HARTAUS

Pääsiäinen, sehän on harrasta aikaa. Tässä siis meikäläisen aamupäivän hartaushetki. Luin aamulla paikkalislehden, oikeastaan todella perusteellisesti. Se käsitteli Ylivieskan uutta kirkkoa moneltakin kantilta. Kirkko vihitään käyttöön nyt pääsiäisenä, 4.4.-21. Viisi vuotta sitten, olimme kotona. Odotimme ystävän junan saapuvan, hän tuli viettämään kanssamme pohojalaista pääsiäistä. Junassa hän oli ihmetellyt suuruudenhulluutta, kokkokin niin suuri, että loisti ja loimotti kauas. Sellainen kokko, kirkkommehan siellä paloi. Käsittämättömän avuton olo, epätodellinen, mitään ei ollut tehtävissä. Yhä kuvottaa ne kuvat ja videot. Toisaalta se kertoo myös yksittäisen ihmisen henkilökohtaisista ongelmista, paha olo oli mittakaavalla kirkon kokoinen. Hakiko hän apua, saiko hän apua? Tuliko hän kuulluksi, ymmärretyksi, autetuksi? Kuinka paljon heitä/meitä onkaan, jotka tekevät jotain käsittämätöntä omista lähtökohdistaan, voidessaan niin huonosti. Voi kunpa uskallettaisiin hakea apua, avata ongelmaa ja vaatia apua, ennen kuin mittakaavat ovat tuota luokkaa. Kauhulla kuulen juttuja, aavistelen, mitä tikittäviä aikapommeja muhii (korona)huusholleissa, kun asiat kuormittuvat, kasautuvat ja lopulta kaatuvat. Tajuan tämän myös lastensuojelun perspektiivistä, yhä useampi tarvii apua, niin perhe kuin nuori, tai ihan pikkulapsikin. Emme elä lintukodossa... ja kaikki ei myöskään ole tämän koronan syytä, mutta sen myötä moni asia on mennyt uusille ulottuvuuksille. Kohderyhmätkin ovat saattaneet muuttua, ongemat ovat jalkautuneet heille, joilla niitä ei ole ennen ollut. Heillä ei ole kokemuspohjaa, kuplia on puhjennut uusissa kohteissa. Omaa tragediaa mekin tuolloin 5 vuotta sitten elimme, lapsemme oli päässyt kotiin muutamaa kuukautta aikaisemmin vakavasti vammautuneena. Mutta jotenkin tuossa kohtaa olimme jo voittajia, meillä oli asiat hyvin, verrattuna vaikka joulunaikaan. Hänenhän ei pitänyt joulua nähdä, mutta lapsemme näki myös pääsiäisen, vapun, juhannuksen, venetsialaiset, siskon rippiuhlat, iskän 50-vuotisjuhlat, meikäläisen Savisillan Santaran kruunajaiset. Sekä muutamat kissanristiäiset ja suvun muut kemut. Sai olla kaikissa niissä mukana, osallisena. Hänellä oli pitkät ruskeat hiukset, joihin tykkäsimme vääntää sutturoilla kiharoita, ranskanlettejä. Voi sitä huumoria ja naurua, kuinka hän eli ja nautti monistakin asioista, oli skarppina mukana niin peleissä, keskusteluissa, televisio-ohjelmissa. Hän söi omalla suullaan, nieli, vaikka niin ei pitänyt enää koskaan olla. Hän sai olla edelleenkin kulinaristi; poroa, lohta, oliiveja, makuja, elämyksiä. Ja hän osallistui vaikka ja mihin. Vaikka hänen ei pitänyt koskaan enää ja mitään, hän näytti närhen- kalalokin ja strutsinmunat toipuessaan ja palautuessaan, niin meille kuin lääketieteelle. Toki osittain myös meikäläisen ansiota, hulluutta ja rohkeutta, sillä tunsin lapseni. Purin lääkitykset, sillä mikään niistä ei parantanut, ollut elämän tae. Kolmio- ja tehohoidonlääkkeillä kuka vaan saadaan lamautettua, tiesittekös sitä. Kaikella toki oli aikansa ja paikkansa. Oli aivan huippua keskustella yhden tietyn hematologin kanssa asioista, suunnitelmista, sain häneltä täyden tuen. Tasan viisi vuotta sitten muistan huippukeskustelun, kun kyseenalaistin elvytyskiellon. Siihen oli täydet perusteet ja niin moinen kielto purettiin, sen hetken faktojen pohjalta. Samoin cvk:n poistamisen perustelin, sekin tehtiin ja vapauduimme uimaan, paljuun, saunaan ja rentouteen. Sen hetkiseen normaaliuteen, uuteen elämäämme. Lääkäri kiitteli asioiden esille nostamisesta ja aiheiden käsittelystä, olimme ennakkotapaus aika monessakin asiassa. Oli myös lääkäreitä, joille en kertonut lääkkeiden vähentämisestä, koska kuulin se huokailun ja kauhistelun, mutta kaikeen opimme, puolin ja toisin. Olin varmaan leijonaemona kauhu monellekin lääkärille, väänsin asioita, vaadin ja haastoin. Kyseenalaistin ja halusin kääntää vielä sen seuraavankin kiven tai rautalangan. Onneksi lääketieteessä kuunneltiin ja näin tehtiin, aivan tappin saakka. Uskon sen edesauttaneen lapsemme jatkoajoissa useamman vuoden verran. Vetää nöyräksi, kun ajatteleekaan paljonko noilla jatkoajoilla saimme kokea ja elää täysillä. On kuvia myös, missä hän on pyörätuolissa rantteella, polttopuita tekemässä, koirien kanssa. Tai sienimetsässä, laavulla, pihalla, lenkillä, autossa, taksissa, konserteissa, kirkossa... Arki oli mahollisimman tavallista, ei elämän tarvitse olla sirkushuveja. Tavallaan kirkostahan minun piti, mutta vetikin muistot lapseemme. Mutta moni asia kulkee käsi kädessä, muistot, nöyryys, mittakaavat, hartaus, kiitollisuus ja se miten asioihin suhtaudumme. Uutta kirkkoa on mollattu, yhä käydään kauheaa sotaa netissä asiasta. Ei tykätä, mallista, väristä, arkkitehtuurista, rististä, nimestä, valosta, penkeistä... Mietin, moniko penkkien mollaaja on istunut niissä, jotta voi sanoa, että niissä on huono istua? Vai onko moinen vain oletus, suoralinjaisista puupenkeistä, jotka eivät justiinsa sillä hetkellä miellytä silmää. Toisaalta ei ne entisenkään kirkon penkit ihan huiput olleet istua, muistelen. Ainakin minä niistä luisuin ja pylly puutui, samoin häntäluu. Faktat ovat nyt nämä, entinen poltettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Päätökset on tehty, yhdessä ja olemassa olevien tietojen perusteella. Päätöksiä on vain nuijittava ja tehtävä, silloin kun on tehtävä, näinhän se menee muissakin asioissa. Vaikkapa lapseni hoidon suunnittelussa ja useissa valtavissa ja rohkeissa päätöksissä. Ne tehtiin sen hetkisiin tietoihin ja tuloksiin pohjautuen. Pysyn yhä niiden takana ja olen niistä kiitollinen. Luin myös, että kirkko olikin halvempi kuin luultiin, melkoinen yllätys nykypäivänä, yleensähän moiset heittävät muutaman millin ja sen muutaman vuoden. Pääsin aikoinaan vanhan kirkon kellotapuliin. Isä sen keksi. Kuulosuojaimet ja niin me kiivettiin sinne jonossa, askel kerrallaan. Olihan se rytinää ja tuntui, kun kello heilahti ja soi, kunnon kumina. Ikimuistoinen tunne. Olen päässyt nyt uudenkin kirkon huoltokäytävän kautta metalliportaita pitkin yläikkunalle, alttarin yläpuolelle. Jälleen huimasi, jännitti, vaikkei tapuli edes heilunut kellojen lyönneistä. Olen siis päässyt käymään siinä ikkunanrei'iässä mihin tuo entinen kello on nyt upotettu. Kuinka moni muu on uuden kirkon vanhan kellonrei'iässä käynyt? Meriitti ja seikkailu sekin, ainutlaatuinen kokemus. Varmasti kiikkustuolissa kehustelen. Odotan myös kuinka valo toimii, mitä se saa aikaan kirkkosalissa. Ainakin sen hetkinen kokemukseni ennakoi valon kujeilua ja loistavaa suunnittelua. Ties vaikka porukka kokee valaistumisen... Olen täälläkin vinkunut, kun en ole haudalle päässyt. Viikonloppuna kävin, ja edelleen menemättömyydelle on vahvat perusteet oman jalan vuoksi. Hanget ovat korkeat, upottavat, alla jäätä. Kun sinne kahlasin, polvi niksahteli ja notkahteli, sattui todella. Koko ajan jännitän, jopa ajoittain pelkään, että se niksahtaa vielä pahemmaksi, enkä sitä halua. Mutta haluan käydä kevättä viemässä, niksui vaikka kuinka, narsisseja suunnittelen vieväni. Hauta on saattanut ulopuolisista vaikuttaa talven ajan unohdetulta, mikä minua harmittaa ja sieluunkin sattuu, mutta lastani en ole unohtanut. Näinä nilikkuina kuukausina olen surussani ollut varmaan syvemmillä vesillä kuin aikoihin. Hän on ollut niin vahvasti jokaisessa päivässä ja kivuissa mukana. Olihan meillä upea, sitkeä ja rohkea lapsi. En voi muuta kuin hartaana olla ja edelleenkin ihmetellä. Niin kiitollinen hänestä, sekä monesta muustakin asiasta tässä ja nyt. Hyvää, rohkeaa, voimauttavaa, harrasta, keltaista ja sydämellistä pääsiäistä! "Kiitos, että osaan vaalia niitä asioita, jotka tuovat minut lähemmäksi itseäni". Tällainen viisaus osui tähän päivään kortista, ole itsellesi armollinen.

NO NIIN, MITÄPÄ NYT

Mistähän tämä eukko nyt keuhkoaa? Ei taida tietää itsekään. En viihdy koneella, en tässä blogipohjassa, mutta yritän nyt jotain saada aikaiseksi. Kuinka paljon voi vaikuttaa yleisilme, se joka ei ole omaa luomista, vaan eetteriin pläjähtänyt valmis pohja. Sensuroitu, tylsä ja ankea. Kaikesta päätellen meikäläiselle tosi paljon. Eikä mua kiinnosta pätkääkään lähteä hakemaan ja löytämään uutta pohjaa, olenhan pian 11 vuotta takonut ilman moista ongelmaa. Niin ja kirjoittaessa tekstit eivät ilmaannu eetteriin reaaliajassa, vaan viiveellä, siihen en tajua syytä, mutta seuraus on että mää vedän hermot. Elänhän ja kirjoitan tässä ja nyt, reaaliajassa! Aurinko paistaa, kauniit ovat hanget. Eilen oli todella sakea lumipyry heti aamusta. Ei ole keväät veljeksiä, vuosi sitten oli jo narsissit tyhjällä hautausmaalla, kivet olivat näkyvissä ja lumet sulanneet. En edelleenkään pääse haudalle, olen saanut kuulla, ettei minun koivellani ole asiaa. Lunta siellä on ihan kahalata saakka, polkuja ei. Parempi vaan poltella kynttilöitä kotona, mutta onhan tämä vaikeaa. Lapsemme on ollut pois luotamme neljä ja puoli vuotta, yhden päivän. Suhteellisen pitkän aikaa verrattuna eiliseen, mutta lyhyen aikaa verrattuna ihmisikään. Ihan mihin vertaa, mutta ikävä on. On ja pysyy. Viime viikolla sain näyttelypyynnön, suhteellisen nopeana ihmisenä ripustin taulut jo seuraavana päivänä. Jostain noita uusiakin tauluja aina kehkeytyy. Ai että moinen tuntuu hyvältä, inspiroi ihtiäkin. Parin taulun kohdalla emmin, en ole niihin itse tyytyväinen, ajattelin jättää ne jopa kotiin odottamaan parempaa hetkeä, hautumaan tai kohtaamaan aggression. Jostain syystä, juuri niihin kahteen ensimmäinen katsoja kiintyi, ne puhuttelivat häntä eniten. On tämä ennenkin nähty, itse ei osaa määrittää mikä kiehtoo katsojaa. Mikä on toisaalta hyväkin, saa itse hämmästyä myös. Samoin edellisellä viikolla, kun maalasin, jaoin kuvia sosisaalisenmedian kautta, kaksi taulua ostetiin ns märkänä ja kolmas tilaus tuli aikaisemmasta maalauksesta. Se jaksaa hämmentää, tuntuu aina yhtä yllätävältä. Siis se tuntuu ihmismielelle hyvältä, kun aina silloin tällöin tulee kyseenalaistaneeksi omia huuhailujaan. Kyseenalaistajia riittää myös itseni ulkopuolelta, luuletko jonku tytkkäävän tai miten kehtaat pyytää rahaakin? Ja ainahan saan huuhailukulujani katettua moisilla, sillä jostain syystä uusia vermeitä aina ilmantuu kaappeihin ja kasseihin. On erilaisia maaleja, suteja, pohjia, musteita, hileitä, väriliituja... Jalka on edelleen pois pelistä, mutta se ei ole ollenkaan yllättävää. Olihan se pysäyttävä isku päin näköä, kun kirurgi näytti magneettikuvani kuva kerrallaan, uusista kuvakulmista. Ei ole ihme, jos ja kun olen kipeä. Sanotaanko näin, ettei polvestani juuri ehjää luupintaa näy, se on sellaista valkoista söheröä, murskaa ja solsketta. Sieltä ja niillä ne kivut ja sätkyt selittyy. Kirurgin kirkkaansisniset silmät olivat viisaat ja tietävät, jopa myötätuntoisen lempeät, maskin takana. Hän tiesi just mistä olen kipeä ja millä tavalla, ei tarvinnut itse kertoa. Pistettiin piikkejä ja toivottiin parasta. Kornia tässä hommassa on taas se, että kirurgi ei saa kirjoittaa sairaslomaa, vaan se on haettava erikseen omasta työterveydestä tai terveyskekuksesta. Joihin periaattessa kumpaankaan minua ei otettaisi vastaan, en taho saada aikoja kummallekaan sektorille, kun en tavallaan kuulu kumpaankaan. No, aikani kun jankutin, pääsin viikon sisällä työterveyslääkärille, vaikken kuulemma olisi sinne kuulunut. Hän määräsi toukokuulle saakka saikkua, yllätyksekseni, onneksi. Toivotti jopa tsemppiä. Mutta sitten on tämä Kela, sieltä en ole puolen vuoden aikana saanut senttiäkään, jännänä odotan milloin tämä paatti hörppää nesteet sisään. Hörppääkö keulasta vai perästä? Eli en oikeasti ole kyennyt töihin kivuiltani, mutta korvaavaa työtä kuuluisi tammikuun päätöksen mukaan tehdä. Nyt kivut ovat hieman hellittäneet, vedän mm msm-jauhetta, se on semmoinen rikkivalmiste, joilla resut hevosetkin saadaan liikkeelle. Syön mustikoita, selleriä, puolukoita. Jumppaan, vedän lääkkeitä kipuun, yritän olla koivelle armollinen. Leposärky on se pahin, sitkein ja v-mäisin. Öisin kun käännän kylkeä, polvet hipaisevat toisiinsa, tuntuu kuin resu lumpio tulisi terävänä piikkinä nahan läpi. Tämähän tietty juurikin luisevien ihmisten onglma, sarkasmin kautta aateltuna. Pitkin yötä siinä ja sätkyillen, polvien välissä pitää olla tyynyt. Hämärästi muistuu mieleen raskausajat, silloinkin tyyny oli tärkeä. Vaiva se on pienikin vaiva. Mutta koen asioideni olevan hyvin, meillä on asiat hyvin. Olen suunnattoman kiitollinen monesta asiasta. Myös siitä, että olen kyennyt olemaan apuna muille, nyt kun olen ns joutilas. Apua on monenlaista, voin saada apua tekstareiden ja suhteiden kautta junailtua, ihan olemalla läsnä ja aukomalla aivoituksiani. On huikeaa huomata, kuinka asiat loksahtelevat, kun niihn tarttuu. Konkreettisesti kahdelle nuorelle on järjestynyt töitä kesäksi, yhdelle perheelle olen junaillut jeesiä, lähettänyt toipilaalle vanhukselle ruoka-annoksia valmiina. Sitten on ollut äitin asioissa hieman ruuhkaa, mutta onnekseni joutilaana olen kyennyt hoitamaan, jonotteleman sen tunnin tuosta vaan ja seuraavana päivänä sen pari tuntia. Jännää on ollut tajuta taas kuinka yhteiskunta on sulkeutunut. Edes rikoilmoitusta ei voi tehdä tiistaina tai torstaina, sillä silloinhan ei kaiken järjen mukaan tehdä rikoksia. Ja kuinka sattuikaan moinen rötös sattui juuri torstaille. Sähköinen versio ei onnistunut, oli häiriö, sekin oli sattuma. Vakuutusyhtiöön oli 100 puhelun jono, jälleen ennakkotapauksien ennakkotapaus. Mutta sitten sain välitettyä kissanpentuja, olin siinäkin välikädenvälikäsi. Mutta ehkä se onnistui, viestikapulan heitin nyt yhdelle hoitolapselleni, joka oli hommassa mukana. Voi sitä homman tärkeyttä, kun sai olla mukana, kuulin innon lankoja pitkin. Vai tuleeko se kännykässä lankoja pitkin, eipä taida tulla. Mutta kuitenkin. Nyt minulla on monta ajatusta, ennen seuraava ajatusta. Jospa johonkin niistä tartun. On se hirmunen vilinä, kun noita ajatuksia tulee ja menee, sitten jokin ulkopuolinen asia, häiriö, puhelu, tms, sotkee oman ajatusleikin. Sitten keksin uuden ajatuksen, suorastaan aivoituksen. Kunnes huomaan päivän menneen taas ilman alkuperäiseen ajatukseen päätymistä, ihan vain häiriötekijöiden häiriöihin sekaantuessa. Mutta nyt on nyt, keskityn. No niin, mitäpä nyt...!? Kaiken järjen mukaan minun pitää keksiä itseni jälleen uudestaan, noin niinkuin työnkin puitteissa. Mutta en ehi siihen nyt keskittymään, on muita ajatuksia. Kait mää sen kekin tässä muiden asioiden seassa. Ei siis paniikkia. Plups vaan joku aamu olen itseni uudelleen keksinyt, luottamus on vahva. On huikeaa olla jopa tyhmänrohkea ja kiitollinen, tästäkin kaikesta. Nyt aurinkoa viikkoosi! Mainos: Varma keväänmerkki on näyttelypyynnöt🎨 Niistähän vallan innostuu.😅 Samalla sain verkkosivunikin tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo pitkän pitkästä aikaa päivitettyä. Käyppä kurkkaamassa. Maalis-huhtikuun ajan siis KÄDENJÄLKIÄ Kievarila Kissankellossa Kievarilan kahvila on toistaiseksi kiinni (korona😷), mutta seiniltä löytyy tauluja ja Vaatekammarista kevään uutuuksia, niin ja onhan ne elikotkin pihalla. Tsekkaa aukioloajat Kievarila Kissankello. Nautitaan keväästä☀️ ja revitään ilo irti kaikesta mahdollisesta💛