TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ

Torstai on toivoa täynnä, miksei muuten muutkin päivät. Minulla on aamu vapaata. Ankkojen aamiaismunat on nautittu, kera salaatin. Kahvia mennyt ämpärilllinen, hörppy liikaa, tuntuu siltä. Koirien kanssa pihalla oltu. Kissat palveltu, ees taas, ainakin sen yhdeksän kissaa sillä laskuopilla. Lintulan aamupuuhat, kyllä oli taas kiitollisia nyökyttelijöitä lauma. Ihania, kovin tuttavallisia. Samassa kopassa sulassa sovussa ankat ja kanat. Kukko nurkassa kylpytynnyrissä aamupesuilla. Tänään on lauhaa, joten avasin Lintulan ulkoluukun, linnut pääsevät ulkohäkkiin. Kovasti haluaisivat ihan pihalle tepastelemaan, mutta mun aikataulu ei oikein anna periksi. Tai miksei se anna, jos menen heti ja päästän ne kirmailemaan. Hetki pieni... Siellä ne nyt pihalla ovat, suvilumessa pelleilevät. Kaivoivat heti nokallaan kuoppaa ja kävivät makuulleen. Ei tarvinnut monta kertaa pyytää, tulivat heti kun häkinoven avasin. Kanat viihtyt paremmin sisällä, mutta ankat ovat ulkoilmalintuja pakkasellakin. Välillä olen kantanut niille kuumaa vettä uima-altaisiin, voi sitä pärskettä kun kylpevät. Eilen aloitin aamuni taidekurssilla. Meni jatkamaan kahta tauluani, mutta ei huvittanut, joten maalasin jotain ennalta suunnittelematonta. Lehtiä, vihreyttä, valoja, varjoja. Annoin vain käden kaarrella vapaasti. Tulikin aika hieno. Illalla tein perhetyötä kahdessa perheessä. Ensimmäinen lapsi tahtoi maalata myös, oli jo aikaisemmin pyytänyt, eilen oli jo hirmu hinku. Maalasin samalla taas itse lehtiä, vihreyttä, vehreyttä. Lapsi maalasi ilotulituksen ja kesämuiston, sisarkin siihen tuli mukaan omalla työllään. Lauloimme Taiteilijaelämää, aika kului kuin siivillä. Todella kivaa. Kuinka hyvin aika kuluu, kunhan vain saa osallistumaan. Ei ole narinaa, ei aikatauluja, ei kiukuttelua ja hyvin jaksaa. Kyseinen lapsi ehdottikin minulle hattua päähän, jossa lukisi taiteilija ja hoitaja. Aina pyöräyttäisin sen roolin hatusta, missä olen milloinkin. Kiva idea. Toisessa perheessä maalaaminen jatkui, nyt vesiväreillä. Musiikkina Hevisaurusta, jota lapsi lauloi maalatessaa, minä sain tai paremminkin minun piti olla hiljaa. Ja maalasin vesiväreillä lehtiä, vihreyttä ja vehreyttä. Tälle aamullekin olen samassa teemassa kahta taulua kotioloissa maalaillut. Mutta olin vähän liian hoppunen, eihän uskoisi, en antanut kuivua tarpeeksi kerrosten välillä. Mutta nytpä kuivuvat. Kello on nyt kymmenen, yhdeksi töihin. Töissä olen ollut paljon, töitä olisi/on tarjolla vaikka kuinka. Tykkään, voi kuinka työstäni tykkäänkin. Hallelujah! Joulukuussa otin vähän osumaa, siitä saakka minulla on niskaa särkenyt. Maanantaina sitten viimeinkin tajusin, ihan hoksasin kuin valo olisi napsahtanut päälle. Vilahti autonratissa semmoinen filmi, sama tuikinta, sama kohta, sama tunne kuin silloin... Kipuhan lähtee tuolta niskanikamasta, joka on jo kymmenen vuotta sitten vialliseksi kuvattu, siihen ikälisät vielä. Kallonpohja on ollut kipeä, todella aristava sormenpään kokoinen kohta rangassa, oikeaan käteen sätkinyt eniten, vähän muuallekin. Ei lihaskramppeja, vaan syvältä täsmäkipu. Sellaista hermoperäistä juilintaa, oikeastaan tauotta, yötä päivää. Kävin sitten tiistaina lekurilla, sain pyytämäni tutun hermosärkylääkkeen. Voi hitsi mikä autius levisi jo kahden otetun pillerin jälkeen. Enää en ole hermo enkä särki. Enhän ollut tajunnutkaan kuinka kipeä hermoistani olin, kunnes kipu löysäsi. Jäin omaa tyhmyyttäni manaamaan, miksen tajunnut kyseistä onnellisuusnappia syödä viime keväänä siihen jäätävään polvihermosärkyyni. Tyhmä minä, ei aina vain tajua. Jospa nyt vahingossa hoituisi se polvikin, jonka kanssa kyllä pärjään, mutta se rutisee ja paukkuu, särkee välillä. Mutta enää se ei turpoa niin kuin vielä kesällä ja alkusyksystä. Ehkä siihen turvotukseen auttoi se, kun kaaduin oikein rusahtaen polveni päälle marraskuun liukkailla. Turvotus turskahti siinä laakissa pois tykkänään. Polvi on ollut paljon parempi moisen tällin jälkeen, sain siihen liikkuvuutta huomattavasti lisää. Hyvä ja nopea hoitokeino, ei vain aina tiedä mihin moinen auttaa, vahingossa nopijasti kaaduin oikein ja tosi hyvin. Koirat kuorsaavat tässä lähistöllä, ovat ihan rauhassa. Pennuille, siis liki vuodenhan nuo jo ovat, on uusi ärsyke ja ihmettelyn aihe jokijää. Siinähän menee moottorikelkkaa, traktoria, hevosta, hiihtäjää, kävelijää, kissaa, jänestä, koiraa, fasaania, saukkoa, potkukelkkaa, mönkijää, pyörää... Vempainta ja elävää joka lähtöön. Tuvan ikkunat on kuononjälkiä täynnä, niinkuin lapsiperheessä konsanaan, kun ne tuijottavat ikkunasta. Ja mikä ärsyttävintä räyhäävät. Koomista on, että Kaino, vanhuskin on alkanut haukkumaan kun muut haukkuvat. Korkealta ja kovaa, vaikka on lähes kuuro itse. Samoin Pluto, iso poika, ottaa äänen Kainosta ja kimakasta Almasta, haukkuu samalla taajuudella, vaikka yleensä sillä on miehekäs basso ja komea haukku. Kuorokin pääsi jatkamaan tälle viikkoa, todella pitkä tauko. Minähän olin marraskuun röhästä johtuen ja äänen menetyksen vuoksi pois kaikki joulun esiintymisetkin. Välillä oli jo fiilis, että jatkankokaan. Mutta kyllä se oli taas niin kivaa, varsinkin kun jossakin biisissä osuu oikeaan säveleen ja uskaltaa laulaa. Joulun äänenmurros kaiketi ohi, pystyin, mikä tuntui myös kivalta. Ja onhan se kiva "kanalauma", kotkotusta joka suuntaan, kun on liki 30 naista. Varmaan minä olen monelle se piikki lihassa nopeuteni ja ratkaisukeskeisyyteni vuoksi, mutta en minä vaan jaksa jauhaa sukkahousujen denieriluvuista kovin kauan ennen esitystä. Sama denieri kuitenkin näyttää eriltä paksummassa nilkassa kuin ohuemmassa nilkassa, ja kysehän on vain nilkan näkymisestä pitkällä mekolla. Eilen kahlasin haudalle, oli kylmää, räntää ja tuulta. Lasit kastuivat ulkoa sateesta, sisäpuolelle turskahti kyyneleitä. Nilkkurista meni lunta sisään, samaan aikaan rullaantui nilkkasukka jalasta. Ärsyttäviä tuntemuksia. Omatunto kolkutteli pimeästä, kylmästä haudasta. Vain yhden kynttilän sain lyhtyyn, isompi lyhty jäätynyt kiinni ja maahan. Samoin kynttilöidenraadot, en saanut niitä irti vaikka kuinka paljain käsin yritin. Se on sama kylmä kohmeinen ja kipeä koura, joka ikävänäkin puristaa. Olen ajatellut kuolemaa todella paljon, viime viikoina aivan uusista vinkkeleistä. Olen saanut raskaan suru-uutisen jälleen, mutta olen kyennyt kohtaamaan, menemään luo ja kulkemaan rinnalla. Töissä minulle sanottiin, että olen kova luu, kun kykenen töihin kaikesta huolimatta. Mutta itken nopeasti kun itkettää, nauran kohta jos on aihetta nauruun. Selkeää ja simppeliä, helekatin rehellistä. On myös huikeaa kuulua työyhteisöön, jossa saa olla myös tunteellinen ja hauras, näyttää herkkyytensäkin, sillä sitähän minä olen. Myös. Mutta nyt torstai ja toiveikkuus jatkukoon noihin maalauksiin. Uskon niiden kuivuneen, sitten pukaisen säädyllisemät vaatteet, maalaan naaman, laitan linnut häkkiin ja lähden taidekaupan kautta töihin. Moni asia on hyvin, verrattuna siihen että huonosti olisi. Ihan mistä suunnasta ja minkäväristen lasien läpi kahtoo. Tänäänkin minulla on vihreät lasit, joiden sekaan solahtaa kirkasta keltasta, valoa siis näkyvissä.