AURINKO, MIKÄ IHANA TEKOSYY

Onpas kaunis hehkuva pallo taivaalla, heti aamusta. Mikä hienoa myös, lämpömittarikin näyttää selkeästi plussaa. Linnut livertelee, pääskyset taivaalla kujeilee. Puiden ja pensaiden silmut pullistelevat, aivan silmissä. Aurinko saa luonnon venyttelemään kohti itseään.

Viikonloppuna ja eilen koulun jälkeen tytöt makoilivat takapihalla aurinkoa ottaen. Meidän takapiha on todella suojainen, sinne ei osu pohjoistuulet, eikä hyytävät viimat. Oma keitaansa, jossa saattaa tuudittautua olotilaan valmiista kesästä. Kun sieltä poistuu, huomaa, ettei se nyt ihan täysi kesä vielä olekaan.

 

Eilisen olimmekin Oulussa, kaunis aurinkoinen päivä autossa istuen. Hmmm, aurinko kyllä antoi paljon muitakin ideoita päivälle, mutta Ouluun päädyin. Toisaalta ihan hyvä keikka sinänsä, hyvä kun tuli tehtyä. Samaan aikaan kotona monikin asia jäi tekemättä. Sen eestään löytää... Kuumeisesti mietin strategiaa tälle päivälle, hiukan olisi tuota puuhaa tiedossa. Aurinko antaa tekosyitä.

 

Maanantai meni näyttelyä pystyttäessä, illalla avajaisissa. Olemme napakka tiimi Ukkokullan kanssa, samoin galleriassa oli mukana henkilö joka tiesi mitä tehdä. Harjoitus ja kokemus tekee tehtävänsä, hommat etenivät yhteistyöllä jopa helposti. Tehokkaasti ja talteen meni sekin päivä, pysyimme aikataulussa minkä olin alitajunnassa luonutkin.
Ehdimme myös muutamaksi tunniksi kotiin ja tyttöjä hakemaan. Olen tyytyväinen päivän urakkaan ja kokonaisuuteen. Mikäs se oli auringon paisteessa häärätessä, värit hehkuivat ihan erilailla ja itselläkin ajatus kulki tehokkaammin. Harmi vaan, kun monikaan ei päässyt avajaisiin, tuli kaiken maailman esteitä. Todellakin ymmärrän, sillä on olemassa monia yhtälöitä ja elämäntilanteita, ettei kaikki aina menee suunnitelmien mukaan. Muillakaan, tietenkin se jotensakin itseä myös lohduttaa, vaikka en kenellekään muulle vaikeuksia toivo. Kieroutunut ajatuskuvio, mutta ruuhkavuosia ja haasteita mahtuu monien polulle. Olisi ollut niin kiva nähdä, pitkästä aikaa, ihan tietoisesti moniakin ihmisiä jotka mukanamme kulkevat.
Toisaalta elämä on myös todella hektistä ja aurinko saa ihmiset myös tekemään asioita jotka ovat odottaneet. Valoruisketta, energiaa, kirkastusta... Mitä se nyt lieneekään, mutta kyllä aurinko potkii persuuksille monia. Toki kevättyöt, pihojen tonkimiset ja juhlavalmistelut ovat kiivaimmillaan juuri nyt. Se kuuluu kevääseen ja auringon buustaamille ihmisille. On tärkeää, että auringon ja kevään vaikutukset tuntuvat ja näkyvät. Ihmisetkin alkavat kurottelemaan talvipesistään, aktivoituvat ja innostuvat. Heräävät horroksestaan.

 

Eilen pakkasin maalit, pelit, sutit, rätit ja pensselit kasseihin. Oli tunne, että nyt saa riittää tällä saralla ja tälle keväälle. Purkit ovat tyhjät, samoin maalarin hattu. Huuhaa oli kaikkensa antanut. Varmaan tästä asiasta olemme perheen kanssa tasan samaa mieltä, löytyy yhteinen sävel, saa riittää mielellään vähäksi aikaa.
Kävin myös suuren identiteettiromahduksen, kait se kuuluu tähän luovaan hulluuteen. Yksi ystävä valoi uskoa ja lähetti ihania tsemppiviestejä. Kiitos ;-) Ymmärrän nekin, mitä viesteissä sanottiin, mutta välillä tämä höyryäminen tuntuu myös turhalta. Kenelle ja miksi, onks' järkee? Lähinnä varmaan itselleni teen ja paineita päästelen, täysin itsekkäistä syistä.
Toisaalta olen saanut neljännen näyttelyn puoleen vuoteen tehtyä, olen todellakin tyytyväinen, strategiani ja omien asettamieni tavoitteiden asettaminen oli realistista ja sain tehtyä mihin ryhdyin. Kaiken lisäksi itsekin innoissani ja hyvillä mielin. Olen näissä itselleni se pahin ja paras orjapiiskuri. Minulla on paljonkin suunnitelmia, mutta yks kaks saattaakin olla että tulee tunne siitä, että se jokin on nyt valmis. Minulla on periaate, että pitää osata lopettaa silloin kun asiat ovat hauskimmillaan, luottaa siihenkin että naps vaan tulee tunne valmiista. Eikös se ole makeankin kanssa, tai lasten leikkien kanssa samoin, pitää osata lopettaa kun on vielä hauskaa tai hyvää, ettei tule sokeriähky tai tappelu.

Yhdelle lukijalleni laitoin kuvia näyttelystä, jossa tietenkin minun todella notkeat omat koreografiani nappasivat alaa itse maalauksilta. Sain viestiä, etten nyt niin hirveän surkealta tai surevalta näytä. Kulunut vuosi ei näy niin sanotusti suoraan naamasta. Hyvä jos en nyt vuosikymmeniä ole rupsahtanut tai tuska ei huutele heti ja loista kauas. Kipuileva sielu ja sydän on kuitenkin paksunkin pinnan alla. Ne tulevat aina olemaan osa minua, tunnen niiden olemassaolon, vaikkei se jokaisella silmäyksellä näykään päälle päin. Edelleenkin voin tanssia, nauraa, koheltaa, nauttia, koivertaa ja kiemurrella, vaikka olen yhden lapsistani menettänyt. Ihan siitä syystä, että ne piirteet ovat osa minuutta, joka on rakentunut kaikesta koetusta, eletystä elämästä. Sellainen oli Aurinkolapsenikin, ei se naamasta näkynyt, ettei jalat kanna ja puhetta tule.Toisaalta heräsi kysymys, miltä surevan äidin jälleen kerran odotetaan näyttävän?

 

Näyttelyvieraista parikin löysi Aurinkolapsemme maalauksista, heille viesti hahmottui, vaikken ole häntä erikseen niihin maalannut. Kaiketi lapseni läsnäolo on myös muillekin todellisuutta. Sunnuntaina aamusta minulle tuli mielikuva taulusta. Polosella oli pohjat jo kaikki maalattu, joten täytyi maalata valmiin päälle. Taulusta tuli erittäin värikylläinen, raikas, aurinkoinenkin. Siinä on paljon erilaisia pintoja, struktuureja ja monia yksityiskohtia. Se maalaus vain oli tullakseen, aivan heikkopäänä hääräsin keittiössä ja naps vaan maalaus valmistui. Nostin taulun olohuoneeseen televisiotasoa vasten ja itsekin vain ihmettelin. Maalasin siihen ikäväni, sen hetkiset ikävän värit. Värillisen ikävän. Huikeaa on huomata, että marraskuussa maalasin ikävääni valkoisen eri sävyillä, nyt oli koko väriarsenaali käytössä. Näin ne tunteen muuttuvat, muokkautuvat,  kykenen myös itseäni maalauksistani tulkitsemaan. Tällä hetkellä koen ikäväni värikylläisenä, kauniina, hehkuvana ja lämpöisenä. Se ei ole huutavaa tuskaa, se on lämmintä todellisuutta ja lempeyttä. Se on minulle tärkeä havainto, itsestäni ja todellisuudestamme. Asiat voisivat olla paljon pahemminkin, kun ottaa huomioon monta asiaa taustalta. Uskon edelleen, että lapsemme asiat ovat hyvin, siitä se levollisuus kumpuaa.

Illalla, auringon jo laskiessa, kävin haudalla, hautakummulla. Kotiväki oli jo huolissaan, viivyin siellä tunnin. Kyselivät mikä kesti. Sanoin tietenkin jutelleeni lapseni kanssa, oli hiukan asiaa, jutuntynkää. Toki lisäsin siihen myös törmänneeni serkkuuni, hänen kanssaan kävimme ihan oikeaa vuoropuhelua. Kävimme keskusteluja lukuisisatakin eri aiheista haudan portilla. Aurinkolapseni kanssa se menee aika selkeästi yksinpuhelun piikkiin, sattuneesta syystä. Ei sen puoleen, kyllä minä kykenen Aurinkolapsenikin kanssa jopa inttämään, syyttelemään, kiukuttelemaan, saivartelemaan, vitsailemaan ja jauhamaan ummet ja lammet. Enkä aina tiedä edes tuliko kaikki ääneen höpötettyä, vai jauhoinko vain omassa nupissani. Mutta kaiketi ihmisen on tehtävä, mitä on tehtävä. Vaikka puhuttava hautakummulle, auringossa hohtavalle pronssiristille, enkelipatsaalle, savenmurikalle, yläpuolella kaartelevalle kurjelle, haudalla vierailevalle kissalle.
Välillä koen myös vihaa koko paikkaa kohtaan, saati sitten tätä todellisuutta kohtaan. Olen myös jopa kade, ei ihan oikea sana, mutta siihen viittaava, siitä että ystävieni lasten haudoilla on kaunista hiekkaa. Lapset ovat hiekkamaassa, meillä savimaassa, kaikkea sitä vertaakin. Minusta olisi niin kiva piirtää hiekkaan kuvia, haravoida, kirjoittaa, saada kivi erottumaan selkeämmin hiekasta kuin nurmesta. Hiekka ja hautakivi menisivät sieluni silmillä muka samaan harmoniseen värimaailmaan. Olen jopa ääneen kotona miettinyt, josko kantaisimme sinne hiekkaa...
Haudalla koen myös negatiivisia tunteita, puuskutan elämän epäoikeudenmukaisuutta, kädet puuskassa levittelen ajatuksiani. Epäreilua, todellakin, tekisi mieli viskoa kaikki irtoavat savikokkareet päin seiniä, kaataa kivi, potkia enkelipatsaat, hakata kynttilälyhdyt sirpaleiksi. Mutta tiedän, etten jaksa kaataa kiveä, tai onnistuisin kaatamaan sen päälleni. Resuilla jaloilla ei paljon potkita, varsinkaan kun enkelipatsas on korkealla kiven päällä, en edes siihen yltäisi vaikka kuinka potkisin. Tohelona saisin sirpaleista haavoja ja joutuisin paikattavaksi. Kappelin seinä on lähin seinä, ja sen verran kaukana hautakummusta, ettei savipaakut lennä sinne asti. Varmaan jäisin myös valvontakameraan riehuessani ja päätyisin pesemään nöyränä juuriharjalla kappelin tiiliseiniä. Kivikin on vaivalla, työllä ja ammattitaidolla pystytetty, onhan se tyhmää siihen kohdistaa puuskansa, kun se on niin kauniskin. Syytönhän lapsenikin tähän tilanteeseen on. Kaikki me olemme syyttömiä, se ei riehumalla kummene, vaikka tuli ja leimaus olenkin. Hetkellisen itkupotkuraivaripuuskan jälkeen koen haudalla edelleenkin tyyntä, syvää kiitollisuutta.

Aurinko, mikä ihana tekosyy pestä vessat. Aloittaa niistä. Elämä odottaa, aamukahvi jäähtyy. Aurinko, mikä ihana tekosyy nauttia tästäkin päivästä, olla energinen, nähdä värejä ja aistia vahvat keväänmerkit. Aurinko, on se hieno asia. Onneksi se paistaa ja kykenen sen näkemään. Aurinkoista keskiviikkoa!

KAHDEKSAN, ERILAISTA, KUUKAUTTA

Kahdeksan kuukautta sitten menetimme lapsemme, aika rientää, ikävä muuttaa muotoaan. Mitä joko siitä niin kauan on ja samaan aikaan eikö sen kauempaa. Aikakäsitys on niin heiluvainen, häilyväinen.

Luin vuoden takaisia tunnelmia, ajatuksia, muistoja arjestamme. Olihan se, olihan se vaativaa, täyspainoista, aikataulutettua, raskasta, byrokraattista. Kalenteri oli ahkerassa käytössä. Samaan aikaan oli suuri voitto ja saavutus saada asua kotona, pärjätä, edetä, toipua ja taistella. Mehän pärjäsimme, vaikka mutkaa kommervenkkeineen jos jonkinlaista oli jokaisessa päivässä, olimme joka päivä ongelmanratkaisijoita, keksimme ja opimme oivaltaen, saimme olla paljosta kiitollisia. Huumorilla, mustankirjavankukertavalla, pärjäsimme. Osasimme sitä repiä. Aurinkolapsemme jaksoi olla ihana ilopilleri ja nauravainen rätkättäjämme, vaikka olisi ollut eväät kaikkeen muuhunkin. Hän jaksoi ja sopeutui, parhaansa mukaan, vaikka tilanne liikunta- ja puhekyvyttömänä ja täysin autettavana oli kaikkea muuta kuin luonnollinen tai helppo. Oli hän ihme sissi, yhä jaksan ihmetellä. Huippu pimu!

 

Nauru raikaa meillä edelleenkin, huumori kukkii. On se hienoa, että meillä uskalletaan yhä nauraa, iloita, surun ohessa, ikävän kanssa. Mutta pakkohan tässä hullumyllyssä on osata nauraakin, muutenhan elämä saattaisi kaiken maailman mutkineen ja vastoinkäymisineen muuttua tosikoksi. Onneksi osaan ja kykenen itsellenikin nauramaan, omille heikkouksilleni ja tyhmyyksilleni. Jos kaikesta niistä herneet vetäisisin, niin johan olisi tylsää ja tosikkoa.

Tämäkin viikonloppu on ollut vilkas, vieraita enemmän ja vähemmän. Eilen saimme jopa alkukesän odotetun lämpöaallon ja auringon. Aamusta pitkä lenkki Ukkokullan ja koirien kanssa. Kävimme samalla haudoillakin moikkailemassa.

Hautausmaalle ilmestyy yhä uusia kumpuja, epäreiluja elämän loppumisia. Kivistä saa lukea menetettyjen läheistemme ikiä, harva on niin sanottu kypsä ihminen. Omaa ikäluokkaa löytyy paljon mullan alta, juuri eläkeikänsä saavuttaneita ja todella suuri määrä menetettyjä lapsia. Kukaan ei koskaan tiedä milloin oma elämänsäie napsahtaa poikki. Tai harva tietää. Onneksi ei tiedä, vaikka samaan aikaan entäs jos tietäisi, kuinka sitten tätä elämää eläisi. Jos jotain, niin hetkessä elämistä ja tilanteeseen heittäytymistä olen oppinut. Ei sitku vaan nytku. Ihan turhaa on suunnitella ja ajatella elämäänsä koko ajan pitkällä perspektiivillä ja olla vähemmän hetkessä. Toki suunnitelmia ja visioita pitää olla, mutta matkasta pitää osata ja uskaltaa nauttia. Elää jokainen hetki, mikä on käsillä. Osata elää nytkussa. Eipähän tarvitse sitten vanahana kiikkustuolissa jahkata ja harmitella, että silloinkin olisi pitänyt, mutta kun... Haluan ajatella, että kiikkustuolissa jaksan yhä ilakoida ja muistella, haikeudellakin, elettyä vaiherikasta elämää.

 

Hmmm, kiikkustuolista tulikin mieleeni viimeöinen uneni. Oli muuten monta kiikkustuolia. Jostain syystä mööbleerasimme jotakin vanhaa mökkiä tai asuntoa. Siellä oli vaikka ja mitä huonekaluja, menneisyyden asioita, jotka pyörittelimme sopuisaan ja toimivaan lopputulokseen. Liikuttelimme niitä paikasta toiseen, tuunasimme, kokeilimme, yhdistelimme, oivalsimme ja uudelleen kalustimme. Itse asiassa saimme niitä jo loogisille paikoilleen, tavarat löysivät paikkansa, yleisilme selkiintyi. Muistan olleeni jo verhojenripustelu vaiheessa. Mattoja lattialle myös vedimme, kippoja ja kuppeja kaappeihin laitoimme. Ikkunat oli myös puhtaat, niistä näkyi kirkkaasti ja kauas. Uteliaana pälyilin.

Tämähän on selkeä ja hyvä uni, saamme pikkuhiljaa tavarat, elämän, hallintaan. Asioille löytyy paikka ja järjestys, lukuisat kiikkustuolit löytävät paikkansa. Pystyn jo isommista asioista siirtymään pienempiin ja viimeistelyyn, niin kuin nyt verhot ja matot. Ikkunoista avautuu kivoja asioita...

 

Näinkö helposti se meikäläisen elämä yöllä rakentui ja selkiintyi, sain alitajunnan kämpän hallintaan, asuttavaksi. Hah, hah haa. Helppoa, kannatti nukkua sen kuusi tuntia.

Eilen typyt pääsivät takapihalla uusia bikineitään testaamaan, on sitä odotettukin, bikinikelejä meinaan. Oli sen verran lämmitä ja suojaisaa, että tarkenivat. Myöhemmin makasivat kyllä patjoilla viltin alla, kun aurinko kiersi toiselle puolelle taloa. Minäkin keksin ajella skootterilla. On meillä kyseinen ajopeli ollut jo puoli vuotta, yhdellä tytöistä on skootterikorttikin, mutta en ole koko vehkeeseen koskenut. Eilen sitten sain idean koskea, ja voi sitä takin liplatusta ja vauhdin hurmaa. Naapurit yrittivät keskittyä pihatöihinsä, mutta meikä vaan ajeli kiljahdellen kotitietä ees ja taas. Reino-koirakin oli niin innossaan, että juoksi perässä täysillä tietä päästä päähän. Käsiä paleli kyllä, mutta hauskaa oli. Mietin josko illalla olisin tansseihinkin lähtenyt skootterilla kellohelma hulmuten. Sain pikkaisen epäuskoisen hitaita katseita ja vihjailuja siitä että kotimatka varsinkin yön kylmyydessä saattaa tuntua pitkältä... Varmaan olisi tuntunutkin joo. Saimmekin sitten vieraita, grillasimme yhdessä, paljuilimme ja kello vierähti leppoisan nopeasti sunnuntain puolelle. Koen eilisen olleen suunnittelemattoman ja hyvän, onnistuneen päivän.

 

Viime aikoina olen törmännyt uusiinkin ihmisiin, tuttavuuksiin ja asioihin useissa eri yhteyksissä. Samoin ihmisiä menneisyydestä nousee elämääni. Kun jalkaudun mihinkä tahansa tapahtumaan, tilaisuuteen tai meininkiin, minulla on siellä tuttuja. Itse asiassa niitä ihmisiä on paljon, laidasta laitaan. En todellakaan kaikkia edes nimeltä tiedä, muista, mutta eri asiayhteyksissä olemme olleet tekemisissä. Olen nyt viikon aikana ollut mm taiteen kanssa tekemisissä, kirjoittamisen, omaishoitajuuden, kotisairaanhoidon, erityisyyden, musiikin, tanssin, eläinten, perheen lukuisien jäsenten, sairauksien kautta, kohtaloiden...

Eilen päädyimme yhteen jos toiseenkin paikkaan, suunnittelematta, vain todetakseni että olipa hyvä törmääminen ja kohtaaminen... Kyllä siinä Ukkokulta ja koiratkin taas ihmettelivät, paljonko tuttuja mahtuu yhteen lenkkiin. Samoin ilta yhdentoista aikaan lähdimme kuuntelemaan paikallista bilebändiä. Ennen kuin ehdimme sisälle, olin jo moikannut kahdeksaa tuttua lukuisista eri yhteyksistä. On se hienoa kun on paljon tuttuja, ja se että ihmiset uskaltavat tulla ja kohdata. Akuutti karttelumeininki lapsemme kuoleman jälkeen on hälvennyt, mikä on todella ihana asia. Osanottoja saamme kyllä yhä, moni jopa pahoittelee, ettei ole nähnyt ja onko nyt myöhäistä ottaa osaa. Koskaan ei ole myöhäistä, mutta en myöskään odota, että ainoa puheenaihe tai syy tulla juttelemaan on lapseni kuolema. Olenhan edelleenkin yksilö, ihminen senkin todellisuuden takaa, todellisuuden sisältä ja elän itse. Ainakin luulen ja koen eläväni monialaisesti, kokemusrikkaasti, värikkäästi, kaikesta huolimatta. Tai juuri elämänkokemuksiin pohjautuen. Kumpi on syy ja seuraus.

 

Sunnuntai aamu, mitähän tämä päivä tuokaan tullessaan. Ainakin aurinko paistaa, talossa on yksi yövieras. Sain kivan tekstarin, ties vaikka törmäisimme. Tänä aamuna nilikutan vain oikeaa jalkaa, eikös se ole vain puolet jaloista. Ulko-ovia tarkenee pitää auki, huushollin karvapallot hoituvat kuin itsestään ristivedossa. Ilmavirrat pyörittävät ne kinoksille, imurointikin helpottuu. Haluan pestä lakanapyykkiä, sillä nyt saa pihalle kuivumaan. Muutama päivä sitten tuli vettä oikein kunnolla, sehän piristää luontoa, varsinkin nyt kun aurinkokin on löytänyt yllemme. Luonto on paukahtamaisillaan täyteen kasvuunsa, jaksan yhä ihmetellä sen monipuolisuutta ja voimaa, kun alkaa kasvun aika. Paljumme täytti kolme vuotta. Muistan kuinka tasan kolme vuotta sitten lapsemme sai uimaluvan, sukelteli paljussa ja nauroi. Kesken sukelluksen pärskähti pinnalle todeten: "Äiti sitten kun minä kuolen, haluan kuolla sinun käsivarsille..." Sen pyynnön, toiveen olen näiden vuosien aikana pystynyt lunastamaan ja täyttämään. Tasan kahdeksan kuukautta sitten lupaukseni lunastin. Kaiketi lapsemme tiesi enemmän kuin moni meistä, onneksi hän kertoi asioista ja nautti täysillä vaikka moniakin vastoinkäymisiä ja mutkia näihin vuosiin mahtuikin.

Onneksi meillä on yhä kolme ihanaa tytärtä. Eilen oli ilo kuunnella ja katsella, kuinka he tiukkana kombona puuhasivat, nauroivat, lauloivat ja tanssivat. Näen, aistin ja kuulen heissä myös päivittäin Aurinkolapsemme.

 

 

VISIOITA

Kahvit, aamusellaiset, on juotu ja pirtelö siemaistu, kaikkea muuta kuin nautinnolla. Minullahan oli visio raikkaasta terveyspommista, joka lisää terveyttä ja hyvinvointia, on hyväksi vatsalle, ihmiselle, sielulle ja elämälle. Kokonaisvaltainen ja hyvä asia. Varmaan joo hyvä satsi noille asioille olikin, mutta suunnattoman paha. Iskin blenderiin jäisiä mustikoita, banaania, pinaattia, kurkkua, jäitä, vettä ja sekaan msm-jauhetta. Tuo jauhe sisältää nivelien ja luuston hyvinvoinnille tarvittavan kollageenin tuotantoa, se on orgaanista rikkiä.

 

Nostin terveellisen näköisen aamupirtelön huulilleni ja siemaisin. Olipahan jäistä, niin että aivoja paleli ja tuo kuuluisa orgaaninen rikki saa jauheen maistumaan todella puistattavan pahalle. Pidän happamista, pahoista, karvaistakin makuyhdistelmistä, mutta tuo sai jälleen jopa säärikarvani nousemaan pystyyn. Mutta heräsin ja tunsin itseni heti kurinalaiseksi terveysintoilijaksi. Tästä ei voi seurata kuin hyvää. Että sellainen visio.

 

Visioita, onhan noita, alkaisinko visionääriksi. Googletin vision, se selitetään unelmaksi. Hmm, en nyt aivan unelmoinut omasta mielestäni terveyspirtelöstä, mutta se on strateginen osa omaa visiotani toimivista nivelistä ja toiminnallisesta ihmisestä. Pirtelö kerrallaan omaksi parhaaksi. Osaan minä parempiakin pirtelöitä tehdä, mutta nyt sattui jäätävän paha mössö tulemaan. Minulla ei pirtelövisionäärinä ole mitään ohjetta, kunhan heittelen mitä löytyy tai minkä värinen päivä on aluillaan. Tänään tunsin tarvivani vahvaa violettia ja purppuraa, hiukan sattumia.

Unelma on vahva sana, minulle jopa hiukan höttöinen ja leijuva, harvemmin arkikäytössä oleva. Unelmakartta, olen niistäkin kuullut, mutta itselle selkeämpi ajatuskuvio ja sanavalinta on strateginen visio pisteestä a pisteeseen ö, mutkien kautta, hitaasti pala kerrallaan. Mutta niitä visioita minulla riittää, saan nekin ruuhkautumaan. Välillä kuulen ja aivan tunnen kuinka visiot tappelevat nupissani, törmäilevät keskenään. Vaikka kuinka yrittää, niin saattaa päivän saldo olla plus miinus nolla tai ihan negatiivisella. Niihin kun vaikuttaa myös monet ulkopuoliset tekijät, suoranaiset haittavaikutukset. Aika on myös joissakin asioissa julma kumppani, valuu ja valuu, eikä visio saa ilmaa alleen. Olen kuullut olevani ratkaisukeskeinen, joo myönnän, mutta onhan se omassa visioinnissakin monta kertaa keksittävä lennosta uudet ratkaisut muuttuvien tekijöiden törmäyskurssilla.

 

Yöpaidassa, tukka sekaisin, hammasväleissä mustikansiemeniä, orgaanisen rikin aiheuttama hapan ilme yhä naamalla, tässä sitä on varsinainen visionääri. Hah. Yksi koira kuorsaa varpaiden päällä, kynsilakat ovat lohkeilleet, peti on petaamatta, visiot törmäilee nupissa niin että kolina käy. Ja kello raksuttaa, armottomasti. Aamupäivä lähenee, kevät lyhenee, kuuskymppinen on sekunti sekunnilta lähempänä, edessä oleva elämänkaari hupenee, ja meikä vaan istuu ja takoo joka toisen kerran ohi tätä rapisevaa muovista näppäimistöä. Onhan tämä visionäärimäinen farssikin tavallaan. Saa sitä visioida, mutta eipä näytä etenevän eukon visiot... Olen myös kuullut että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, luotan siihen, sillä eikös visiot ole juuri tätä suunnittelua. Ainakin meikäläiselle ne ovat enemmän suunnittelua ja pienin palasin toteutettuja asioita, kuin suoranaisia unelmia.

 

Minulla on ollut maalausvisioita tälle viikolle, mutta siinä ne pohjat alkukantaisina yhä seiniin nojailevat. Imuroin villakoirat päivittäin niiden välistä. Aika hupenee, mutta ei ole ehtinyt. Muka. Toki arki on koostunut kivoistakin muutoksista, sitten on ollut sellaisia aikaa vieviä ja hitaitakin hoidettavia asioita. Kun olen lopen kotiin päässyt on kello ollutkin odotettua enemmän ja visionääri maitohapoilla. Siinäpä se sitten senkin päivän oma toiminnallinen visio oli ja meni, luisui käsistä.

 

 Tänään on yläkoululaisilla kotikoulupäivä. Odotan heidän nousevan ylös. Voinko merkitä myöhästyneeksi, jos nukkuvat kotikoulupäivänä pidempään? Antaa nukkua, sillä minulla on visio, aivan suoranainen unelmainen käsitys siitä, että tarpeeksi nukuttuaan huoneista venyttelee hyväntuuliset ja ihana teinit. Minulla on unelma, että tällä tavalla heidän kotikoulupäivänsä on parempi, tehokkaampi ja heijastukset myös visionäärimammaan myönteiset. Annan heidän nauttia aamupalan ihan keittiön pöydän ääressä, en mene valtaamaan sitä vielä jätesäkeillä ja maalauksillani. Visioni kertoo, että lapset syövät hyväntuulisina, terveellisesti ja vapauttavat keittiön sitten ilman kummempia natinoita visionäärimamman käyttöön. Elikot komppaavat tekemisiäni, perhe innostaa kannustaen minua ja Ukkokulta monisanaisesti kehuskelee taitojani.

......................................................................................

 Lapset ovat niin ylpeitä ja kiinnostuneita väreistä, struktuureista, aiheista, toimintatavoista. Maalaukset sujuvat ja soljuvat todella voimattavilla tavoilla, saan aikaan uskomattomia luomuksia, joita itsekin hengästyneenä ihastelen. Taustalla kuuluu taidemusiikkia, hyräilen maalatessani, keinun musiikin tahtiin, annan värien viedä kykenen maalaamaan tunnelmat, nappaamaan ne kiinni. Ikkunoista siivilöityy kaunis kuulas kevään valo, ympärilläni leijuu harmonia ja onnistumisen ilo. Saan maalaukseni tehtyä, illasta olen hengästyneen haltioituneen onnistunut. Alkuiltani kruunaa konsertti, jossa esitetään sanoituksiani. Kuinka ihmiset haltioituneena nousevat seisoen taputtamaan, minä kumartelen yleisön seassa kauniina ja eteerisenä, hohdan taiteenvaloa ja -paloa, olen tyytyväinen itseeni ja yhteistyöhön huippuosaajien kanssa. Tunnen kuinka arvostukseni nousee kohisten ja taitojani ylistetään. Maineeni lahjakkaana ja rohkeana huuhaana leviää. Maalaan ihmisille voimatauluja, sielunkuvia, kykenen auttamaan heitä heidän vaikeuksissaan olemalla läsnä ja avoin tarinoille. Intuitioni ohjaavat minua oikeisiin paikkoihin ja oikeiden henkilöiden luo, jolloin asiat etenevät ja löytävät haluamani suunnat. Ajamani asiat ja ideat saavat mediatilaa, näkyvyyttä ja kuuluvuutta hyvien asioiden kautta ja niitä esille nostaen. Ymmärrys kasvaa, visiot ihmisten erilaisuudesta ja hyväksymisestä saavat tilaa.

Yhtäkkiä olenkin jo julkaissut kirjan, toisenkin, kolmas on tulollaan, neljännestä ja viidennestä on jo visiot olemassa... Kirjoitan myös loistavan hyvänolonpirtelöpöperö-oppaan, joilla on loistavia terveysvaikutuksia. Luennoin pyydetyistä aiheista, löydän tärkeitä yhteiskunnallisia ratkaisuja lukuisiin ongelmiin. Suoritan tutkintoja ja saavutan ammatillisia tavoitteitani järjestelmällisesti ja hyvillä arvosanoilla. Olen hyvä oppija, elämänkokemuksestani on hyötyä ja sitä arvostetaan.

Visioni ihmisyydestä ja elämänlaadun parantamisesta, hyvyyden voittamisesta valtaavat alaa. Eriarvoisuus vähenee monillakin sektoreilla.

Olen yhtäkkiä voitokas, onni suosii rahapeleissä, saan myös hyviä korvauksia ja sopimuksia omien lahjojen ja tekojen kautta. Rahoitan sairaaloita, tutkimuksia, perustan hyväntekeväisyysjärjestöjä, hyvinvointia ylläpitäviä retriittikeskuksia joissa ihmiset saavat pysähtyä, voimaantua ja luoda omia visioitaan ja latautua hyvillä mielin.

Perustan Aurinkolapseni muistolle rahaston, jonka kautta monia ihmisiä autetaan, elämän runnellessa. Rakennutan kouluja, terapiayksiköitä, palvelutaloja, toipumispaikkoja... Visioni ovat isoja, mutta niillä on myötätuulta mukanaan, vaikeudet ja vastoinkäymiset ovat taakse jäänyttä elämää, saan hyviä yhteistyökumppaneita. Visioni hyvästä ihmisarvoisesta ja inhimillisestä elämästä kantaa hedelmää, tärkeitä tavoitteita saavutetaan niin vanhustenhoidossa, erityislasten parissa ja myös vakavasti sairastuneiden ja heidän perheidensä elämää helpotetaan.

Minulla on myös visio kauniista ja hyvästä kuolemasta, siitä kuinka voimme kulkea yhä enemmän perheiden ja ihmisten rinnalla, kun tiedetään kuoleman lähenevän. Kuolema tabuna hälvenee, kuolemasta kyetään keskustelemaan yhä enemmän ja avoimemmin. Kuolemakin kyetään kokemaan yhä luonnollisempana, jopa kauniimpana asiana ja hyväksyttävämpänä osana elämää. Kivunlievitys ja saattohoito paranevat, saattohoidolle on yhä enemmän resursseja ja sopivia tiloja. En edes visioi kuolemattomuudesta tai siitä ettei se ole meidän jäljelle jääneiden mielestä epäoikeudenmukaista tai liian aikaista. Kipeää. Uskon, ettei siihen kyetä koskaan ihmisten teoilla vaikuttamaan, mutta minulla on visio paremmasta elämästä kaiken kaikkiaan ja elämäänhän sisältyy olennaisesti myös kuolema. Toki ennen kuolemanvisiota minulla on unelma terveemmästä elämästä, sairauksien hallinnasta ja hyvästä lääketieteellisestä vasteesta ja vastustuksesta kuolemaa vastaan taistellessa. Visio siitä, että kuolemaa voidaan siirtää onnistuneilla hoidoilla, sikäli mikäli mahdollista. Kuolemammehan määrittyy jo sillä hetkellä kun kaksi solua toisensa kohtaavat ja muuttuvat uudeksi elämäksi. Toisilla se matka on pidempi kuin toisilla.

Ihmisarvo säilytetään elämän alusta sen loppuun saakka. Minusta ihmisenä pidetään ja näkemystäni arvostetaan, ikäännyn hyvinvoivasti ja terveyttä uhkuen. Minusta tulee loistava mummu, jolla on paljon sydämensivistystä ja aikaa lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen. Heittäydyn lasten kanssa taiteen pariin, tanssiin, elämänsivistykseen ja uskomattomiin keskusteluihin. Kykenen välittämään läheisilleni sydämensivistystä ja tunneälyä, niitä ei voi oppia yksistään teorioissa, vaan se tulee sisältä päin. Olemme tiukka, yhteen hiileen puhaltava perhepaketti, iso sellainen. Lapseni luovat toivomaansa uraa ja elävät hyvää elämää, jolla on merkitystä ja josta he itsekin saavat paljon.

Kun minusta aika jättää, olen jättänyt myös monta maamerkkiä, kirjaa ja ideologiaa jälkeeni. Pääsen Aurinkolapseni viereen, kaunis paasimainen kivi on saanut jo sammalta pintaansa, nimeni hakataan siihen lapseni nimen alle. Moni laskeskelee iäkseni liki sata vuotta. Olihan sillä vaiherikas elämä, paljon raskaita elämänkokemuksia, mutta jostakin se vain jaksoin visionsa kehittää ja jopa lukuista niistä onnistuneesti toteuttaa monienkin ihmisten hyväksi. Hän antoi inhimillisyydelle kasvot rohkeudellaan ja asioilla joita ajoi ja toteutti sinnikkäästi.

........................................................................................

 

Koira kuorsaa ja haisee, varpaita hiostaa, tukka on yhä sekaisin ja hammasväleissä mustikansiemeniä. Kynsilakat lohkeilee yhä, suihkukin odottaa. Lapset nukkuvat yhä pidempään pommiin, kohta kirjaan punaisella luvattoman poissaolon. Ikkunoista kuulen sateen lotinan, auringosta ei tietoakaan. Mutta minulla on selkeä visio myös siitä, että tulevaisuudessakin linnut osaavat laulaa yhtä raikkaasti ja kevät tuoksuu samalle. Nyt tämä visionääri ottaa hammastikun ja kaivaa nuo kiristävät mustikansiemenet hammasväleistä.

Orgaaninen rikki, aivan ihme aine, jos se sai visioni pursuamaan ja jopa tekstin muotoon tulemaan. Olikohan se sitä, sillä välillä tunsin jopa leijuvani, ajan- ja paikantaju hämärtyivät. Hmmm, otin vasta yhden lusikallisen, päiväannos on kaksi lusikallista, uskallankohan heti aamutuimaan siemaista sen toisenkin. Mitähän visioita se saakaan aikaan...

"Vilkas mielikuvitus auttaa jaksamaan todellisuuden."

 

 

NAP NAP NAPUTTELEN

Aika tyhjällä ajatusmaailmalla löydän itseni naputtelemasta, nap nap, nap nap. Nukuin hyvin, aamukahveja siemailen. Aurinko aloittaa paistelun takapihan suunnalta, yhä pakkasta, ei uutta lunta. Sellaista toukokuuta, kesä sen kun lähenee, lumi vähenee.

 

Eilen kävin hermoratahieronnassa, sellaisessa kropalleni tutussa rassauksessa. Hoitajan sormet tuntevat jo kipukohtani, löytävät ne lempeällä napakkuudella ja jyystävät ne pois pikku hiljaa. Ai jai, tekee niin nannaa, mutta todellakin hyvällä tavalla. Uskaltautukaa moiseen, jos mahdollista, se auttaa kyllä. Nukuin aivan loistavan yön moisen rassauksen päätteeksi, sekinhän kertoo hoidon osuvuudesta kohdalleen. Tänään olen kuin uudesti syntynyt ja into piukkana. Ihmehoito, kiitos kovasti, taas jälleen ja kerran.

 

Äitienpäivä oli ja meni, yllättävänkin hyvillä mielin, levollisen tyynesti ilman suurempia tunnekuohuja. Viikonloppuuni mahtui perjantaina tanssia pitkän kaavan mukaan, hyvässä seurassa ja keveillä askelilla. Teki kyllä hyvää.

Lauantaina päädyin lapseni sairaalakaverin perheen kanssa erityislapsille tarkoitettuun tilaisuuteen, kevätkarkeloihin. Tärkeä tapahtuma, ensimmäinen laatuaan, mutta sille olisi varmasti kysyntää ja tarvetta jatkossakin. Kuinka monissa perheissä onkaan tavalla tai toisella erityislapsia, ihan syntymästä saakka tai myöhemmin sairastuneita tai vammautuneita. Kuinka tärkeää työtä perheissä tehdään lapsiemme hyväksi ja kanssa, omaishoitajuuden muodot ovat lukuisat. Kuinka monenlaisia erityistarpeita lapsillamme onkaan. Tapahtuma oli suunniteltu sillä tavalla löysällä aikataululla ja leppoisalla tahdilla, että mukana pysyi hyvin. Esteettömyys ja erityistarpeet olivat myös hyvin huomioituja asioita. Perheet olivat mukana terveiden lapsiensa kanssa, sekin oli myös hienoa, samaan paikkaan ja tapahtumaan sopi kaikki. Mutta turhilta ruuhkilta ja juoksemisilta vältyttiin, sekaan mahtui vaikka valkoisen kepin tai pyörätuolin kanssa luottavaisin mielin.

Minähän edustin siellä sujuvasti, vaikka enää omaa erityislasta ei ole maanpäällä, siltikin tunsin olevani oikeassa paikassa ja oikealla asialla. Omieni parissa. Tuttuja oli paljon. Omaishoitajuus ja erityislapsi ovat tuttuja asioita, syvällä minuudessa. Tapahtumassa oli infoa eri toimintamalleista, yhdistyksistä, järjestöistä, tarjoilua, koiria, temppurataa, karkkitykkiä, ongintaa... Ulkona oli alpakoita, hevonen, poni ja aasi. Kas kummaa jotensakin minä siihen aasiin samaistuin. Sain jopa taluttaa sitä, siitä tosin kuittaili suku, että aasi aasia taluttaa. Kyllä se minua veikin kuin aasia, ei ollut koiraeläimen tavoin hallittavissa moinen kaviojalka. Hauska kokemus, siellä me asfaltilla toisiamme tuupimme ja aasi minua pyöritti. Välillä yritin vetää aasia perässä ja välillä aasi veti minua. Hauska eläin, sellaisenkin tahdon. Sillä aikaa kun minä olin tapahtumassa kotiväki urakoi pihaa kevätkuntoon. Poppikoneet huusi mukana, tytöt nauraa kikattivat kippurassa pihatöitä tehdessään, eläimet oli täysillä apuna. Kevät saapui pihaamme leppoisan värikkäästi ja iloisella mielellä. Kunhan alkaisi vihertää vielä silleen keväisenvihreästi. Niin se suihkulähdekin saatiin pulputtamaan, sen verran oli jäät sulaneet vapusta. Illasta paljusimme vaihteeksi pitkän kaavan mukaan, taivaanvuohia ja muita lintuja kuunnellen. Tosin paljussa muistin, että kakkupohja saattaapi olla yhä uunissa, ja niinhän se oli. Pikkasen oli viilattava tapaus, mutta lopputulos hyvä.

Äitienpäivään heräsin tietenkin paljon ennen muita. Siinä onkin keksiminen, mitä tehdä, kun kahvinkeittokin on ulkoistettu. Aikani elikoita rapsuttelin ja päädyin takaisin nukkumaan, uusi temppu minulle sekin, mutta sieltä ne lisäunet nuppiini hiipivät. Iltayöstä kuulin uneni läpi kermavaahdon teon, epäilin kakkua jo silloin täytetyn, aamulla typyt tekivät koristelun. Kanttinen kakku, sokerikuorrutteesta kaunis rusetti pinnassa, helmikoristeluilla. Söpö. Munakasta, salaattia, kahvia ja täytekakkua aamupalaksi. Hyvää. Kukkia ja omatekoinen hempeä kortti, joka kertoo minun olevan maailman paras äiti, hieno titteli jonka nappasin. Kaulaani sain sudenkorentoriipuksen, Aurinkolapseni hopeisen enkelipalloriipuksen seuraksi. Sopivat yhteen. Sudenkorentohan on voimaeläimeni, se antaa minulle vahvuutta ja rohkeutta, niitähän tarvitsen yhä.

Haudalla kävimme yhdessä, sarviorvokkeja, krysanteemeja, kynttilöitä... Muutama kouristava ikävänkyynel, mutta edelleenkin kiitollinen olo, kaikesta huolimatta. Tunnen lapseni läsnäolon yhä, todella vahvasti. Lämpimät kikatusmuistot vuoden takaa, auringon lämmön, hetkien ainutlaatuisuuden ja koko perheen yhdessäolon...

Äidin luona kakuttelimme koko suvun voimin ja myöhemmin syömään omaan perheen kesken. Päädyimme kuvaamaan graffitiseinää vasten kaiken maailman hyppelykuvia ja asennejuttuja. Siellä minä sujuvasti ilman minkään sortin kamerakammoa tai lonkkakipuja hypin, notkuin, mutristelin ja riekuin teinien seassa. Nyt on kuvamateriaalia äitienpäivästä. Hauskoja kuvia jopa kuvasarjoja. Ai niin joo, sainhan minä myös naamaan restauroinnin kahdelta lapselta, hiukset laittoi yksi. Korut, rannekorut ja sormukset, olivat Aurinkolapseni käsialaa. Hyvin mamman tuunasivat juhlakuntoon, kaikki neljä...

 

Tänään on tiistai, aamussa mennään. Viikonlopuksi ateljeen ja maalaukset siivosimme pois, Ukkokulta konttasi ihmesienellä maalit lattiasta, on se ihmesieni. Torstaina yksi ystävä kävi kylässä, sanoi nauraen ettei heillä ehkä ihan keittiössä maalattaisi ja roiskittaisi. Perjantaina sain myös vieraita, yksi Surusisko äitinsä kanssa. Kävimme näyttelyssä, kahvilla ja yhteen ääneen höpisimme. Asiaa riittää aina, laidasta laitaan, välillä rankempaa välillä kepeämpää. Mutta sellaista elämä on sulassa sovussa kaikkea. Alkuviikosta meillä kokoontui kirjoittajaporukka, hyvä kokoontuminen sekin. Uusia ihmisiä, samat intohimot, ymmärrystä ja rohkeutta kirjoittaa. Tiesin heidän olevan myös luovia ja huuuhaita, joten joimme iltateet maalauksien seassa. Ruttasin pöydän toisesta päästä jätesäkkejä sen verran, että pystyin pöydän kattamaan. Tänään tavoittelen ateljeen pystyttämistä, jälleen, on muutama aihio ja tunnelma puskemassa ulos värien kautta. Toki minulle on myös ohjelmoituja menoja ja kuskauksia, mutta muistaakseni vasta illasta. 

 

Ei kai tässä sen kummempaa, kunhan nap nap naputtelin pikakuulumisia. Lapsuudesta olen jo oppinut sanonnan, laiska tekojansa luettelee. Eikä hiiri makaavan kissan suuhun tule... Eli näillä mennään, en kaikkia tekosia ja oheistoimintoja luettele, kunhan muka jotain kerron mistä arki nykyisellään koostuu. Laiskottelen varmaan aivan tarpeeksi, mikäs se laiskotellessa, katson kun ihmiset menee töihin ja elävät tehokkaana ja tarpeellisina. Minä yritän omaa elämäntehtävääni kartoittaa, löytää ja etsiä. Kun minä nap nap naputtelen, Ukkokulta hoitaa tiskit, pyykit, petin petaamisen ja nyt heiluu imurin kanssa. Loistavasti näköjään ulkoistin nämä aamurutiinit kun olen niin tähän naputteluun syventynyt. Hah, tämä lie organisointia? 

Kaikkinensa tämä etsiminen, oivaltaminen on sinällään tarpeellistakin, jopa mielenkiintoista ja hauskaa, olen utelias. Koen minulla nyt tähänkin olevan mahdollisuuden, vaikka kaiken maailman, negatiivisia ja raskaitakin, lieveilmiöitä tämä elämä sisällään pitääkin. On minulla olemassa visioita, huomaa monikko... Isolla kauhalla on annettu ja ammennetaan yhä, tässä suu ymmyrkäisenä ihmettelen ja yritän oppia. Kukapa kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse... Nap, nap, hei, hei, nauttikaa auringosta mikäli se paistaa.

 

 

 

KAMERAKAMMO

Luulin tekeväni ihan jotain muuta, mutta näköjään kirjoitan. Jää nähtäväksi mikä minut tähän naputtelemaan ajoi.

Lunta, toukokuun yhdestoista, jotensakin koomista. Illalla saimme todella paksun lumipeitteen pikkupakkasen kera. Ajelin nuorisojoukon kanssa vähän kauempana, siellä ei lunta ollut, mutta kun lähestyimme kotikaupunkiamme alkoi puhdas lumi peittämään pellot, notkumaan puiden oksilla ja heinänkorsissa. Olihan kaunista, upeita kuvia napsimme ilta-auringon valossa, joka leikitteli puhtaan lumen kanssa. Sitten iski hiukan paniikin tunne, kun on alla nuo kesätassut, joko se vetää ihan mustalle jäälle vai pysyykö vesikelinä. Lämpötila laski pykälä kerrallaan, kaksi ja puoli oli kylmimmillään pakkasta. Eilen aamulla systeri auton tuulilasiin pystyi päivämäärän kirjoittamaan, sen verran oli lasit jäässä. Illalla ajattelin kuovipolosia, myös muut pikkulinnut ja siilitkin niitä polosia ovat, mutta kuovit konkreettisesti iltakymmeneltä lumisen pellon päällä kiihkeästi räpyttelivät. On sapuska tiukassa... Varmaan harkitsevat paluulentoja jo etelämmäksi.

 

Pääsin, ilmoittauduin ja jouduin eilen studiokuvauksiin. Olin siis kuvauksissa kuvaajan harjoituskappaleena. Riippuu miltä kantilta asiaa ajattelee. Minähän inhoan kameran edessä olemista, eikä minusta juurikaan kuvia löydy. Olen suorastaan kamerakammoinen ihminen. Paljon on kuvia napsittu, mutta minä olen monissakin kameran takana. Onneksi nykyään on kännyköissä hyvät kamerat, sillä on tullut ikuistettua paljon myös omakuvia, lähinnä yhteiskuvia Aurinkolapseni kanssa sairaalakeikoilta ja yhteisistä jutuista. Pääsääntöisesti ne ovat tilannekuvia ja tällä hetkellä suunnattoman tärkeitä. Onneksi niissä hetkissä tilanne, tunne ja hetken ainutlaatuisuus on mennyt kamerakammoni ohi.

Kuinka vaikeaa on ja kuinka kaukana olen mukavuusalueeltani kameran edessä, kuvattavana. Tämäkin on asia, jossa ilmeisesti voi oppia ja kehittyä. Kuvaajakin tarvitsee harjoituskappaleeksi sellaisia, joille se ei ole helppoa. Sillä en todellakaan ole ainoa kamerakammoinen ihminen. Eilinen oli hyvää harjoitusta molemmille, sekä kuvaajalle, että meikäläiselle. Itseinhoissani sitten päätäni kallistelin, kameraan tuijotin ja yritin olla rento. Hartiat nousi, olemus jäykäksi muuttui, leukaperät kiristi, silmät räpsyi, katse hapuili, yllättävän helposti alkoi leuka nousta, kait minä kaksariani pelkään, hah haa. Yksi mukana olleista tytöistä nauroi, että minusta saisi helposti noitakuvasarjan pääsisäiskortteihin, sillä kun lonkkakipu antoi sätkyjä ilmeeni muuttui kuulemma noidaksi. Kyllähän se naama värähtää, kun kipu sätkyttelee, mutta ihan noitakuvasraja, hauska idea...

Pari viikkoa sitten näyttelyesitteeseen tarvitsin kuvan. Mummelit olivat tehneet omat esitteensä suit sait sukkelaan, meikäläinen jumitti. Yhtenä päivänä sitten oli sellainen hetkellinen leppoinen fiilis yhden typyn kanssa. Hän antoi kameran laulaa ja nauroimme aivan räkänä, harva kuva onnistui. Kuinka monta ilmettä ja tunnetta ehtii meikäläisen naamalla vilahtaa. Asentojen luontevuudesta nyt puhumattakaan. Samalla pystyi näkemään paljonko väreillä ja valoilla on merkitystä. Kun kietaisee kaulaan oikean värisen huivin vaikkapa, se voi pelastaa koko naaman, antaa terveemmän hehkun, korostaa silmiä ja niin pois päin.

 

Eilisessä sessiossa leikittelimme erivärisillä huiveilla, taustoilla ja silmälaseilla. Yhtään ainoaa kuvaa en nähnyt. Lähtiessä sanoinkin, että tulen joka tapauksessa saamaan inhonväristyksiä valmiista kuvasta, eikä se suinkaan johdu kuvaajasta tai kuvankäsittelystä, mutta kun on niin  raaka itseään kohtaan ja pois mukavuusalueeltaan. Kun ei ole tottunut katsomaan kuvia itsestään. Huomasin myös kuinka paljon vaate vaikuttaa, vaikka sillä ei kuvassa itse asiassa ole merkitystä. Ideana oli pukea mustaa päälle, ja sitten leikitellä noilla huiveilla ja laseilla, koruilla ja valoilla. Mustahan on perus turvaväri, sitäkin löytyy. Mutta sitten kameran edessä jokin kiva musta retku ei tunnukaan luontevalta, turvalliselta ja hyvältä, vaikka se näkyy vain olkapäistä asti. Kun sen kanssa on epämukava olo, niin asia täytyy korjata.

Minusta otettiin kuvia myös taulujeni kanssa. Yhden otin mukaan aivan keskeneräisenä ja märkänä... se kun tuntui siltä, että haluaa mukaan niin raahasin sen. Taulunihan ovat siis isoja, joten tila-automme perä oli tarkkaan mitoitettu niiden kanssa. Itsestäni huomasin kuinka paljon vapauduin ja kuvaamisesta jopa hetkittäin tykkäsinkin, kun mukana oli itselle luontevaa rekvisiittaa. Kaikin puolin kamerakammoni löysäsi taulujen kanssa. Niitä kuvia jopa odotan nähtäväkseni, näin se ajatus muuttuu tilanteen mukaan.

 

Paljon on puhuttu valokuvien voimauttavasta tehtävästä ja kyvystä. Sellainen asianakin kiehtoisi kovasti, uskon auttavan lukuisiin asioihin. Olen myös saanut tutustua ihmiseen, joka elää ja kuvaa ihmisiä ammattimaisesti tämänkin aihepiirin kanssa. Meitä kamerakammoisia nimittäin riittää. Kun sitten ulkopuolisena kuvia katsoo, ei todellakaan tiedä millaista karhunpainia siinä on käyty ja mitkä asiat ovat kamerakammon takana. Tämähän on osoitus myös kuvaajan loistavasta ammattitaidosta ja ymmärryksestä, kannustuksesta ja kuvaushetken tunnelman luomisesta. Mitä kaikkea kamerakammo kätkeekään sisälleen, mistä se on seurausta. Kuka tietää.

Aikoinaan, siis kaksikymmentä vuotta sitten, kun menimme naimisiin. Halusin ehdottomasti ulkokuvaukset. Sääkin saattui mitä mahtavin, mutta kuvaaja meinasi luistaa toiveistamme koska onhan se nyt vaikeaa raahata vehkeet puistoon ja kuvata siellä... Vaikka asiasta oli sovittu. Niinpä hän ensiksi halusi ehdottomasti napsia studiokuvia. Ai että, olihan kankeita, luonnottomia ja muistan etten viihtynyt yhtään. Sen kyllä näki kuvistakin, yhden studiokuvan hyväksyin. Mutta sitten kun pääsimme luontoon, kirkkopuistoon, koivujen alle, sammaloituneille kiviaidoille, auton kylkeen... Kuvat ja tunnelmat olivat aivan toiset. Jopa juhlanäyttelyynsä kuvaaja yhden kuvistamme suurensi ja kehysti. Itsekin olin niihin kuviin jopa tyytyväinen, se on paljon se. Kuinka meikäläinen vapautuu ja muuttuu siedettäväksi kuvattavaksi, kun on tunnelma ja rekvisiitta kohdallaan. Jälkeen päin olen hyvilläni, että vaadimme päästä ulos kuvattavaksi, vaikka kuvaajan kantilta aita olisi ollut matalampi studioasetuksilla. Mutta sehän kertoo myös kuvaajan ammattitaidosta kun saa kuvattavista parhaat otokset.

 

Viime vuoden aikana, kun Aurinkolapsemme oli vielä keskuudessamme. Pyysin, ehdotin, toivoin ja odotin lukuisia kuvia minusta tyttöjeni kanssa. Yleensä toivoin kuvia joissakin juhlissa tai muka tärkeämmissä tilanteissa, harmittaa että olisihan tuota voinut arkiasetuksissakin hetkiin tarttua koko lauman kanssa. Niitä ei vain otettu, milloin mistäkin syystä. Milloin kukakin pisti vastaan, kapinoi tai tilanne oli ja meni. Vuosi sitten äitienpäivänä tiesin sen olevan Aurinkolapsemme viimeisen. Muistan kuinka konkreettinen se tietoisuus oli. Vietimme kesällä myös yhden typyn rippijuhlat ja Ukkokullan synttärit. Mutta aina kuvat jäi ottamatta, niille olisi nyt niin suuri merkitys. Rippijuhlissakin poseeraan kolmen kanssa, koska pyörätulissa olevaa lastani ei tuotu homman vaikeudesta johtuen siihen hetkeen. Vaikka yritin sanoa, että minulta puuttuu yksi lapsi tästä kuvasta. Ne olivat minulle sellaisia vaikeita hetkiä, tietoisuuden tiedostamista, jopa harjoitusta tulevasta, näin tulee käymään... Tässä asiassa esitin toiveita ja pyyntöjä, kaiketi liian kainosti ja liian ohimennen, koska niihin ei tartuttu. Enkä tietenkään voinut ääneen toitottaa, että otappas nyt kuva, sillä tiedostan menettäväni yhden lapseni ennen seuraavaa juhlaa. Toki jos olisin moisen käynyt kameraihmisten korvaan sihisemässä, kuvat olisi varmasti otettu, en siis syyttele ketään, mutta  ne hetket oli ja meni, ne eivät koskaan palaa. Mutta kun tässä kamppailin minä kamerakammoni kanssa, ne hetket, juhlat ja tilanteet lipuivat käsistä. Yksi ainoa yhteiskuva on otettu vuosi sitten äitienpäivänä, vasten valoa, hämärässä hoitolaitoksen nurkassa äitini kanssa, siinä olen kaikkien tyttöjen kanssa yhdessä... Niin ne yllättävätkin otokset, hetket, nousevat arvoon arvaamattomaan. Monessa muussakin asiassa.

Viimeisin yhteiskuvakuva minusta Aurinkolapseni kanssa on sairaalasta. Suukottelen kuvassa lapseni otsaa, hän makaa sängyllä selällään, tyytyväisenä ja niin kauniina omana itsenään. Kuva on kaunis, lämmin, mutta tarkemmin katsottuna siinä on paljon enemmänkin, jotain elämää suurempaa, ainutlaatuista ja konkreettista. Lapseni jalkaan on kiinnitetty lappu, jossa on kuolinaika, se kertoo sen hetken todellisuuden...

 

Kirjoitin siis kamerakammosta, kuvaamisesta ja kuvien merkityksestä. Kaiketi se oli nyt se alitajunnassa möyrinyt asia. Kun illalla saavuimme kotiin olin moisesta poseerauksesta todella poikki, kaivauduin hetimmiten peiton alle ja nukuin aamuun. Kait minä moisesta niin rasituin, hahhaaa, vähäkö kävin rasittamassa, tein jopa elämäni rasitustestin kameran edessä. Mutta yllättävänkin hyvin jaksoin siinä rasittua, tunti likipitäen meni minun kuvaamisessa. Mutta onhan se nähty, että ihminen voi kehittyä ja oppia lukuisissa asioissa, kunhan poistuu vain omalta mukavuusalueeltaan.

 

Nyt hypähdän imurin kahvaan, ja aloitan sen minkä piti heti aamusta aloittamani, eli maalaamisen. Jännänä odotan, mitkä tunnelmat, värit, aiheet ja tunteet minua maalatessa vie. Maalatessa olen niin turvallisella maaperällä, enkä tunne minkään sortin kammoa mihinkään. Ai niin, pitääpä taas kertoa yksi tai kaksikin saatumaa, jotka olen tällä viikolla kokenut. Kävin yhtenä aamuna laboratoriossa, syömättä ja ennen kaikkea aamukahveja juomatta, eli olin siis todella hitaalla. Kun sitten labrasta lähdin, avasin sellaisen painavan metallisen sähköoven. Samaan aikaan tunnistin ja moikkasin takaviistoon yhtä tanssikurssikaveria. Näinpä sitten tohelona kävelin täysillä päin sitä painavaa metalliovea, poks vaan. Heräsin kyllä, tuli ohtaan niin että paukahti, lasit meni kieroon ja nokkavarteenkin sattui, kun levittäydyin kahden puolen ovea kädet levällään. Pelkäsin saavani mustat silmät moisesta tällistä. Sitten maalatessani olin niin uppoutunut, etten Tollo-kissan toiveita kuullut. Näinpä Tollo sitten hyppäsi pöydälle viereeni huomiota hakemaan. Samaan aikaan minä olin aukaisemassa tiukkaa tussintuppea, joka yllättäen aukesikin ja osuin suoraan tupilla ja nyrkilläni kissaa silmään. Siitäkös kissa sinkosi lattialle, suoraan taas jätesäkin päälle, johon olin valutellut turkoosinkukertavaa maalia, joka oli vielä lammikkona. Minä tietenkin hädissäni ja kauhuissani nappamaan kissan kiinni ja pöydälle nostamaan, katsomaan menikö silmä puhki vai poskelle. Ei mennyt, mutta samalla maalitassukissa hyppäsi taululleni ja siitä ympäri huushollia. Kuulemma niitä tassunjälkiä oli löytynyt muualtakin kuin taulusta... Mutta olihan se onni, että silmät säilyi, niin minulla sen sähköoven kanssa kuin kollilla tussin ja nyrkin kanssa.

 

Nyt olen siis kammoni ulkoistanut, teillekin jakanut, on aika ryhtyä elämään tämän päivän kanssa ja jäljellä olevien kammojeni. Koskaan ei tiedä mikä on viimeinen tai ainutlaatuinen kuva, jonka ikuistamme, tulemme napsanneeksi ihan ohimennen. Onneksi Aurinkolapsemme ei koskaan karttanut kameraa, hän oli sen edessä aina loistava, ilman kammoja. Yritän itsekin ottaa opikseni tästäkin kokemuksesta, ainakin tänään eilinen maistuu ihan kohtuulisen hyvältä. Onneksi tulin lähteneeksi... ja näin syntyy taitavassa kuvankäsittelyssä ja ammattitaidolla studiokuvasarja minä ja kamarakammoni. Hahhhh, haaah, huomasitko kirjoitusvirheen, kamArakammo, sitäkin elämä on kamerakammon lisäksi!

ETUOIKEUTETTU

Lapseni haudalla muutama viikko sitten minulle tuli ajatus, sellainen tietoisuus, samalla myös valtava rauhallinen tyyneys. Olin jo haudalta pois lähdössä, pitkän hyvän rupattelutuokion päätteeksi, tajusin olevani etuoikeutettu. Etuoikeutettu, valittu, monessakin mielessä. Eikä tuo sana edes pahalta tuntunut, se tuntuu kiitokselta, kannustukselta, jopa kehulta. Lämpimältä. Sainpa olla lapseni äiti, onhan se etuoikeutettua. Lapsen, joka ei eläessään aivan tavallista tarinaa elänyt ja meille muille kertonut. Lapseni, joka joutui lähtemään meille kesken, mutta omalle tarinalleen valmiina, keskuudestamme.

On todella etuoikeutettua tajuta, antaa mennä sydämeen saakka moisen tietoisuuden.

Minut hänelle äidiksi valittiin, annettiin. Vai valitsiko lapseni minut? Kuka valitsi, valikoi, siivilöi kenetkin ja missä tilanteessa. Mutta huikeaa, että kyseinen valinta minuun osui, on loppupäätelmä. Kenties ajatus siitä, että jokaiselle annetaan sen mitä jaksaa kantaa, alkaa minulle aukeamaan. Vaikka olen sitä kynsin hampain ja raivopäisestikin kritisoinut menneinä vuosina. Silloin kun prässi on tiukimmillaan ja tuska pursuaa joka tuutista, ei moinen viisaus paljon kipua vie, ollappa siinä tuskissaan pursuavana valittu moiseen taakkaan ja ajatella, minut on valittu tämä jaksamaan, kantamaan ja kestämään, saan olla etuoikeutettu. Pikkuhiljaa tuo ajatus on siis ollut kääntymässä, viimeisimmän puristuksen antoi tai sanallisesti minulle selitti, erittäin selkeän monisanaisesti, yksi tanssin kautta tutuksi tullut nainen. Varsinainen totuudentorvi, kas kun pohojalainen on syntyjään, niiltä (lue meiltä) pukkaa totuudet tulemaan napakastikin. Hän minulle sanoi, että kyllä minä tämän vielä oivallan ja tajuan, vaikka se kipeää tekeekin ja kuulostaa armottomalta. Törmäämme hänen kanssaan muutaman kerran vuodessa, ennalta arvaamattomasti.

Yhdelle ystävälle kerroin myös tuosta oivalluksestani, hän vastasi "hieno oivallus, melkein kadehdin..." Oivallus, sitä se kyllä minulle on, kaikessa kirkkaudessaan. Nimittäin se hetki kun asia minulle aukeni, suorastaan valkeni, oli tyynen kaunis ja kirkas. Hah, hieno hetki.

 

Eilen saavuin Oulusta, kävin siellä pikareissun, yhden yön. Nautin suunnattomasti kun pääsin yksin autolla tienpäälle, heiluttelemaan omia aivoituksiani, hoilaamaan kurkku suorana, heilumaan musiikin tahdissa ajaessa ja ajelemaan kevätauringossa. Sain jalkautua kaupungin sykkeeseen, ilman mitään ennakkosuunnitelmia tai paineita. Teki niin hyvää, vaikka moniakin asioita joutuu/saa oivaltamaan ja menemään päin, eikä ne asiat aina kepeimpiä ole. Jostain syystä puskee tulemaan kenkävertaus, olisihan se kiva valita ne kauneimmat, siroimmat ja keveimmät nirunarukorkkarit, mutta päätyykin varrellisiin, paksupohjaisiin rouveihin maihareihin tai kompromissinä vaikka puolikepeisiin kukkatennareihin ihan järkisyistä ja asioita punnittaessa.

Kuljimme tuoreen lesken kanssa kävellen, matkallamme poikkesimme ihaniin putiikkeihin, törmäsimme tuttaviin, nauroimme, samalla sekunnilla jo itkimme, kaikkea sekaisin. Sulassa sovussa hautaustoimistoa ja tilipehööriä, puhuimme arkusta, uurnasta, kukista, kissanheinistä, kynsilakoista, silkkitunikoista, ikävästä, krematoriosta, tuhkaamisesta, mustasta, keltaisesta, oranssinsävystä... Kun muistoja, ajatuksia ja asioita pulpahtelee mieleen, siinä käy nopeat tunnemylläkät ja monetkin ilmeet naamalla. Ehkei kukaan ulkopuolinen kykene näkemään, tiedostamaan, että siinä kaksi ihmistä tekee aktiivista ja raakaa surutyötä, toinen kirkuvan punaisessa ja toinen kiljuvan oranssissa takissaan. Tuokin on omalla tavallaan etuoikeutettua, että saan kulkea rinnalla, jakaa tätäkin.

Samalla mietin monta kertaa, että harvapa meistä tietää mikä tarina on itse kenenkin sisällä. Monta vuotta sitten kirjoitin naamiaisista, jollakin tavalla sitähän sairasteluvuodet olivat. Päälle päin saattoi näyttää tyyneltä, rauhalliselta, joutilaalta, kun oma lapsi oli vaikka lypissä ja tuomio oli tulkittavissa lähipäivinä, kun pelkäsi suunnattomasti ja epätietoisuus nakersi sisuskaluja ontoksi. Samaan aikaan oli naamassa valokynää paksu kerros, hiuksissa hohti mahonki ja kynnet oli kirkuvan punaiset. Käsissä aistikkaasti lattekuppi, silmillä aurinkolasit, vaikka sielu oli aivan sirpaleina ja sisimmässä oli vain myrskyä, pelon rajua aallokkoa, valtavaa tuskaa ja huolta. Lattekuppi oli sillä hetkellä todella kovassa puristuksessa ja samaan aikaan kädet vapisivat niin, että ei mitään tolkkua. Kun näennäisesti kohotin naamani kohti aurinkoa, heitin toiveita, rukouksia, kelasin, sisältäni tuskaa huusin, vihasin, raivosin ja olin aivan kauhuissani. Joku ulkopuolinen katsoi siinä rouvan ottavan aistikkaasti aurinkoa lattea nauttien... Mutta niinhän se moni syöpäkin on, esittää päälle päin kaiken olevan hyvin, mutta tekee tuhojaan sisällä.

 

Edellisessä postauksessa ilmeisesti saitte käsityksen että olen raivoperse ihan koko ajan, ehe'n ole. On käsittämätöntä kuinka olenkin tyyni ja levollinen lukuisien asioiden suhteen. Pitkästä, pitkästä aikaa moinen yliampuva reagointi voitti muka kehittymässä olevan tunneälyni. Hah, hah, haa. Lähinnä se oli itseeni kohdistuvaa valtavaa mollausta ja kritiikkiä, kun en olekaan enää se millaiseksi minut on luultu ja luokiteltu. Olenhan aina muka ollut nopea, jopa nopeaälyinen, tai siis ainakin minulla on leikannut nopeasti älystä sen takana en mene takuuseen. Samoin olen rankattu kestäväksi ja minulla on korkea kipukynnys. Mutta nyt molemmat minulle muka itsestään selvät asiat ollaan kumoamassa, niitä testataan kipuiluilla, diagnooseilla, testeillä ja sekuntaattorilla. Siksi kai minä niin älähdinkin, kun joudun asioita myöntelemään tai tajuamaan, niihin törmäämään oikein kunnolla. Mutta se ei haittaa yhtään noin niin kuin käytännössä, että kykenee tuntemaan ja myöntämään kipua ja ei aina ole sen ensimmäinen joka lähtee liikennevaloista, tai on se ensimmäinen joka ottaa asian hoitaakseen, kun muut vasta asiaa pureskelevat.

Mopo on ollut ärhäkkä, aina. Synnytyksetkin, kaikki neljä, olen vetänyt ilman kivunlievitystä, koska olen ajatellut kipeämpiäkin ihmisiä olevan, ja entä sitten jos olenkin aivan sietämättömän kipeä ja olen dropit vetänyt jo ennen aikojaan niin niitä ei sitten siihen sietämättömään kipuun riitä. Siinä kun olen jappassut, joogannut, tanssinut ja heilunut, olen ne lapset puskenut maailmaan ilman mömmöjä ja apuja. Kun ei vielä menty sietämättömiin mittasuhteisiin, näin niin kuin överin ihmisen mielestä. Samoin umpisuoleni oli räjähtämäisillään, kävelin kippurassa, mutta hoidin työvuoroni, koska tunnollisen ihmisen kuuluu tehdä niin. Luvattu asia ja esimerkki muillekin, muka, siitä pidetään kiinni, pysytään sanojen takana vaikka henkipolo läähättää. Kun sitten leikkauspöydälle päädyin tilanne olikin räjähtämäisillään, vaikken kuulemma täyttänyt umpisuolipotilaan tunnusmerkkejä. En huutanut ääneen kipua, kykenin kävelemään, olin töissä ja söin simpukkapizzaa samaisena päivänä.

En ole koskaan mennyt muottiin, enkä mene edelleenkään. Kapinoin, kyseenalaistan, kritisoin ja arvostelen rankallakin kädellä, varsinkin kun kyseessä olen minä itse. Toisien kohdalla olen paljon armollisempi ja lempeämpi, ymmärtäväisempi.

Moni on siis luullut ja varoen kysellyt että miten nyt menee. Olen jo moisen paukkujysärin nollannut, unohtanut ja kykenen sille nauramaan. Olipahan taas. Ei mittään hättää, tämä on sitä elämää.

 

Mutta onhan se helppoa mollata itseään, ruoskia ja lytätä oikein kunnolla. Olen siihen sanallisesti todella lahjakas, en kyllä ketään muuta sellaisilla sanoilla sivalla kun itseäni aina silloin tällöin, päivittäin. Toinenhan menettäisi itsekunnioituksensa, itsetuntonsa, rohkeutensa, intonsa ja uskonsa itseensä, jos saman täyslaidallisen pamauttaisin päin näköä. Yritän kohdella omaa ihtiäni hiukan nätimmin, vaikka tällä hetkellä koen peilikuvankin minua välttelevän ja pelkäävänkin. Pitää yrittää jotakin valkoista nästyykiä, vaikka rauhanlippuna heiluttaa, josko se sopu ja tulirauha saadaan. Ei ne asiat kummene riehumalla, tiedetään.

Tosin koen myös olevani etuoikeutettu kun saan kokea asioita ja tunteakin noin vahvasti. Enhän minä perusluonteeltani ole kokonaan muuttunut, se nopeasti reagoiva tulisielu on vain hillinnyt menoaan, löytänyt uusia keinoja, mikä on todellakin hyvä asia. Olen aina leimahtanut nopeasti, äkkiä sitten laantunut. Sain muiston entisestä, mutta olen etuoikeutettu että moinen paukkupatruuna on hiukan pienemmällä dynamiitilla varustettu nykyään. Liekö se sitä elämänkokemusta, tunneälyä, jopa aikuistumista. Onhan tuota perspektiiviä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mistä ponnistaa.

 

Mutta joo, Ylivieskatalo Akustiikassa on Pensselimatkailijat yhteisnäyttely taidekamumummujen kanssa 30.5. saakka. Olemme siihen tyytyväisiä, neljä täysin erilaista ihmistä ja kuitenkin tasapainoinen näyttely.

Tillari-galleriassa Nivalassa avaan oman näyttelyni ma 22.5. klo 18.00. Tulukaa paikalle kuka pääsee, minäkin yritän tulla!

 Tänään haluan niin maalata, jahka tästä pääsen vauhtiin ja tiedän missä voin heittäytyä. Meillä on siis yövieraita, kaiketi he nukkuvat yhä, kun on niin hiljaista. Synttärivieraita tulee kuulemma myös, yksi lapsi ja kaksi kissaa ovat viikon sankarit. Ulkona, valo on erilainen, nyt oikeasti siis aurinkoinen. Mutta kuulemma puinen terassi imee liikakin hyvin, mikäli hiukan roiskin ohi.... Onhan noita vaaroja. Mökömajassakaan ei virallisesti vielä tarkene maalata. Taitaapi käydä niin, että vieraat passataan ja kestitään pihalla, kun meikä maalaa keittiössä. Ostin Oulusta ihania, uusia värejä. Ne purkit mua jo huutelee. Taas on visioita joka lähtöön, ai että.

Koen siis olevani etuoikeutettu myös harrastusteni ja lahjojeni suhteen, toivottavasti myös oikealla tiellä, tanahualla pohojalaisittain, että en uhraa aikaa ja rahaa aivan vääriin suuntiin. Mutta maalaaminen on niin kivaa ja tekee niin hyvää. Se on jopa meditatiivista, siinä ei koe pahoja tunteita lainkaan, jotenkin se on hyvien asioiden kanavointia. Välillä toki olen maalannut surun eri vaiheitani, tunnemylläköitä läpi, saadakseni hämmentyä siitä että synkimmistäkin aiheista ja ajatuksista kykenee löytämään kauneutta, levollisuutta ja pilkahduksia etuoikeutettuna olemisesta.

TÄTÄ ELÄMÄKSI KUTSUTAAN

Jaaba, jaaba, mistähän sitä aloittaisi.

Vähälumista vappua nyt ensinnäkin, toukokuu jo maata näyttää. Aurinko paistaa, linnut livertelee. Suihkulähde ei ihan pulputa, on vielä pohjia myöten umpijäässä. Pihalla on lumikinoksia, mutta jopa vihertäviä paikkoja. Pihalaatat ovat jo esillä. Kyllä se siitä, vielä kevääksi muuttuu. Toppavaatteet pesin muka pois jo maaliskuun loppupuolella, mutta saan pestä ne uudelleen, kun ne piti ottaa käyttöön takaisin.

 

Viime viikot olen ja olemme olleet taas sellaisessa turbulensseissa asioiden suhteen, että voihan paskat. Arvaatko, että ne ovat silleen ikäviä, vaikeita, monimutkaisia ja pääsääntöisesti negatiivisia asioita, jotka pyörittävät meidän perhettä ja lähipiiriäkin. Mistä näitä oikein riittää. Haluaako joku? Maksan mielelläni postikulutkin, kunhan vaan joku jotain ottaisi. Tai tuon perille. Ihan portaille saakka, tai kannan vaikka sohvalle.

 

Lapseni kuoleman jälkeen minun paikkani yhteiskunnassa on ollut hukassa, piilossa, tuntematon ja ennen kaikkea määrittelemätön. Arvatenkin se on yhä sitä, enemmän ja enemmän. Koen olevani tällä hetkellä ihmishylkiö, täysin yhteiskuntakelvoton tapaus. Joku siellä nyt hymähtää, että jo oli aikakin tajuta. No tajuan, tajuan, mutta ei tämä ole kivaa tajuta, ihan konkreettisesti todistella itselle ja muille. Mutta jokohan kohta olisi ne pohjakosketukset saavutettu, alkaa jo mahaan ottamaan tämä rähmällään olo ja mahalaskut. Menen turpa ruvella maata viistäen, pohjasakkana.

Olen myös luullut olevani nokkela, nopea, mutta kakkanlatinat tällä hetkellä sytytykseni on mammuttiluokkaa. Todella esihistoriallista kamaa. Oli asia mikä hyvänsä, mitä hoidan tai mihin törmään, vastustuksen määrä on uskomaton. Eikä tämä koske ainoastaan omia asioita, vaan myös muita hoitamiani asioita. Siinä saattaisi jopa jollakin usko loppua, mutta minä joko olen niin saakelin tyhmä tai hidas noissakin asioissa, että yritän ja yritän.

Ratkaisukeskeiseksikin minua on lääkäreiden taholta luonnehdittu, niin olen luullut itsekin, mutta alkaa ratkaisukeskeisyyskin hiipumaan kun kaiken maailman ovia napsautellaan kiinni niin että paukkuu. Tai sitten minä hitaana ja tyhmänä en tajua sitä luukkua joka auki olisi, johon minun pitäisi itseni tunkea. Kovat on oppirahat, valuutat vähäiset tässä sorvissa. Mutta kun on menty päin jotakin oikein kunnolla, luulisi se auringon joskus risukasaankin osuvan.

 

Minähän olen ollut kipeä jo pitkään, aika lahjakkaasti ja laajasti. Olen saanut hypätä säännöllisesti tutkimuksissa, testeissä, kokeissa ja antureissa. On testattu yhä jos toista mömmöä, ilman vastetta tietenkin. Ja kuulkaa tätä terveempää ihmistä saa hakea, kaikki kokeet ja testit ovat aivan priimaa, oppikirjaesimerkkejä. Täysin terve ja sopivasti lihava, oli yhden lääkärin diagnoosi. Mitä ilmeisemmin kaikkien näiden vuosien aiheuttamat stressit puskevat kehon kautta tulemaan, oikuttelevat. Mietinkin eilen, milloinka olen saanut stressitöntä elämää viettää, olenko edes pahemmin moisesta päässyt nauttimaan. Viimeiset syöpävuodet nostivat stressini aivan uusille lukemille ja ne lukemat ovat olleet huipussaan vuodesta toiseen, soutaen ja huovaten. Viime viikkoisen erikoislääkärin sanojen mukaan, stressin vaikutuksia elimistölle ei kaikkea pystytä edes määrittelemään tai ei ole tutkittu. Sillä sehän saattaa jopa elinvaurioita kuormituksellaan aiheuttaa. No niin, onko aivot elin? Se on ainakin vaurioitunut senhän olen tyhmyydelläni ihan virallisesti todistanut ja siihen saan törmätä tuon tuostakin. Kuinka paljon kivut himmentää elämää, vaikeuttavat ja rajoittavat. Voin sanoa, että aika paljon joo.

Yksi diagnoosi on fibromyalkia, toinen on ihon ekseema, muistaakseni. Molemmat napsauttavat rajoituksia suuntaan jos toiseenkin. Mitä saan, voin tai pystyn tekemään. Molempien diagnoosien syyt ja syntymekanismit ovat tuntemattomia, mutta kas kummaa molempiin vaikuttaa mitä ilmeisemmin stressi ja kuormitus. Koen kehoni olevan nyt sen venttiilin, joka päästelee paineita ulos, oikein kunnolla ja höyryten. Sillä painekattilan kuormitus on ollut aika tapissa, jo pidemmän aikaa, pitäähän ne jostakin ulos päästä, ettei pamahda kappaleiksi aivan tyystin. Yritän lohduttaa, että minusta on kuitenkin enemmän perheelle hyötyä nilikkuna, kuin jossakin suljetulla ja koppihoidossa. Mutta onhan nämä kivut sanonko mistä ja kuinka syvältä. Toki vielä on lisäkokeita otettava, sillä en aivan purematta tuotakaan diagnoosia niele, mieluummin löytäisin ja hoitaisin syytä kuin seurausta. Ja kun ei näihin seurauksiinkaan ole kauheammin olemassa hoitoa. Ihmisen raihnaisuus ja kipuskenariot, rasittava ja inhottava aihe. Samaan aikaan inhottaa naukua niistä, pienistä kivuista verrattuina isoihin kipuihin, kun on nähnyt todellista kipua ja sellaista jonka syytkin tiedetään. Kuinka hirveää se on heille, joissa kivut jyllää, todella ja lakkaamatta.

 

Kivuista vielä, niitähän on ollut jo pidempään, useamman vuoden aikana, mutta nyt minulla on tilaisuus niitä kuunnella. Liikaakin aikaa tajuta omaa rikkinäisyyttä, argh! Sekös on ihan paikoitellen lamauttanut, vaikuttanut päiviin ja öihin. Raivostuttaa herätä yöllä makeista unista kipusätkyyn ja nousta voivottelemaan. Olen nimittäin elänyt todella vilkasta unimaailmaa, seikkailen tuon tuostakin lapseni kanssa unissa, kun en sitä enää voi maallisessa elämässä tehdä. Ne ovat aina hyviä ja kivoja unia, voi sitä tuttua naurun määrää ja kuplivaa olemusta. Onneksi näen kivoja unia ja voin tehdä niissä paljon sellaisia asioita, jotka jäävät muutoin tekemättä. Nukun siis todella hyvin, silloin kun nukun hyvin. Unissani juttelen, reissaan ja kohtaan myös ystäviä joihin en muutoin törmää. Olihan taas melkoiset kokoontumisajot viime yönäkin, kivaa. Nyt olen sitten lukenut todella paljon ja harrastanut kulttuuria uusilla tavoilla, kun liikkuminen on ollut niin ja näin. Onneksi on noita mielenkiinnon kohteita, vaikka rajoitteet muuttuvat ja ihmistä muuttavat.

Vuosi sitten ei ollut mahdollisuutta lamaantua, vaikka kuinka olin kipeä, vaikka kuinka sattui. Onneksi en ollut näin raihnainen silloin ja liikuntakykyni pysyi kohtuullisena ja liikuntarajoitteet myös. Pystyin täysipainoisesti lastani hoitamaan, auttamaan ja jaksoin. Samaan aikaan kun raivoan kropalleni, saan olla sille myös paljosta kiitollinen, hyvin vedit, sen minkä vedit. Saat ollakin nyt kipeä. Sitten yksi lohdullinen asia, mihin sain viikolla törmätä. Kuulemma kuusikymppisenä helpottaa kipujen suhteen, tulee ihan uusia asioita ja uusia rajoitteita. Näin minua lohdutti yksi taidekurssiystäväni, kun omat kipuskenarioni palaverissa paljastin. Mikä hurjinta oli tajuta kuinka lähellä tuo kuuskymppinen onkaan. Onko siis mitään järkeä enää yrittää yhteiskuntaan kavuta hyödylliseksi pyörittäjäksi, eikös sitä kuudenkympin jälkeen aleta eläkkeestä haaveilemaan. Tyttöjen kanssa laskeskelimme, hekin alkavat olla silloin liki kolmekymppisiä, tavallaan saman ikäisiä kuin minä nyt luulen olevani, tavallaan, joo. Luulen, joo. Aikaratas on säälimätön, raks, raks...

 

Noista taidekurssiystävistäni vielä, huomenna me rakennamme yhteisnäyttelyä tänne Ylivieskaan. Minusta on hienoa, että minua pyydettiin mukaan. Toiset ovat syntyneet 30-40-luvulla, ja minä sulaudun joukkoon ihan täysin, vanha sielu kun olen. Meillä on hauskaa yhdessä, olemme toistemme kriitikoita ja kannustajia, samanlaisia luovia hulluttelijoita. Mutta kyllähän minä höyry, nilikkunakin, huomaan aina välillä että mummat hengästyvät kun luulen monta asiaa samana päivänä hoidettavan. Kuulemma rakentamisen jälkeen tarvitaan ainakin kolme lepopäivää, jotta palaudutaan. Onhan se näinkin, otetaan rauhassa, ei se ole niin pakko sata lasissa höyrytä. Kun minä saan tuon näyttelyni rakennettua, alkaa seuraavan suunnittelu ja suunnittelemieni töiden maalaaminen. Loppukuusta minulla on ikioma näyttely Nivalassa. Nytkin kyllä maalatuttaisi, mutta kun ei ole tähän hätään värkkejä, ensin rakennan tuon ja katson sitten mille alan. Yritän estää mopoani keulimasta, yritän muka suunnitella, makustella ja ajatella valmiiksi. Onneksi pystyn maalaamaan, vaikka liikkuminen onkin välillä yhtä länkkäsyä. Ja mikä onni on myös, että pystyn kohtuudella tanssimaan, se on sellaista pehmeää liikuntaa, samoin uiminen ja vesijumppa. Yksi pahimmista on asfaltilla tasainen kävely, pam, pam, pam, pam. Mutta liikuntarajoitteet ja kivut kykenen kutakuinkin nollaamaan ja unohtamaan, kun saan heittäytyä johonkin täysillä. Nytkin kun kirjoitan, tunnen pientä kipuilua sormissani, sormet ovat myös turvoksissa ja neulottuneet, ranteet hiukan kankeat, samoin olkapäissä tuikkii, lonkissa käy hetkellisiä sähköiskusätkyjä. Kun innostun, ne jäävät tuikkimaan onneksi taka-alalle, eivät hallitse lamauttaen, mutta kun nousen tästä huomaan ettei mopo strarttaakkaan ihan entiseen malliin. Jalat eivät otakaan ihan itsekseen alle, horjahtelen ja hiippailen, lyhyillä askelilla, jotta pääsen taas käyntiin. Nuo minun startit ovat kyllä melko nykiviä ja vaikuttaa olevan kengurubensaa suonissa.

 

Sitten ihan maallisia asioita, täällähän jouduttiin yläkoulu sulkemaan sädesienen takia. Suomen suurimpia yläkouluja, muistaakseni 583 oppilasta. Yksi vähemmän kuin syksyllä, kun omamme kuoli pois. Rankka laskuskenario tuokin. Mutta oli se onni, ettei hän ehtinyt saada mitään hengenvaarallista infektiota koulusta, sillä moneen kertaan immunologisesti romutettuna se ei sädesienillekään olisi ollut tehtävä eikä mikään. Kaikessa hurjuudessa ja ikävästä huolimatta, olen yhä kiitollinen siitä, että hänen tarinansa on saanut kuoleman kautta onnellisen, kivuttoman lopun. Vaikka ikävä on yhä kova, niin että roiskuu, mutta kuinka vaikeaa hänen elämänsä olisi ollut, mikäli sitä noilla olemassa olevilla faktoilla olisi vielä pitkitetty, kun lopputuloksen tiedostimme kyllä. Ristiriitaista, mutta totta. Järkyttävää, kuinka moni nuori ja henkilökuntakin on sädesienelle jo altistunut. Kuinka pahasti ja mitkä ovat seuraukset. Todennäköisestihän ne ovat elinikäiset ja vaikeuttavat tulevaisuudessakin elämistä. Meidän yläkoululaiset siis opiskelivat kotona, huomenna heidät hajautetusti sijoitetaan ympäri kaupunkina loppu lukukaudeksi. Toki kotikoulu, sekin on ihan toimiva systeemi, miksikäs ei olisi hoidettu skypen kautta koko loppuvuotta, opiskelihan lapsemmekin viisi vuotta kotona ja etänä kiitettävillä arvosanoilla. Toki opettajaahan siihen tarvittiin, sillä minä moukka ja sivistymätön tyhmyrimamma en tasan osaisi opettaa tarvittavia asioita. Kyllä se sivistynyt viisaus pitää kodin ulkopuolelta hakea ja saada. Ei ole varmaankaan hyväksi meikäläisen huuhaatietoudelle jatkaa elämäänsä tai rakentaa sen varaan, onhan se nähty kuinka lyhytkestoisia pyrähdyksiä ja räpiköintejä ne nykypäivänä ovat. Toivon niin hartaasti lapsilleni parempaa tulevaisuutta, kenties helpompaa elämää. Eikös se riitä, että mamma menee nämä pohjamudat niin että pölinä käy, josko se kierre minuun loppuisi, toivon, ai että minä toivon sen kierteen katkeamista. Tai toivon että tyttäreni eivät näin kovapäisiä olisi, jos se pään kovuudesta on kiinni, tämä ikävien asioiden kierre.

 

Viime viikko oli kaikkinensa laidasta laitaan, asioita, tunteita ja tunnelmia. Kuinka paljon mahtuu samaankin päivään. Saimme suruviestin lähipiiristämme, syöpä teki tehtävänsä, diagnosoituna alle puolessa vuodessa. On se paha, ai että se on paha kumppani. Paljon olen miettinyt ja leskenkin kanssa jutellut siitä, millaista on elää moisen todellisuuden kanssa. Sama lopputulos, menetetyt rakkaat ja suunnaton ikävä. Syöpätodellisuus päin näköä räiskäistynä. Kaksi syöpätarinaa, meidän tarinamme oli todella pitkä ja vaihteli vuoroin toivon ja epätoivon kanssa. Tämä uusi tarina, ei edes toivoa. Millaista on elää siinä mukana, kuinka se syö, kuormittaa, vie voimia. Kumpi on helpompi, hiukan väärä sana tähän mutta en muuta nyt keksi, tarina elettäväksi. Voiko näitä edes verrata, tarviiko tai pystyykö, samaan aikaan paljon samaa mutta kuitenkin jokainen tarina on niin omansa. Voiko tässä muuta tehdä kuin rinnalla kulkea, oikeita sanoja ei ole, eikä oikeita tekoja, kunhan porskutamme yhdessä. Vuoroin vaihtelee helpotus, sitten epätodellinen tietoisuus, sitten läikähtää suunnaton avuttomuus, joka peittyy kouristavalla ikävällä. Samaan aikaan kuoleman kohtaaminen minulle on jollakin tavalla erittäin luontevaa, siinä ei ole mitään pelättävää, edelleenkään. Haluan uskoa yhä, että kärsimys kuuluu elämään ja rajan ylitettyä ei enää ole kipuja tai tuskaa, eikä meille läheisille pelkoa ja epätietoisuutta.

 

Kello on nyt 10.52. Jos nyt lähtisin kylille kävellen raahautumaan saattaisin olla puoliltapäivin perillä. Eikös ne lie puoliltapäivin ihmiset kokoonnu kaupungeille. Kierrosajat ovat hipun hitaammat kuin normisti, ennen kaikkea siis kävellessä. Tanssiessa tämäkin kone hyrrää lähes entiseen malliin, pääsääntöisesti, kunhan saa lämpimäksi ja musiikki vie mennessään. Eikä ole liikaa aikaa kroppaansa kuunnella, kun takoo askeleita peräjälkeen. Tanssihan on myös kokonaisvaltainen elämys, samoin maalamainen, ne vievät niin mukanaan. Vasemmassa kyynärpäässäni on sellainen hampaankolo, joka kiristää. Kävin perjantaina ystävän kanssa riehumassa tanssilattialla, siinä fuskun pyörteissä iskin tanssittajalta huulen halki, siitä on hampaan jälki kyynärpäässä muistona, Sori! Meillä on yksi yövieras, illalla paljuilivat räntäsateessa. Imuri kuuluu hyrräävän, kyllä tästä vielä juhlapyhä kuoriutuu. Eilen oli kahdet synttärit ja herkkua jos jonkin laista. Alkaapas lupaavasti tämä toukokuu, aurinkoa ja kaikkea. Jatkukoon hyvillä, asioilla ja jääköön kevättalven pohjakosketukset historiaan.

Haa, lähdenkin kirpparille ja aivan eri paikkaan kuin äsken luulin. Peilin kautta ja menoksi, kiva käänne...

 

Perjantaina kun Oulusta kotiin ajelimme todellisuuden viitta hartioillamme. Tietoisuutta ja suunnitelmia jälleen vyyhdiksi kokosimme, ajattelin että kaikkea meneillään olevaa tunteineen, tapahtumineen ja ajatuksineen, tätä elämäksi kutsutaan.