle, että olet! Minulla piti olla vapaapäivä. Heräsin aamulla tekstariin, töitä tarjottiin. Joudanhan tuota, eilinen meni lorviessa. Harvinainen sunnuntaivapaa. Onhan päivässä paljon joutotunteja. Siivosin Lintulan perusteellisesti, kylvetin ankkalaumani, leivoin, kokkasin, pyykkäsin, siivosin, ulkoilin, turhauduin, laiskottelin... Eilen halusin olla myös vapaalla, sillä sen tiesin olevan tunteellisen päivän, tuplieni 19-vuotispäivä. Herkäksi veti, nöyräksi ja avuttomaksi. Samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen, että minulla oli tuplat, että minulla on tuplan toinen puoli rutistettavana. Tarkkaan muistan sen syntymäpäivän kulun, fiilikset, repliikit ja tapahtumat. Se oli hieno kokemus. Onnekseni olen moiseen tullut valituksi. Mutta nyt, kaiketi on aika yöpaidasta luopua ja ajella töihin. Launataina olin töissä pitkän päivän, päädyimme ajelulle Kalajoelle ja merenrantaan. Kyllä luonto on upea, koskettava ja kaunis. Olkoon samaa kauneutta ja ihanaa herkkyyttä myös tässäkin päivässä. Merenrannassa taivas on jotenkin lähempänä, kun se yhdistyy horisonttiin. Perjantaina sain olla mukana muistojuhlassa, jossa minulle tärkeä ihminen saateltiin Tuontakaisiin. Uskon taivaan olevan niin kauniin paikan. Ystävyydellä, mää!!