keskiviikko 19. toukokuuta 2021

ALMA TULI TALOON

Alma Fiona Vanttanameera Va-Hinko, kolmen kuukauden ikäinen, nakkimainen koiranpötkylä. Latviasata lähtöisin, ns elintasopakolainen, mamu. Suomeen tuotu, jotta saa pitää henkensä ja kenties paremman elämän. Semmoinen elikko se lopulta meille muutti. Onhan se ihana, aktiivinen, raivostuttava, junttura, omintakeinen, höyry. Välillä tuntuu, ettei se ymmärrä kieltämme, liekö vielä kielimuuri. Minä en ole hänelle lempi-ihminen, kun opetan kävelemään remmissä, pitämään pantaa. Kiellän napakasti, enkä palvele. Saa kävellä ihan omin jaloin pihalle. Saatan minä vähän lässyttää, kun siihen on aihetta. Mutta opetan koiran tavoille, en sylivauvaksi. Sen mitä olen kotona, yleensä en ole kotona, joten neiti ottaa ja pyörittää huushollia heti oman kuononsa mukaan. Almassa on kaiketi mäyräkoiraa ja corgieta, sellainen matala, vanttera ruskeankirjava luppakorva, sirolla kuonolla. Häntä ehkä kuin pystykorvalla, nousee kippuralle. Saas nähä minkälainen siitä tulee, omintakeinen on jo nyt olemukseltaan. Kovin on kiinnostunut ankoista, jaksaa niiden touhuja seurata ja yrittää haastaa juoksuun mukaan. Räksyttääkin välillä ihmisille ja myös ankoille, mikä ei ole minulle mitään lempikuultavaa, mutta tekee varmaan paniikissakin kun niin jännittää. Vieraille aukoo päätä, tosin onhan se vahtikoiran ominaisuus. Mehän olemme tottuneet puolikuuroihin koiriin, joiden yli saa murtovarkaatkin kävellä. Tämän yli ei kävellä, lähtee ääntä ja valppautta löytyy. Puolensa ja puolensa. Eilen neiti keräsi olohuoneen perälle pyöreän maton päälle tavaraa, liekö pesää perustanut. Matolle raahattiin iso koiran lattiatyyny 60 x 60 cm. Kohta Alma meni keraaminen ruokakuppi suussa, samaan pinoon sekin. Myös oma peti vaihtaa paikkaa, kun neiti sisustaa. Raahattavat asiat ovat viisi kertaa elukan kokoisia, mutta niin ne vain liikkuvat. Pihalla kiinnostaa kuorikatteet, puulastut, ruusupuska, mullat, kaikkien kakat, kivet. Kauheaa rallia ruusupensaan alle, vauhdissa haukataan oksasta ja ralli jatkuu. Eikö yhtään pistele? Ei kait. Kissat katsoo vierestä, ylempää nojatuoleilta, sohvalta. Alma ei nimittäin yllä mhinkään, joten kissat saavat huoletta olla. Pari kertaa Väinö on näpäyttänyt, samoin Kaino, aiheesta uskoisin. Ensi Uku ja Lele vähän karttoivat elikkoa, mutta nyt jo kulkevat nokatusten ja pihalla lähekkäin. Ovat tajunneet, ettei pötkö joka paikkaan yllä. Vieraille Alma esittää, samoin meille eka päivinä, sellaista hellyyttävää ja rauhallista ihanuutta. Mutta kun pääsee tutuksi, niin löytyy terävää hammasta, nilkassa roikkumista, jaloissa pyörimistä, tavaroiden viemistä ja sitä vauhtia. Pötkylä vetää niin että tanner tömisee. Välillä sekoaa jaloissaan ja mennään kippuralla, kuperkeikoilla. On hetkiä jolloin ei voi kuin päätä puistella, kun sen vauhdikasta touhuamista seuraa. Semmoinen on meidän Alma. Alma on kuulemma espanjaa ja tarkoittaa sielua, sielukasta, jospa moinen eteerinen hinous ja sielukkuus vielä Almasta kuoriutuu. Ankat taas ovat kasvaneet niin että kohina käy, alkavat olla kanan kokoisia, semmoisen peruskanan. Viikonlopun aikana heille valmistuu Lintula. Ihania vaakkujia, alkaa olla jo äänenmurrosta havaittavissa. Untuvat tippuu ja sulkapeite kehittyy. Jännää minkä värisiä moisista untuvikoista kehittyy. Pihalla on sellainen lasten uima-allas/hiekkalaatikko, jossa harjoittelemme ulkouintia. Se on mieluinen laji, kyllä pärskyy. Välillä löytyy kastematoja ruoaksi, näyttää maistuvan. Voikukanlehdetkin menee kuin silppurissa. Ankat tykkäävät sylittelystä ja silittelystä. Ne ovat kovia juttelemaan, niitä on todella kiva seurata. Hämmästellä ja ihmetellä. Vieraita, niitä meillä on nyt kyllä rampannut. Laskujemme mukaan ainakin se 50 ihmistä parissa viikossa, onhan se. Melekosta. Eikä kaikki halukkaat ole edes päässeet meille, kun ei vaan ole ollut saumaa ottaa vastaan. On käynyt myös valokuvaajaa, ihania kuvia syntyi vaakuistamme ja vähän koiristakin, Alma pisti tosin senkin homman rähinäksi. Taidan seuraaville vieraille antaa haravaa, maalisutia ja kottikärryä käteen. Ei nämä meidän omat hommat vain kahvittelemalla ja eläimiä ihailemalla kummene. Ei sen puoleen minähän tykkään kun käy porukkaa, mutta oma aika on aikas kortilla kotihomissa, joista elikot nappaavat ison siivun ja vieraat myös. Siinä jää moni homma itsellä tekemättä, kun on taas riennettävä. Olen siis tehnyt paljon töitä, kieltäytynyt myös tosi paljosta tarjotusta. Ihan on siis tehä asti. Mistä olen kiitollinen, että olen toivottu ja tavoiteltu työntekijä, tykkään tehä ja olen kuulemma hyvä organisoimaan. No se oli kyllä tiedossa itselläkin. Mutta ei vanha kehäraakki enää kaikkeen suostu. Ja tuo hiivatin jalka senkuin valitututtaa. Leposärky syö naista ja yöunia. Mutta näillä mennään. Pidetään löysempää lahetta, kun jalka turpoaa välillä niin että saumat paukkuu. Ensimmäinen koronarokote on saatu, koirakin rokotettiin samana päivänä. Tosin nyt näillä huudeilla on ollut paljon uusia tartuntoja, kylmää hikeä puskee siitä syystä, moinen pöpö hiipii turhankin lähellä. Yksi tuore ajokortti myös tälle viikolle, nyt näkyy entistä harvemmin tyttöjä tai autoja. Niin ja yksi ammattitutkinto suoritettu, esikoinen sai ensimmäisen virallisen ammatin. Itsekin ihmetteli, että onko hänellä nyt ammatti. Onhan se, moni asia on siis loksahdellut oikeille urille. Suru-uutinen suvusta on myös pysäyttänyt, kenen aika on milloinkin. Kun kävimme surunvalitteluja viemässä, omasta mielestä nousi paljon asiaa, miten ne kaikki suruvivut aktivoituivatkin. Suru ja sen tuoma kipu ikävineen on niin tiukasti minussa, pinnassa, voimakkaana ja raakana, yhä. Sen asian kanssa on opittava elämään, eämään niin että elää hetkessä tässä ja nyt. Kukaan ei tiedä huomisesta. Joten mieluummin nytku sitku. Aamuhkahvini tässä siemaisin, ankat on palveltu, samoin kissat. Koirat ulkoilutettu, yksi tyttö meni töihin. Minä menen taidepiirin kautta töihin, sitten se onkin jo ilta kun kotiin palaan. Nautitaan alkukesän tuoksuista, vihreyden eri sävyistä ja ollaan kiitollisisa pienistäkin asioista. Tänään moni asia on hyvin.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu