JO JOUTUI

Onhan tämä erilainen kevät, kun ei oikein tiedä joutuuko vaiko eikö, siis koko kevät. Tälle viikolle joutui hyvinkin, vaikka viime viikoilla kevään joutumisesta ei ollut tietoakaan.

Kun taas juhlat, meilläkin juhlittavat ylioppilasjuhlat, niissä ei ole kyse joutumisesta, päinvastoin, ne on saamista. Saamme juhlia, mikään kun ei ole itsestään selvää, samaa ikäluokkaa moni joutui juhlasuunnitelmistaan luopumaan. Syystä jos toisestakin. 

Mutta emme saaneet juhlia oikeaan aikaan, kun joudumme yhä kiertämään ja karttelemaan koronaa. 

Kun nämä säädökset annettiin, uusi lakkiaispäivä määritettiin, itse ajatuksellisesti siirsi heti juhlat elokuulle. Kunnes nyt viime viikkoina alkoi tulla kyselyjä, kumpana päivänä, tänä viikonloppuna juhlitaan. Sehän sai sydämen hämmästyksestä pompahtelemaan, enkö ole taas tajunnut jotain, mitä kuuluisi tajuta. Muutama paniikkihikipisara kirvahti, kysely ja puhelu. Samaa hämmennystä on muillakin, juhliakko vaiko eikö. Osa järjesti lähipiirille, mutta meidän lähipiirissä napsahtaa heti turvarajat ja koolla on se neljä-viisikymmentä ihmistä. Enkä tajua kuinka voisi määritellä, että toinen on lähipiirisempi kuin toinen. Haluan, että juhlimaan tulevat kaikki jotka haluavat, yksinkertaista. Siispä toivon elokuulle onnistumista moisessa. Oman päätöksemme jälkeen kuitenkin moni on juhlinut, ylioppilaskuvia vilisee somessa, eikä meidän neiti lakkia edes päähänsä laittanut. Illalla tosin lähti kavereiden kanssa juhlimaan, otti lakin mukaan. Ja mehän olemme töissä enemmän ja vähemmän, koko lauma, koko viikonlopun. Leivoin minä illalla britatortun, josko ainakin tänään oman perheen kesken kakutellaan. Ehkä saan tulla puolivalmiille oman työpäiväni jälkeen, toivon ainakin. Tällä hetkellä kaikki on lievästi sanottuna vaiheessa, kun täällä on porukkaa tullut ja mennyt, vähemmän paikallaan ollut, tai jos on ollut niin pihalla. Jo joutuu iltapäivä, ehkä moni asia siihen mennessä selkiytyy.

Eilinen meni tunteisiin. Heti nytkin kun eilistä ajattelen, näkökykyni sumenee. Kuinka paljon on muistoja päättäjäisisä, koulun loppumisista. Keväästä -16, kun lapsemme lähtölaskenta kuolemaan alkoi yhä selkeämmin. Itse asiassa päättäjäisissää kaikki oli pinnallisesti vielä hyvin, kävimme koululla, alakoulu loppui, neiti sai kukkia. Samaisena päivänä ajoimme pääkaupunkiseudulle, yhtä soittoa peräkärryn kanssa, ostamaan sähköpyörää jossa oli lava edessä. Yövyimme matkalla. Kuinka loistava ja vapauttava keksintö se pyörä olikaan. Neiti penkkiin ja turvavöihin, silmät loistaen maailma ja maisemat vaihtumaan. Oli se onni, että senkin ehdimme mahdollistaa hänelle, vauhdinhurman ja vapauden. 

Viime lauantaina "istutimme" paljun omalle paikalleen. 19.5.2014 olemme paljun hankkineet. Isä oli mukana, yllättäneellä helteellä pitkähihaisella paidalla, traktorilla paljua kuljetti. Samaisena iltana lapseni ui, sukelteli ja ilakoi paljussa, kun oli saanut muutamaa viikkoa aikaisemmin uintiluvan. Syöpähän oli jälleen kerran keväällä aktivoitunut, moni oli nostamassa käsiä pystyyn, mutta vaadimme hoitoja ja vaadimme löysyyttä eristyksiin. Sekä Helsingissä, että Oulussa, loistavaa ajatustenvaihtoa lapseni ja maan huippuosaajien kesken. Halusimme elämässämme vapauksia takaisin, jos kerran on liki saattohoito suunnitteilla, silloinhan ei ole enää mitään menetettävää eristysten osalta. Onneksi meitä kuunneltiin ja joustoihin suostuttiin, vähämikrobinen ruokavalio loiveni huomattavasti ja yksi tärkeimmistä oli uintilupa. Kesken ilakoinnin neiti pärskähti pintaan, esitti toiveen "äiti, kun minä kuolen, haluan kuolla sinun käsivarsillesi...", ja sukelsi taas. Nämä ovat niitä niittauksia, naulaamisia, syöpätodellisuudesta. Mitä tuohon äitinä voi sanoa. Miten suhtautua, tiedostaako syvemmän tietoisuuden, ottaako pyyntö tyynenä vastaan, tallettaa sen sydämeen. Kieltää moista ei voinut, sillä se oli todella vilpitön ja tietoinen toteamus, jonka päätin lunastaa. Lunastin. Onneksi lastani kuuntelin.

Kauhulla, vähän irvistellen ajattelen tulevaa työpäivää, juuri päivän lämpimimmät tunnit saan vetää maskin kanssa. Eristys on liikkuessa ja ajallisesti kohtuuton, joka on määrätty minun laiselleni tekijälle. Alan jo oirehtia aika rankasti... Samalla maskilla, juomatta, sen koko ajan. Tänään muistaakseni viitisen tuntia. Hiilidioksidin huohottaminen saa pörräämään, huimaamaan ja päänsärky on taattu. Ajattelin anoa, josko saisin yhden juomatauon ja hengityshapetuksen moiseen väliin sujauttaa, mutta sehän vaatii uuden maskin. Ja kun minut on määrätty työskentelemään tämmöisenä heittopussina yhdellä maskilla, muutenhan kulutan kohtuuttomasti maskivarantoja. Muuten kohta ei ole avustajaa, on enemmänkin avustettavia kun avustaja kaatuu, sikäli mikäli noudatan rajoitusta ja annettua yhden maksin ohjeistusta. Koomista koomisuudessaan. Tämä on tätä kun yrittää toteuttaa annettuja ohjeita, joita päättäjät eivät itse ole käytännössä testanneet. Omasta mielestäni niitä on parasta totella, ettei tule sanomista, syyttelyä tai moitteita, kun en tykkää moitittavana olosta, kauheammin. Asiasta saa sanoa, mutta jos teen annettujen ohjeiden mukaan, ei ole syytä sanoa, moittia tai syyllistää. Yksinkertaista. Tosin olen ajatellut, josko aloittaisin tupakanpolton, koska olen havainnoinut, että maskisäädökset ovat heillä paljon laveammat. Taukoja ja maskinvaihtoja huomattavasti muita enemmän. Olenko ilkeä, en vaan havainnoija tulkitsija. 

Meilläpä on koettu suuria tunteita myös kissarintamalla. Uku synnytti keskiviikkona kolme kaunista pentua; Soopeli, Vinski ja Kimara. Kaikki syntyivät perätilassa, saimme olla mukana alusta loppuun ja auttaa kehuen ja tukien. Vuorokauden kuluttua yksi pennuista heikkeni silmissä, emme kyenneet sitä auttamaan. Näin myös emon avuttomuuden, kun ei voi tehdä mitään, olla vain rinnalla kun toinen hiipuu. Jotenkin näin itseni kissan roolin takaa, kun ei omat taidot, teot, apu pelasta, on vain oltava ja pidettävä lähellä, päästettävä menemään... Kun pentu veti viimeisiä henkäyksiään, emo sekosi, kuinka syvä on eläimenkin äidinvaistoinen toiminta ja tunteet. Vaikka äitiyttä oli kulunut vasta alle vuorokausi. Emo huusi avuttomana, katsoi meihin ja tarttui toisiin pentuihin ja alkoi niitä kantamaan, piilottelemaan. Mietin, sekosinko minä samalla tavalla, kun lapseni kuoli. Huusinko yhtä avuttomana silmät selällään. Yritinkö suojella kaikkia muita, piilottaa ne tältä hirveydeltä, menetyksen todellisuudelta. Nyt Soopelilla on hauta rantapihlajan juurella, kaunis kivi nimellä on sen päällä. Kuinka koville pennun menetys otti tytöillekin, kuinka kipeitä kyyneliä ja nyyhkytystä. Samoin kuinka täysillä he osallistuivat synnytykseen, kuinka tärkeitä eläimet heille ovat. Olen kiitollinen, että tässäkin tapauksessa pidimme yhtä, olimme kissamme rinnalla joukkona, vaikka kuinka itketti ja emme olleet mukavuusalueellamme. Samalla näki, kuinka erilaisia tyttäremme ovat, yksi puhuu, toinen sulkeutuu, kolmas toimii... Näin se menee kaikessa, kukaan ei voi etukäteen tietää, miten suhtautuu, miten tunteet menevät, miten kokee tai toimii. Se on sen tuhat kertaa todettu kriisissä, ilossa, ahdistuksessa, avuttomuudessa, surussa ja toivossa. Eikä kukaan voi sanoa, että toimisi oikein tai toinen toimii väärin. Itselleni tässäkin tärkein oppi oli olla läsnä, tilanteessa ja kokea mitä on koettava, kohdattava koska pakeneminenkaan ei auta, eikä ole varsinkaan mikään vaihtoehto.

Nyt meni hetki puhelimessa, ajantaju katosi. Jo joutuin kiirehdin pukemaan, aamupalankin voisin syödä, ehkä smoothien päivätauolle itselleni tehdä. Pyöräilyä, lenkkiä, onkimista, frisbiigolfia, herkuttelua olen avustettavilleni mahdollistamassa. Tästä tulee jälleen hyvä päivä.

Maailma näyttää eloisan uudelta, kauniin vihreältä ja tuoreelta. Taivas on korkealla.

TÖX TÖX

Että voi lyödä tyhjää. Kauheasti piti kuormittaa nuppia miettimällä, joko on kesäkuu. Oli hieman aamun ajantajulaskuri sekaisin. Kaiketi olemme vielä toukokuussa.

Ryystän tässä marjapirtelöä, odotan josko käynnistyisin. Kahvia on jo mennyt lakisääteinen. Töihin olen menossa, odotan käynnistyväni ennen sitä. Erilainen työpäivä tulossa, siinä mielessä olisi hyvä olla avustajankin hereillään, ei mennä aivan samoilla rutiineilla. Heko heko, kyllä mää yleensä pyrin olemaan työvuoroissani hereillään.

Kävin ulkona, kiertelin terassilta rantaan ja harpoin projektiemme yli. Projekteja riittää, tälle aamulle oli järkevämpää ja helpompaa vain sulkea ovi ja istua koneelle. Nyt ei lähde, ei, olen aivan töx töx. Alkoi vesisade, ihan on paikallaan. Eipä tarvitse hoppuilla istutusten ja kastelujen kanssa justiinsa ja nyt.

Kolmas kissa pyytää ulos, tämän viiden minuutin aikana jonka olen naputellut. He vaativat yksilöllistä palvelua, näköjään saavat mitä haluavat. Alkuaamun eläinralli on jo rallattu, aamupissat ja aamukehut. Nyt on sellainen muuten vain pihalle vaihe menossa, kissathan viihtyvät ulkona tosi hyvin kesällä, vetävät sikeitä portailla, terasseilla, tuoleissa, laattapinojen päällä. 

Viikonloppuna saimme aikaiseksi kaksi isoa istutusallasta etupihalle, paljukin löysi paikkansa, nyt on terassinporrasta tulossa, siihen kukkapenkkiä kylkeen. Minun niin tekisi mieli istuttaa muutama hyötykasvi, marjapensaita ja ruohosipulia, ehkä kasvimaatakin. Mutta kun ei mopolla mahottomia, en haluaisi moista turskaista johonkin aivan väärään paikkaa, joka on sitten kaiken touhun ja temmellyksen edessä. 

Olen itseeni ärsyyntynyt, aika moni paikka tympäisee ja raivostuttaa. Peilikuvasta puhumattakaan. Aamullakin käynnistyin kuin ikivanha veturi, puuskuttaen ja kankeasti nykien. Tai en minä uskoakseni ääneen puuskuta, mutta startti on hidas kuin vanhalla kuluneella dieselillä. Jalat eivät nyt oikein ole niin kuin niiden pitäisi olla, kauheaa kiristystä nilkoissa, jänteissä ja vaikeaa länkkäsyä. Ihan molemmin puolin. Sekä sellaista ärsyttävää fibrokipua sätkyineen pitkin kroppaa. Alapää on nyt kohde, lonkista ja alaselästä varpaannokkiin. Tai se on se kipuilevampi, tosi niskoissakin tuntuu, yhä, mutta se ei suuremmin kävelyssä näy. Jalkakivut näkyvät ja ovat semmoiset konkreettisemmat. Niska ja yläraajat ovat lähinnä itsellä havaittavissa. Eihän ulkopuolinen voi nähdä että päätä särkee, noin niin kuin äkkiseltään, ellei näe ilmeitä. 

Moni asia ja läähätys johtuu töissä myös maskista. Välillä oikeasti happi loppuu ja huimaa, päätä särkee liian usein. Hävettää narista, kun minähän käytän suhteellisen vähän maskia verrattuna sellaisiin jotka vetävät kaikki työvuorot maskissa. Hatunnosto edelleenkin heille. Eilen huomasin muutaman tunnin jälkeen kuinka raskasta on hengittää, läähätin ja loppuillan olin tosi poikki. Samoin minulla menee ääni, kurkku kuivaa ja sellainen karheus maskipäivinä ilmestyy kurkunseutuun. Yhtenä päivänä, kun olin vetänyt fyysisesti rankempaa settiä maskissa, autossa huomasin kuinka vintissä pimeni. Piti hetken aikaa olla töx töx, jotta sain happitasot jollekin mallille, maskin poiston jälkeen ja uskalsin lähteä liikenteeseen. Mutta näin on tehtävä, parhaani yritän. 

Nyt vettä tulee oikein ropisten, onneksi autokin huuhtoutuu pölykerroksesta. Hyöty sekin.

Nautin niin aurinkoisista aamuista, ne ovat minulle tärkeitä. Nyt ei ole moista ilmiötä havaittavissa, heti huomaa heräämisen takkuiluna. 

Eilen sain kesäkuun työvuoroni suunniteltua, toivottavasti ne nyt ovat toteutettavissa, eikä uusia lakeja laadita, ja tapoja muuteta. Vaikka mikään muu ei ole niin varmaa kuin jatkuva muutos. Onhan nämä niin monen tekijän summaa, mitä kaikkia pitää ottaa huomioon. Ja keneltä saada vastauksia, kun oikein kukaan ei tiedä. Tai jos joku tietää jotakin, ei tajuta kertoa. Esimerkki kehitysvammaisten toimintakeskus, sen toiminnan alkaminen/jatkuminen kesällä. Kuulin, että se aukeaa täällä. Osa avustettavistani asuntolassa asuvista työskentelee siellä. Mikä taas vaikuttaa työpäivieni ajankohtiin ja avustuksen tarpeeseen ja toteuttamiseen paljonkin. Eilen vielä kyselin, tarkistin, onko näin. Sekä halusin heidän työpäiviensä pituuksista ajankohtaiset tiedot. Kyllä avautuu, sitten se pilkun jälkeinen oleellinen ja minulle tärkeä tieto, jota ei kukaan aikaisemmin kertonut, mutta onneksi nyt tuli kuultua. Kyllä aukeaa, mutta vain kodeissa asuville kehitysvammaisille. Aika oleellinen fakta tiedettäväksi, eikä sitä oltu lukuisissa keskusteluissa kerrottu, vaikka olen pitkin viikkoja asiaa kysellyt, jotta olisin kartalla. Eli minun avustettavani, asuntolassa asuvat, tarvitsevat avustajaa myös päivisin. Voin suunnitella vaikka aamusta hommeleita, eikä tarvitse odottaa iltaan. Monelle heistä on kiva aloittaa heti aamusta, olen välillä todella odotettu jo aamu kahdeksalta tai vaikka seitsemältäkin. Sellaiselle malttamattomalle on kauhean pitkä päivä oottaa vaikkapa ilta kuuteen, että pääsee ongelle, eväsretkelle tai pyöräilemään. Sitten oli tapahtumia, joissa minun piti olla ohjaamassa, kaikki ne ajat vapautuivat nyt omille suunnitelmille, kun mitään ei voida järjestää. Kalenterini on nyt selvillä heinäkuun alkuun, luulisin.

Nyt tajusin, että onkin jo keksiviikko, huomenna onkin torstai. Pikkasen oli viivettä tuonkin hoksaamisessa. Meinasin mekossa, ihan kesäkamppeissa lähteä töihin, mutta siellähän onkin viileää. Kävin puhelun aikana kiertelemässä sateessa, sen verran havaitsin. Puhelussa totesimme, että vanahuus ei tule yksi, vaan kaksin, käsin. Dekolteekin oli tänään eilistä ryppyisempi, mutta jos se olikin naurunryppyisempi. 

Nyt marjapirtelö alkaa vaikuttaa, herätys koittaa ja elämä voittaa. Nyt menen, vaikka kuinka olen vielä hieman töx töx. Hyvä päivä tulossa!

PALAVEERAUS

Aamu, aamukahvi, kahvihetki. Tässä hieman ajatuksiani jäsentelen, aikataulutan. Silloinhan on hyvä kirjoittaa. Palaveeraan lähinnä itseni kanssa. Onneksi tässä palaverissa ei ole enempää osallistujia, saattaisi tulla törmäyksiä tai mielipide-eroja, aikataulutuskiistoja ja näkemykset kilahdella.

Toki jälleen yhden puhelun jo soitin, edelleenkin odotan vakuutukseni löytymistä, jota on jo 11. tätä kuuta aloitettu selvittämään, ilman että tiedän missä mennään. Tämmöisestä en tykkää, saatatte uskoa. Kauhia paikka kuinka heti kiristää otsalohkossa.

Plus kolme ja puoli, ehkä jopa plus neljä on aamun lämpötila. Minulla oli aikomus vedellä istutuslaatikkoon pintakäsittelyjä, mutta yhä on liian kylmää. Käsittelyä ei siis alle viiden asteen voi tehdä, ehkä myös käsiteltävä puukin on kohmeessa. Paskakeli toukokuu, tai no miten sen nyt ottaa. Mieluummin kylmää nyt kuin kesällä. 

Sähkösahalla jos lämpimikseen lähtisin pörryyttämään, siinä ei ole lämpötilarajoituksia. Illalla onneksi myöhään imuroin, ei ehkä nyt heti aamusta tarvitse moista ajella. Eilen teimme lapiohommia, porrasta ja polkua, paljulle paikkaa pyörittelimme, yhden tuijan ja pari seppelvarpua istutimme. Mutta onhan tämä hommaa, kaikki hommelit käsipelillä, kun ei ole noita suurempia vehkeitä tai edes pienempiä vehkeitä, niin kuin traktoreita tai mönkkäreitä, saati kaivinkoneita. Hommiin siis uppoaa kaurapuuroa, ruisleipää ja aikaa suhteettoman paljon, verrattuna siihen, että koneilla nykäisisi. Eikä joka kohtaa voi olla vuokraamassa tai lainaamassa, olematon pihabudjetti kuluu vuokriin ja roudauksiin. Tämä on sitä kuuluisaa nyhjää tyhjästä tekemistä ja ideointia. Nyt on kyllä multakuorma tulossa, sillekin löytyy muutama paikka ja kolonen. Mutta näillä mennään, eikä ole pelkoa, että hommat loppuisivat, kunhan nyt edes jokin osanen joskus saataisiin vähän valmiimmaksi.

Raparperit alkavat viimeinkin kasvaa, punaisena möllöttäviä alkuja on ollut jo pian kaksi kuukautta, nyt viimeinkin puskee jo lehteä. Puutkin vihertävät, sitkeästi tuo luonto herää kohomeudesta huolimatta. Joessa vesi on korkealla, joenpinta vaihtelee helposti vuorokaudessa metrillä toista. Kalajoessa on pato, voimalaitos, joka säännöstelee myös, siitä syystä joenpinnan vaihtelut ovat noin isot. Aikoinaan tässä meidänkin rannassa pesi törmäpääskyjä, mutta eipä ole voimalaitoksen jälkeen pesinyt, kun niiden kolot peittyivät tai rantapenkat vyöryivät. Joka asialla on puolensa. Ennenhän tämä alue, meidän kylä oli keväällä tulvan alla, vesi nousi sadoille peltohehtaareille. Meidänkin tie on ollut aikoinaan poikki, olemme päässeet tänne vain traktorilla tai veneellä. Olihan se myös hienoa, kylätie kulki laajojen järvien keskellä. Suokukkoja, joutsenia, muita vesilintuja oli ihan pitkin kylää, aivan "kädenulottuvilla", niitä oli lapsena kiva seurata, kiikaroida ja tutkia. Toki silloiset tulvat aiheuttivat myös tuhoja, saattoivat kastella huusholleja ja viedä mennessään. Kyllähän ne myös peltoja huuhtelivat, veivät ravinteet ja mullat mennessään. Meilläkin aina keväisin pumpattiin kellarista vettä ja navettaankin se nousi. Myös entisaikojen jäidenlähdöt aiheuttivat patoja, kovaakin tuhoa. Nyt ei ollut pahemmin tietoa jäistä, saati sitten jäidenlähdöstä, paikalleen ne vähäisetkin sulasivat. Muuttuivat mustanruskeiksi ja katosivat, ennen jäät olivat valkoisia, paksuja ja äänekkäitä mennessään.

Mitähän tässä palaverissa oli muista käsiteltäviä aiheita. Eilen leivoin töissä, saas nähä lipsahtaako iltapäivällä kotona leipomuksen puolelle. Eilen loppui taas omatekoinen leipä. Meinasin, josko lakanapyykkiä harrastaisin, ulos kuivumaan. Mutta aamu näytti sateisen kohmeiselta, saako ulkona kuivaksi onkin toinen asia. Ja sitä ulkoaromiahan minä tavoittelen. Kyllä tuolta näyttää muutama auringonsäde venyttelevän, josko se sittenkin poutaantuisi, minäpä hurautan sen lakanapyykki koneellisen. Pyykkiteline, haluan sellaisen uuden, tukevan ja oman. Entisessä kodissa sain semmoisen kerran äitienpäivälahjaksi, pergolatyyppisen ja mieluisen. Se jäi sinne, nyt haluan samanlaisen, se on tehokas, mahtuu paljon ja kaunis. Nyt meillä on pyykkinarut vedetty jokirannan männystä talon palotikkaisiin, toimii, mutta on väliaikainen. Paikka varmaan tulee olemaan lähes sama, mutta ensin pitää tehdä isompia asioita, jotta ehtii näperrellä pienempiä asioita. Ja onhan nuo narut, missä kuivatella. Talon takana ei tuule niin kauheasti, kuin talon päädyssä vaikka. Tämähän on aika tuulinen kylä, meillekin puhaltaa pohjoistuuli kilometrien peltoaukeilta, sitä riittää. Täällä on aina vastatuuli.

Mutta nyt se lakanapyykki pyörimään, palaan naputtelemaan. Meidän sängyssämme nukkui kolli komea Väinö. Ei poika oikein tykännyt kun siirsin ja otin lakanat. Punkkitarkastuksenkin tein samalla, kaksi kissaa tälle aamulle tarkastettu. Yhdellä kissalla, Ukulla, lähenee laskettuaika. Kehto on ollut valmiina pari viikkoa, eilenkin Uku siellä nukkui, hyvin on paikkansa tajunnut. Tässä vaiheessa, saas nähdä sitten kun synnyttää, kenen sänkyyn tai mihin vaatehuoneeseen. Oli jo vaatehuoneessa käynyt omin luvin, avannut liukuladonovet ja touhunnut. On ne nokkelia. Meidän kissat vaativat kalastamaan, niin menee pikkukalat parempiin suihin. Eilen mies oi Väinöä pihalla mukaan pyytänyt, vanha kolli oli oikein juossut mukaan. On ne ihania. Heti jos askeleet vievät rantaa kohti kissat ilmestyvät. Ne viihtyvät itsekseenkin tuolla rantaheinikoissa, seuraavat vettä ja lorkkivat.

Nyt pyörii siis lakanat, löytyi seuraavakin koneellinen pyykkiä, olihan hyvä kun aloitin niin saan joskus valmiiksikin pyykkihommelit. Nyt on syytä pukea päivävaatteet, kammata naama ja pää. Muutuin eilen punapääksi. Se nyt oli taas semmoinen nopea juttu. Tytöt lähtivät kylille, käskin tuoda sävyn. Tarkoitus oli ensin viileää ruskeaa, mutta annoin tytöille vapauden valita. Valitsivat sitten tulista punaista, ukkokulta sitten illalla saunan jälkeen värin päähäni sutaisi. Nyt näkyy kaivolta kotia tämäkin eukko, sen verran on väriä.

 Kiharoita haaveilin, mutta minun kalenteri ja kukkaroni elää niin nopealla tahdilla, ettei soppelia saumaa tahdo löytyä. Enkä oikeasti raaski. Tänäänkin ostin mieluummin multaa kuin kiharat päähän. Onhan nämä huvittavia valintoja, koomisia. Mutta osalomautettuna, on  pakko miettiä ja palaveerata mitä hankkia. Osaisinkohan edes elää ja asua, jos moisia asioita ei tarvitsisi miettiä. Oishan se kauheaa hulluttelua, ostaa samana päivänä multaa kuorma-autollinen ja käydä kampaajalla. Hyi, en edes halua moisia övereitä vetää, sillä varmaan lähtisin hirmuiselle laukalle ja luovuus unohtuisi, jos voisi rahalla hankkia. Tämä on sitä köyhän ihmisen elämää, saa toteuttaa myös itseään, se lannoittaa luovuutta. Sano minun sanoneen, ihan huvittaa moinen.

Mutta näillä mennään, koen asioiden olevan hyvällä mallilla, olen kiitollisen luottavainen, uskon elämän kannattelevan ja minä pysyn pinnalla, yhä koomisesti räpiköiden. Nyt palaverissa nuijitaan loppusanat, tulkoon hyvä, innostuneen toimelias päivä, kiva illan mittaan nähdä mitä tulikaan tehtyä. Menikö mikään niin kuin palaverissa suunniteltiin. Takavasemmalta saattaa putkahtaa jokin uusi juttu tai tuttu, ja suunnitelmat tekevät volttia tai ties mitä. Haaveissa olisi iso kivi, semmoinen tosi iso, eihän sitä tiedä jos jostakin semmoisen tähän pihaan vyöryttelen. Hah, on tämä jänskää.

Sainkin puhelun, suunnitelmat menivät uusiksi, se tuosta aamupalaveerauksesta...

AJATELTUA

Haudalla tulee usein ajateltua, havahduttua ja törmättyä, niihin ajatuksiin. Siellä kohtaa sellaisia ajatuksia, joita ei välttämättä muualla tule kohdanneeksi, tai niille ei muualla saa sykäystä.

Tällainen ajatuksia ajatteluttanut asia on unohdetut haudat. Tai ulkopuolisen mielestä unohdetut. Ja minähän nyt olen se ulkopuolinen, joka asiaa tässä jauhan. Miksi ne ovat unohdettuja, tai ovatko ne sitä? Monet näistä ovat lasten hautoja. Heti kuolleiden tai muutaman päivän ikäisten hautoja. Monilla heistä kuitenkin on jo nimi, valittu nimi. Missä näiden haudattujen lasten perheet ovat? Eivätkö he käy, halua käydä? Vai ovatko he vaikka muuttaneet, kaukana hautausmaasta. Vai onko asia, aihepiiri yhä niin vaikea kohdattavaksi, että vältellään käymästä. 

Monilla haudoilla on valkoinen risti, maalit rapistuneet, nimikyltti revennyt tai kadonnut. Ristit kenottavat vinossa, kallellaan jokainen eri suuntaan, niiden juurilla on viimevuotista tai ties vaikka toissavuotista heinää. Särkyneitä patsaita, kaatuneita kynttilöitä tai varisseita kanervia. Oli mitä oli, tai ei ole mitään, ne ovat unohdetun näköisiä.

Mietin miltä näistä lapsista tuntuu, jos on unohdettu? Voiko heistä tuntua miltään? Voiko unohdettu kaivata muistamista? Ja milloin on unohdettu, paljonko tarvitaan muistamista, jottei ole unohdettu? Toki itse käyn yhä harvemmin haudalla, välillä siellä ei pala edes kynttilä ja jonkun miestä lapseni hauta on unohdettu. Tai en tiedä käynkö harvemmin, tasatahtia vai useammin, enää en paina mieleen milloin kynttilän olen sytyttänyt, enää ei tarvitse palaa koko aikaa. Tänäänkin olin yllättynyt kun yhä paloi, mutta sitten ajattelin vasta käyneeni, siksi paloi. Vaikka kynttilä ei pala, haudalla on hiljaista, lapseni saattaa olla mielessä entistä vahvemmin, eikä minulla ole aikomustakaan häntä unohtaa. Toki hauta on minulle pyhä, tärkeä ja luonnollinen paikka. Mitä se ei suinkaan ole monelle muulle. 

Tänä keväänä minulla on ollut jälleen lastani todella kova ikävä. Onko ikävä kovempi kuin vuosi sitten vai aiheuttaako tietoisuus ja todellisuus ajatuksia. Olenko unohtanut viimevuotisen, keväisen, ikävän voimakkuuden? Opetan kaksoissiskolle ajoluvalla ajokorttia, se on tärkeä mittari. Miten hän olisi asiaan suhtautunut, jos olisi saanut elää, mutta ei olisi kyennyt samaan. Olisiko elämän eriarvoisuus korostunut uusiin mittasuhteisiin. Samoin lukiossa opiskelu. 

Samalla kun toista tuplaa opetan, kuvittelen mitä olisi ollut häntäkin opettaa. Kuinka erilaisia tuplat ovat, olisivat olleet.

Äitienpäivänä veimme koko perheen kanssa haudalle kynttilöitä ja orvokin. Maanpäälliset lapseni kävelivät rinnakkain ja käsikkäin. En tiedä tekivätkö sen tietoisesti, mutta se on mielettömän liikuttava mielikuva ja kuva. Tokihan minä moisen ikuistin, kun perässä kävelin. Usein huomaan heidän kulkevan käsi kädessä, haudalla, kadulla, muuallakin. Äitinä se saa paljon ajatuksia aikaiseksi. Se tuntuu hyvältä. Samaan aikaan on se onni, että heitä on lauma, tuplasiskollakin on yhä siskoja, ettei hän ole ainoa, ainoa tupla.

Avustettavan kanssa veimme hänen äitinsä haudalle myös kukan ja kynttilän, kävimme siellä tänäänkin. Hänellä on omaa äitiään iso ikävä, usein puhumme siitä. samaan aikaan hän nauraen kysyy, että koskas se isä menee sinne hautaan, että voisi sillekin viedä kynttilöitä. Se olisi kivaa, kun voisi viedä. Aikuinen ja samalla lapsi, näin ne minun avustettavani kehitysvammaiset ovat. 

Haudalla tapasin äitienpäivänä myös lesken, joka oli miehensä haudalla. Kuinka yksinäinen hän olikaan, varsinkin nyt eristyksen aikana se on kärjistynyt. Hän vei kukkia miehelleen, sillä eihän ilman häntä olisi äitienpäivää. Näinhän se menee, ainahan isyyteen tai äitiyteen tarvitaan se puuttuva palanen, toinen puolikas.

Sitten tästä eristyksestä, pandemiasta, rajoituksista ja maailman tilanteesta. Kuinka se vaikuttaa keneenkin, mitkä ovat myös asioiden myöhäisvaikutukset. Yllättävän moni kärsii kovastikin, asiat alkavat pyöriä kehää, mietityttävät ja valvotuttavat, ahdistavat ja pelottavat. 

En osaa sanoa, ajatella, koenko mitään noista, tai en ainakaan kovin voimakkaasti. Toisaalta itsellä on ajatus, että jos tekee itse pahaansa, ei voi tehdä enempää. Onhan tässä elämässä koettu jos mitä, eikä niihin voi omalla panoksellaan, päätöksillään ja teoillaan vaikuttaa, tulee mitä on tullakseen. Jonkin sortin luottamuksen kautta yhä näin koen. Sillä lapseni menetyksen ja koko sairaushistorian kautta koen, ettei ihminen voi enempäänsä asioihin vaikuttaa, vaikka minkä tekisi, vaikka kuinka parhaansa ja kaikkensa antaisi. Samoin lääketiede, tiede, tulee jossakin kohtaa tappiinsa, elämän käsikirjoitus on tiedettä kierompi. On vain oltava avuttomana, katsottava vierestä, opittava hyväksymään asiat, todellisuus. Se myös keventää omaa taakkaa, kun voi luottaa siihen, että itse on tehnyt sen minkä itse voi, eikä yhtään enempää. 

Keskustelin yhden henkilön kanssa tässä viikolla. Hän sanoi, että kanssani on luontevaa, helppoa, keskustella kuolemasta, menetyksestä ja lapsestani. Se ei ole ollenkaan tabu, johon ei voisi kajota, jota ei voisi avata ja puhua. Asia on luontevaa kohdata, ottaa puheeksi, sanoittaa. Kun puhun siitä itsekin suoraan ja nimillä, sanoilla, sanoitan ja näytän tunteita. Kun hän on yhä puheisamme läsnä, nousee esiin. On aika ennen sairautta, sairaushistoria, menetys ja surutyö. Elämämme on lokeroitu eri osiin, aikakausiin, ennen ja jälkeen sen ja sen. Se on itsellekin jonkin sortin mittari, milloin jokin asia on tapahtunut, milloin jokin ajatus on syntynyt, milloin jokin asia on muuttunut, milloin mikäkin on todentunut. 

Sitten on taas henkilöitä, jotka eittämättä ohittavat kaiken, mikä liittyy lapseeni, kipeään aihepiiriin elämässäni. He tekevät asiasta tabun. He eivät kykene kuulemaan, tajuamaan, kohtaamaan saati jakamaan siitä siivuakaan. Enää en edes odota, olen sen niin monilla mittareilla kokenut, todentanut. Mutta mitä se tekee henkilökemioille, suhteille, ei nyt ainakaan hyvää.

Mitähän minulla oli muuta ajateltuna ajateltua?

 No, lapseni viitoitti minulle varmasti myös uuden työminän, roolin työelämässä. Kyvyn nähdä ja kohdata rohkeasti erilaisuutta, vammaisuutta ja heittäytyä heidän aivoituksiinsa rohkeasti mukaan. Kaikella tällä on ollut jokin syvempi tarkoitus ja merkitys, jota koko ajan havainnoin, yritän tulkita ja ajatella, ennen kaikkea ymmärtää. 

Tärkeää on myös, että ajattelen vaikeistakin asioista myönteisesti, pyrin löytämään ne valonpisarat, sillä niitähän on yhä paljon, kaikkialla. Sen lapseni on minulle opettanut, kuolemansakin kautta, voin itse valita minkä värisen päivän tänään valitsen.

RUTINAA

Tunti sitten olisin rutissut oikein kunnolla, mutta onneksi otin tunnin aikalisän. Eihän periaatteessa ole mitään järkeä ulkoistaa rutinaa muiden harmiksi ja levittää sitä.

Mikä sitten rutisee?

Niskani, vanhat, tai liekö ihan itseni ikäiset niskanikamat ne rutisevat. Ovat aiheuttaneet nyt viikon verran päänsärkyä ja semmoista hiekkamaista rahinaa, rutinaa ja rohinaa, joka kaikuu päänliikkeestä, eli suurin piirtein koko ajan. Niin, onko pakko heiluttaa sitä päätä koko ajan, no kun se heiluu, millinkin huojunta aiheuttaa rutinan. Tämä ei ole uusi vika eikä vaiva, mutta se välillä ilmoittaa olemassaolostaan, rutinalla. Kulumia, luupiikkejä, jonkun  lekurin tulkinta on myös pullistuma. Ihan sama mikä vika, kunhan ei muistuta minua itsestään. Olisi rutisematta. Yksinkertaista.

Sitten on nilkka, joka rutisee. Oikeastaan rusahti reilu viikko sitten. Ei se ihan normioloissa suuremmin haittaa, kunhan pystyy suorassa liikuttelemaan ja tasaisella kävelemään. Mutta muhkuraisella ja epätasaisella muistuttaa rutinastaan, muuttuu paksummaksi, aristaa  ja sitä rataa. 

Rutinaa aiheuttaa myös asia, että rusahdus, nulijahus ja nitkautus tapahtui töissä. Ohjeiden mukaan menin päivystykseen jonottamaan, tarkastuttamaan ja näyttämään nilkkaa. Sitten tein vahinkoilmoituksen, tai yritin, niin kuin ohje ja marssijärjestys kuuluu. Nooh, nyt olen reilun viikon odottanut, kun sitä vakuutusta haetaan kissojen ja koirien kanssa. Kas kummaa, sitä ei ollutkaan kohdallani, vaikka helmikuussa olen ihan kirjallisen ilmoistuksen/vastauksen saanut vakuutuksen voimassaolosta. Kas kummaa, kohdallani se olikin huti, siis se ilmoitus, vastaus, vakuutus ja näin pois päin. Voisihan tuosta rutista enemmänkin, onni etten pudonnut räystäältä, puusta tai vaikka katolta, saattaisi olla melkoinen soppa jos kyse olisi isommasta vahingosta.

 Sitten minulla on käsitys, että minua pidetään vaikeana, kun kyselen pari kertaa viikossa, että onko homma edistynyt ja vakuutus löytynyt? Ja vastaus on yhä, että asiaa tutkitaan, varsinkin haetaan syyllistä ja tutkitaan jottei hutkittaisi, vaikka on jo hutkittu... Pitkä on tutkina-aika tässäkin rutinassa, varsinkin kärsimättömälle ihmiselle, jolla nilkka rutisee. Onneksi nilkka ei ole kauhean pahalla tavalla paha, enkä ole liikuntakyvytön, mutta toistuvasti, jatkuvasti ja vähän tuntuu kuitenkin. Eilen rasituin maneesin kaviouralla ja kuoppaisella hiekalla kävellessä. Avustettavalla oli ratsastusta, minä ponia sen tunnin talutin, joten muutama muhkurainen kohta tuli astuttua, kyllä tuntuu nyt nilkassa. 

Tälle aamulle aiheutti tuntuvaa rutinaa tämä helekatin ilima. Lähdin aamulla lenkille avustettavan kanssa. Kuusi kilometriä kävelimme, mutta siinä vaiheessa avustettava päätti palata takaisin, kun kastui jo kengätkin. Vettä, lunta, räntää tuli koko keikan ja lämpötilat huikeat kaksi plussa-astetta toukokuussa. Aivan vettä sain minäkin kaulahuivistani vääntää, ei siis ihme jos meni luihin ja ytimiin kylmä. Seuraavan avustettavan kanssa emme edes lähteneet, otimme inhimillisen aikalisän. Pyysin soittamaan, jahka hänellä on mielenkiintoa, jahka sade asettuu. Muutama tunti meni, sitten sain puhelun, mutta sade alkoi taas yltyen koko ajan. Mutta niin me lähettiin kalaan. Ei ollut sadevaatteita, hän pukeutui jätesäkkiin. Ei ollut syöttejä, mutta otettiin leipää syötiksi. Rantakivet olivat liukkaita, pelotti ja välillä ihan melkein itketti. Mutta niin me ryömittiin ja kontattiin niin lähelle rantaa, että jopa vapa ja siima jokeen saakka ylsivät. Siinä rytäkässä minä, avustaja, sotkeennuin siimaan ja sain koukun sääreeni.

Niin me lopulta pääsimme onkiasemiin, eikä kukaan enää rutissut tai natissut. Heti ensimmäisellä syötillä alkoi tapahtumaan. Vonkale iski syöttiin ja niin minä avustin vonkaleen rannalle. Voi sitä iloa ja riemua, mikä onnistumisen tunne. Kannatti uhmata säätä, tympäisyä, liukkautta ja vaikeutta, kun moinen kala oli palkkio. Kuinka onnistumisen ilo tarttui minuunkin. Muutamaa tuntia aikaisemmin aurinko oli pilvessä, mutta kummasti sen nyt pilvienkin läpi hahmotti. Kevät oli myöhässä, mutta kummasti vihreyden erotti. Kaikki oli tylsää ja piti rutista, nyt oli kivaa ja teki mieli melkein rutistaa.
Onneksi annoin mahdollisuuden uudelle keikalle, se kannatti tehdä. Onneksi lähdin, vaikka olisin voinut olla lähtemättä.
Se suuren suuri vonkale oli säynävä, painoa liki kilo, ei huono saalis ollenkaan. Hoitajakin innostui ja sanoi tuntevansa kalakateutta. Nämä ovat niin tärkeitä juttuja, avustettaville ja saan siinä minäkin omat kiksini toisten onnistumisista.

Mutta on minulla vielä rutistavaa. Hankin puusta tehtyihin istutuslaatikoihin pintakäsittelyaineita. Oltais joo vedetty, moneenkin kertaan, mutta kun on liian kylmää moiseen vetelyyn. Onhan tämä, toukokuussa ei ylity minimi viisi plussa-astetta, jotta voisi moisen operaation suorittaa. Koomisen kohmeista sanon minä.

Nooh, väliajat olen leiponut leipää, kokannut. Eilen tein teeleipiä, leipiä silloinkin ja muffineja. Näinä korona-aikoina ainakin leipominen on lisääntynyt. Minun tavaramerkkini alkaa olla jo joka huushollissa, aina eri rooleissakin ollessa focacciata-leipä, siihen innostuu yleensä kaikki. Todellakin ensin epäluulostellen, mutta kohta maistellen, lisää toivoen ja mukana tehden. Taikinan teen yleensä soveltaen, hatusta, mitä kenenkin kaapeista löytyy. Pinnalle kasviksia; nyt oli basilikaa, paprikaa, persiljaa, sipulia, valkosipulia, tomaattia, sormisuolaa ja oliiviöljyä. Eiliseen meni myös pinaattia, siemeniä ja kevätsipulia. Eilisille hoidettaville laitoin leipää myös kotipakettiin, iltapalaksi. Tällä konstilla voi ruokiin ujuttaa myös kasviksia ja taiteen kautta ajateltuna moinen on vallan inspiroivaakin. Oisko tämä sitä käytännön viriketoimintaa, oishan se.

Tällä hetkellä asiat ovat rutinan osalta rutistu, onneksi aamuiset rutinat helepottivat. Olisihan se kauheaa olla yhä yhtä pahalla tuulella kuin aamulla. Onneksi en enää ole. 

MAUNO MATALAPAINE

Suunnittelin kirjoittavani matalapaineesta, kunnes muistin vanhan tekstini samaisella aihepiirillä, miehisen matalapaineinen monologi, vuodelta lumikola ja rattikelekka.          

Maunohan minä, Mauno Löllö. Elämäni on yhtä matalapainetta, epäonnistun kaikessa. Mikään ei onnistu, kaikki menee päin honkia ja olen jo syntynyt huonojen tähtien alla. Olen kuin epäonnistumien kävelevä vyyhti. Mikään ei onnistu. Jokainen päivä on yhtä pettymystä, yhtä epäonnistumista, yhtä helvettiä.

   Työpaikkakin meni alta, sain lähteä kolmenkymmenen muun kanssa. Totta kai se minun kohdalleni, tuollainen epäonni. Ei sinne jäänyt tosin ketään muutakaan, siis se koko työpaikka meni nurin. Mutta että minunkin työni meni sen siliän tien. Eihän se muuten minun tuuriani olisikaan, jos ei olisi mennyt koko firma nurin. Minun tuurilla totta kai. Nyt tässä kotona venyttelen. Ei oikein huvita mikään, mitäpä tässä, kun ei kuitenkaan onnistu. Jotenkin ei huvita sängystäkään nousta, minun tuurilla paska päivä alkamassa. Mitäpä sitä nousta katsomaan. Ei jotenkin huvita, en jaksa, en halua. Kuitenkin päivä menee päin persettä, jos nousen. Ainahan minun asiani menevät päin honkia. Olen syntynyt niiden huonojen tähtien alla, alan sen uskoa. Olen sen aina uskonutkin, mutta nyt uskon tosissani. Huonot tähdet, mitäpä siitä muuta seuraa kuin huono elämä. Epäonnistumisten kierre. Se on sitä minun elämää.

   Katson ikkunasta, perkele, satanut luntakin. Totta kai minun tuurillani puoli metriä, mikä se on kun piti tuota luntakin justiinsa tänään sataa. Minun tuurilla se on tietenkin vielä painavaa ja liukasta sen alla. Eiköhän siihenkin jokin ongelma tule, kunhan tässä pihalle menen. Mieluummin olisin kyllä ihan sisällä, peitoissa tai television ääressä. Vaimokin tuossa on jatkuvasti pahalla päällä, kun olen kotona. Kotonahan minä, mitäpä minun työpanoksellani merkitystä, kun se firmakin kaatui. Pitäisi kuulemma nousta ylös ja tehdä asialle jotain. Koko ajanhan minä teenkin, mietin sängyssä ja peiton alla. Mitäpä näitä ääneen jauhaa, pian ahdistuu. Miten se vaimo ei voi uskoa, että teen koko ajan kovastikin ajatustyötä. Toki tämä ajatustyö tahtoo kyllä ahdistaa, parempi olla puhumatta, ettei vaimo kysele liikaa. Se tahtoo mennä aina sellaiseksi ees taas jauhamiseksi ja haetaan ratkaisuja. Ei tähän mitään ratkaisuja ole, minun tuurilla ja näiden tähtien alla. Parempi mielestäni olla vain hiljaa, etten tartuta ahdistusta vaimoon. Se kun yrittää aina olla niin positiivinen, jotenkin rasittava. Mitä kaunista tuossa puhtaassa lumessa muka on, maisemissa muka on. Ihan sama minulle miltä se peltomaisema auringonnousussa ja auringonlaskussa näyttää. Siinäpähän olkoon. Ajattelisi ensin miltä se tuntuisi tarpoa siellä lumihangessa, mitä positiivista siinä. Lunta munia myöten ja saappaan varret täynnä. Siinäpä sitä kauneutta. Muka sinisiä hetkiä, kaamosta tämä on. Jatkuvaa pimeyttä, yhtä matalapainetta. Ei valoa, ei. Muka nuo hanget valaisee, pakkanen myös. Ajattelisi mikä sotku se on taas keväällä, kun alkaa se paskakeli kun lumet sulaa. Yhtä mustaa ja harmaata. Kyllä se tämä Suomen luonto on yhtä loskaa ja paskaa. Kesäkin oli mitä oli, samaa paskaa.

   Kuivausrumpukin meni rikki, tilasin siihen itse osan. Siinähän se taas nähtiin, minun tuurillani sekään ei onnistunut. Pieni homma ja sitten lähtee palanen sormenpäästä. Olisi heti pitänyt ajatella, ettei kannata edes yrittää itse korjata. Ensiapuunhan minä jouduin, ensin lapset paikkasivat sen sormen ja sitten menin. Minun tuurillani siellä oli jonossa vaikka kuinka paljon porukkaa. Istun ja istuin, jonotin, totta kai siinä oli muka kiireisempiäkin jonossa. Särkikin niin perkeleesti, jokainen sydämenlyönti tuntui. Sinnekin sen vaimon piti tulla, muka hädissään. Olisi nyt pysynyt pois, antanut minun kärsiä yksinään. Minun tuurillahan täällä menee tuntikausia. Vaimolle piti sitä haavaakin näyttää, kuulemma osaa ymmärtää ja mieltää asian vakavuuden paremmin. Avasin paketin ja vuotamaanhan se alkoi se sormenpää. Siinä sitten jouduin kaikki jonot ohittelemaan ja minut otettiin kiireellisenä sisään, kun se niin vuosi. Totta kai, minun tuurillani verta tuli joka sydämenlyönnillä. Sinne jäi muut katsomaan, kun minut otettiin kaikkien jonojen ohi. Sinne jäi sellaisetkin, jotka oli jo tuntikausia olleet. Pitikin avata se paketti, kun nyt tuolla tavalla alkoi suihkuamaan. Minun tuurillani totta kai. Vaimon syytä, kun halusi sen nähdä. Pitikin mennä näyttämään, olisi nyt pysynyt pois ja antanut minun olla rauhassa. Sormenpäätä liimattiin ja tikattiin, sitten käärittiin. Kuulemma sairaslomaa kolme viikkoa, sen verran pahalta näyttää. Mitä minä sairaslomalla, kun ei ole sitä työtäkään. Minun tuurillani sairaslomaa tietenkin silloin, kun työpaikka on mennyt alta. Pitihän se arvata, tuommoinenkin tapaturma sattuu just silloin kun siitä ei ole mitään hyötyä. Minun tuurillani, ei kyllä sormi melkein katkennut silloin kun olin töissä. Mutta kyllä se sitten melkein katkeaa, kun olisi aikaa harrastaa. Mitäpä minä nyt sitten harrastamaankaan kykenen, kun tuo sormikin on paketissa. Kolme viikkoa, juuri kun ajattelin kaikkea puuhastella, kun nyt olen kotonakin. En kyllä sängystäni nouse koko aikana, minun tuurillani tapahtuu aina jotakin negatiivista. En kyllä tajua, mistä tämä huono tuuri ja vaikeudet aina kerääntyy. Nyt minusta ei niihin lumitöihinkään ole. Sinne kinoksiin hautaudumme kaikki, kun en pääse lumitöihinkään sormi paketissa. Kyllä ne vaimo ja lapset sinne meni, turha homma, kuitenkin ensi yönä sataa lisää. Kierrehän se, juuri kun saa homman tehtyä niin se joko sulaa pois tai sataa lisää.

   Pitikin mennä syntymään köyhään kotiin, vaikeana aikana, huonojen tähtien alla. Jotenkin nämä huonot tähdet on koko meidän perheen yllä, äitikin on sen sanonut. Niin monia epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä sukupolvesta toiseen. Ei siinä paljon lapset ja lapsenlapset piristä. Ei oma piha, ei oma koti, ei hyvä kunto, jos on syntynyt huonojen tähtien alla. Sama perimä on minulle siirtynyt. Mitä iloa on omasta pihasta, jos vettä sataa kaatamalla, niin mitä siitä voi iloita. Rikkakasvitkin kasvaa vain nopeammin. Äitini minulle on jo opettanut, että millaista on syntyä ja elää huonojen tähtien alla. Parasta asennoitua vain niin, että epäonni seuraa koko ajan. Vaimo yrittää sanoa, että voi itse vaikuttaa ja se on minulla äidinmaidossa imettyä. Mitä sitä nyt itse edes yrittämään, jos kerran on moisen perimän jo saanut. Äitikin sen on aina sanonut ja noinhan se näkyy menevän. Epäonnea joka asiassa. Onhan minulla vaimo ja perhe, mutta en kykene kunnollista elämää niille tarjoamaan. Kun olen tällainen epäonninen, piti sen työpaikankin mennä alta. Köyhä työtön olen, mikäpä sen muuttaisi ja vielä sormi paketissa. Kolme viikkoa, eikö nyt vähempi tuossakin olisi riittänyt. Vaikka kaksi viikkoa, mutta että kolme piinaavaa viikkoa. Olisin minä kyllä kaksi viikkoa voinut parannella, mutta piti noin pahasti käydä, että meneekin kolme viikkoa. Mitäpä se muuta kuin minun tuuriani, tämäkin menee vaikeimman kautta.

   Että pitää tuon sukunimenkin olla Löllö, siis sehän on löysä, vetelä. Minun tuurilla tietenkin tuo vaimokin on sellainen, lihava ja löysä, ihan löllö. Jos vaikka olisi Piukaksi syntynyt, niin varmaan tuo vaimokin olisi piukkana pysynyt. Tämä on sitä minun tuuria, vaimokin muuttui alkuaikojen simpsakasta nykyaikojen löysäksi. Löllyy ja hyllyy. Olisi nyt edes se onni tuossa naisaisassa ollut kohdallani. Hääpäivänäkin satoi, kaatamalla. Toiset sanoivat, että onnea se sade tietää. Eipä ole tiennyt, sitä onnea taannut. Arvasinhan sen jo silloin, kun naimisiin menimme, huonojen tähtien alla sekin tapahtui, kun se sade piiskasi. Ei se kyllä satanut kuin vartin ja justiin kirkon aikana, mutta kyllähän se sade jälkensä jätti. Koko hääjuhla meni sadetta miettiessä, jos se vaikka tulee uudelleen. Ei se tullut, mutta kyllä se mietitytti. Toki, onhan meidän avioliitossa paljon hyvääkin, lapset ja kaikki. Mutta kun mietin, että kohta nekin nousee omille siivilleen, niin ei sekään kivalta tunnu. Entäs, jos tuo vaimo ottaa ja jättää, miltä se sitten tuntuu. Voihan se vaikka minut jättääkin, tällaisen epäonnisen ja työttömän. Se nyt vielä puuttuisi, yksinäisyys.  Jos se vaimo minut jättäisi, veisi se varmasti kissankin mennessään. Varmaan koirankin, kaikki se veisi, jos minut jättäisi. Pitääpä yrittää olla päivä ihan hissukseen, ettei tule mitään vastoinkäymisiä, ettei tuo vaimo ota ja lähde. Eihän sitä koskaan tiedä vaikka jo tänään ajattelee lähteä. Varsinkin nyt kun olen työtön, sormi paketissa ja avuton. Mitenhän saisin tuon vaimon pidettyä. En kai minä tässäkin voi epäonnistua. Olisikohan äidillä jokin hyvä neuvo, taidanpa kysyä apua. Äidillä on niin laaja elämänkokemus ja se näkee asioiden oikeat puolet. Onneksi on äiti, joka ymmärtää, sillä olemmehan molemmat samojen huonojen tähtien alla syntyneet.

Toivotaan huomiselle korkeapainetta!

  

KIIKKUU KAAKKUU

Tällaisilla fiiliksillä tänään, kiikkuu kaakkuu. Ollakko vaiko eikö olla.

Fiilikseni johtuvat lähinnä osittaisesta lomautusten purusta, mutta laajoista rajoituksista, jolloin työtä ei voi oikeastaan tehdä, suorittaa tai toteuttaa. Olen sitä nyt muutaman vuoron harjoitellut, yllättäviäkin kommervenkkeja on matkassa, jota en minä, vielä vähemmän päättäjät osasivat aavistaa. Omia askelkuvioitani yritän miettiä, mille alan, millä lailla, missä ja miten, koska ja kuinka. Työvuorosuunnittelussa on jälleen uusi versio tehty, odottaa jälleen tämän päivän kiikkumisia ja kaakkumisia.

Heti aamusta muutama puhelu, eri instansseissa eri tahot taustalla, joka paikassa hieman eri säännöt, ollaanko kunnallisella vaiko yksityisellä sektorilla, kuka vastaa, kuka päättää ja saako vastauksia tai toimintasuunnitelmia. Minä olen jälleen se kapula joka hidastaa, kyseenalaistaa, havainnoi, odottaa ja kyselee. En tykkää tästä olotilasta, edelleenkään. Se aiheuttaa päänsärkyä välittömästi. 

Tänään taas, kohta, lähden kokeilemaan, testaamaan ja tekemään parhaani. Jää nähtäväksi, mitä jää. Paljon olen saanut joustavuudestani kiitosta, mutta rajansa elastisuudellanikin on. Kun en tiedä onko töitä, kauanko, kenen kanssa vaiko eikö, menenkö turhaan, mikä mättää, kuka osaisi vastata. Kiikkuu kaakkuu, kiikkuu kaakkuu. Suunnitelmat on hyväksytty muidenkin taholta ennen toteutusta ja lanseeraamista, mutta nyt kun on toteutuksen vuoro, ilmeneekin asioita, joita ei osannut arvioida.

Nyt olisi hyvä olla semmoinen natiseva ja hieman lonkkaseva kiikkutuoli, jossa voisin oikeasti kiikkua ja kaakkua, nollata aivoituksiani ja rentoutua. Meditoida vaikka kiikkumalla ja kaakkumalla.

Oikeastaan rantaan voisi ison männyn oksaan moisen kiikun ripustaa. Voisiko parempaa latautumiskeinoa olla kuin rannassa, veden liplattaessa, kun kiikuskelisi ja kaakuskelisi.

Mutta tärkeää on tiedostaa, ettei kiikkuminen ja kaakkuminen ole minusta johtuvaa, päinvastoin yritän hakea ja löytää siihen ratkaisua, joka palvelisi ehdottomasti avustettavia, heitä vartenhan olen työtäni tekemässä. Olen vain tiedostava ja raportoiva välikäsi välitilassa. Jolla särkee päätä, oikein jyskyttämällä.

Plää.

Tälle aamulle törmäsin sellaiseen omakuvapiirtämiseen facessa. Kun sen piirsin, tajusin kuinka olen luonnontilassa ja räjähtänyt. Piirroksessakin harmaata tyvikasvua pukkaa urakalla. Kannattaisikohan jo asialle tehdä jotain? Vai annanko hiusteni oikeasti vain venyä ja harmaantua, kohta saan tiukan nutturan, josko vielä keskipääjakausta havittelisin. Sehän se taisi olla myös päänsäryn syy, oman tiedostuksen sisäinen räjähdys. Näillä mennään. Mutta huomaa, huulipunaa on, kuvassa jopa huulissa.

Nyt lopetan kiikkumisen ja kaakkumisen, teen mitä ihmisen pitää tehdä. Ryhdistäydyn, vedän aurinkolasit silmilleni, maskin naamalle ja menoksi. Töppöstä toisen eteen ja aloittamaan mielin avoimin tämäkin viikko, tuokoon se mukanaan vaikka sen kiikun. Itse asiassa, sen se tuokin ja aluksi tuohon terassille. Siinä minä sitten soutelen kiikkuen ja kaakkuen, tyhyjänpäiväiset huolet haihduttaen. 

Kannatti tuhista ja ähistä tänne, heti helpotti.

EPÄVIREESSÄ

Nukuin turhankin pitkään. Älykello näyttää yli kymmentä tuntia, se on todellakin liikaa minulle ja kellollekin. Ärsyttää. Olin hereillään viiden ja kuuden välillä, kun yksi tytöistä lähti töihin. Minun olisi niin pitänyt silloin nousta ylös, kun olin vireä, mutta eiku jatkoin makaamista ja menetin vireyteni. Tässä sitten tulos, epävireys. Taitaa olla ennätysunet, enkä halua toistuvan aivan heti. Epävireys on älyttömän laaja-alainen ja hallitseva. Minua harmittaa myös paljon hyviä menetettyjä tunteja ja aamun parhautta. Nyt tätä konetta ei tahdo saada käyntiin sitten millään, on jos mitä roskia kaasarissa, tulpatkin ovat kastuneet ja tankissa väärää mömmöä.

Eilen me saimme koko sakilla pihan aika hyvälle mallille, siis lehtien osalta. Muutenhan tässä meidän pihassa ja huushollissa sitä projektintynkää on levällään, aivan kauheasti. Mistä aloittaa, mitä jatkaa ja milloin. Mikä on marssijärjestys. Kun yritin eilen pihalla aivoriihtä asian suhteen järjestää, se ei ihan ollut sitä mitä tavoittelin. Tyypillisen tapaan, jokaisella oli se oma mielipiteensä, ja yleensä se oli erilainen kuin toisella. Ihan periaatteesta. Moinen periaatteellisuus olla eri mieltä on periytyvää, enkä nyt avaa kumman suvun puolelta...

On sitten myös mielipide, ettei halua tehdä minkään asian suhteen enää yhtään mitään, koska on muuttamassa kotoa heti kuin mahdollista. Ymmärrän senkin ja kannustan muuttamaan, ei ole kiva jos jäävät aikuiset lapset nurkkiin pörräämään, omien siipien kantavuuteen olen yrittänyt kannustaa. Ja sitten aukesi epävireinen tunnelukko, puolentoista vuoden takaa. Niin ja kerta äitihän valitsi keittiön tapetitkin ilman muiden mielipidettä, ja vessan ja kamarin, äitihän ei kuitenkaan kuuntele, äitihän tekee mitä haluaa, ja siksi ei kerrota eikä osallistuta, kaikki on vain lusimista. Ihan samaa ja epävireistä vatvomista, turhaa ja työlästä. 

Myönnän, valitsin keittiöön itsekkäästi tapetit, mutta kalusteet, kaakelit, altaat ja hanat, sekä lattia on valittu yhdessä. Kynnyskysymys oli, että meille olisi haluttu valkoinen steriili ja mielellään vähäeleinen keittiö. Mikä ei taas ole meitä, eikä realistinen tällä laumalla, niin ihmisiä kuin eläimiä. Näinpä sitten valitsin mieleisen tapetin, koska pääsääntöisesti keittiö on minun valtakuntaani niin nyt kuin hamassa tulevaisuudessakin. Sama homma vessoissa, niistäkin olisi pitänyt tulla kiiltovalkoiset, vaan eipä tullut, ihan jo kustannussyistä. Vessoihin tuli myös tapettia ja rouheeta paneelia, sekä lattiaan laattaa. No, näissä tapettivalinnoissa oli sen seitsemän mielipidettä ja tappelua olemassa. Osa puolsi ja osa vastusti. Nooh, olen ainakin joskus ollut aamuvirkku, joten yhtenä kauniina aamuna olin ne jo tapetoinut, kun muut vasta venyttelivät. Lopulta minä tein tapettivalinnat, joista edelleenkin pidän. Samoin valaisimen valitsin isoon vessaan ja tyttöjen kanssa yhdessä hankimme seinille hyllyt. Toki aina jos ei ole mukana ja valintaa tekemässä, on silloin vaikeampi vaikuttaa asiaan ja antaa mielipidettä. Perheeltä tuli epävireistä kritiikkiä välillä rankallakin lauserakenteella valinnoista, mutta tarvittava pelkistetty ja valkoinen vessa löytyy tarvittaessa navetan yhteydestä. Jos ei niinku nämä sisävessat miellytä. No kummasti ovat kelvanneet, ja on aika nannaa katsoa ilmeitä, kun vieraat ihastelevat ja kehuvat vessojamme. Jopa näiden omien kriitikoiden ystävät. Ukkokullalta kyselin meidän makkarin tapettitoiveita, eikä mielipidettä irronnut. Ja juuri mielipidettähän minä olin hakemassa, vastauksia ja ratkaisua olemassa olevaan ongelmaan, ratkaisukeskeisen ihmisen tapa toimia. Ostaa pamautin sitten semmoisen vahvan punaisen kukkatapetin, mikä sai aikaan silmien suurenemisen vastapuolessa, mutta kyllähän minä kysyin ja vastauksen viive ei ole minun lajini. Ukkokulta sitten halusikin sinistä maalattaviin makkarinseiniin, joten sen sai, kun mielipiteensä ilmaisi. Sama tapetti oli osunut systerini näkökenttään ja hän innoissaan soitti, että nyt olisi minun näköistä ja kuvaili millaista, näinpä, sitä olikin meillä jo kassillinen hankittuna. Näin ne ratkaisut syntyy, helppoa, kun tehdään päätöksiä ja valintoja, se on sillä lusittu. Halki, poikki ja sitten pinoon...

Olen myös huomannut, että tytöt ottavat kuvia paljon vessoissa, peilin kautta ja kivaa taustaa vasten, hyvässä valaistuksessa. Ja niissä viihtyvät pitkiäkin aikoja hiuksia kihartaen, suoristaen, meikaten ja musiikkia kuunnellen, joten ei ne nyt ihan mönkään menneet, vaikka aiheuttivat epävirettä aluksi. Isompaan vessaan mahtuu kaikki kerralla, mikä sinällään on kivaa katsottavaa ja kuultavaa, välillä meitä on siellä koko sakki, melkein kaikkia elukoitakin myöten.

Toisaalta luotinko itse omien vanhempieni mielipiteisiin saati sitten valintoihin? En ehkä, äitinsä lapsia siis ovat, ja hyvä on kun on mielipiteitä olemassa, eikä olla joo joo- ihmisiä, joille kaikki käy ja omat mielipiteet jäävät sisälle ja kenties patoutuvat.

Eilinenkin pihan aivoriihen epävireys katosi, kunhan saimme ruokaa. Tämän talon verensokerit kuuluvat ja näkyvät. Se on aika hurja vireyshyppäys moisilla seikoilla. Eli haravointikin aamupalan voimilla ja monen tunnin urakka vaativat kyllä tankkausta, tiedetään. Loppuilta oli taas säyseämpi. Olen myös oppinut itsestäni sen, etten nouse muiden reaktioihin mukaan. Mikä saattaa taas vastapuolta ärsyttää suunnattomasti. Nytkin aikani kuuntelin ja lopulta ehdotin syömistä, kun alkaa kuulua, että epävireys johtuu nälästä. Onhan se ärsyttävää, kun annetaan sanallinen ryöpytys meikäläiselle, suoraan kohti ja verbaalisesti. Sitten meikäläinen ei lähdekään siihen mukaan, vaikka joskus muinoin olin hyväkin lähtemään moiseen ja kiihdyin kahteensataan todella nopeasti ja verbaalisesti. Mutta nyt, senkun ohitan ja näen syyt ja seuraukset, sykekään ei kuohahda. Hahaa, tämmöistä on olla ilmeisesti aikuistuva nainen, tyynen viilipytty, jota ei epävireydet vie mukanaan. Onhan tuo jo aikakin ottaa joitakin asioita lunkimmin, itseä ensimmäisenä syyllistämättä. Jännä vaihe elämässä tämäkin, kun osaan jopa sanoa asioille ei, jos ei nappaa ja osaan eritellä, mikä on minua ja mikä on vastapuolen ikiomaa reaktiota. 

Mutta nyt minua ärsyttää ihan oma itseni, epävireyteni. Tämmöisessä unipöhönässä menee tuonne pitkälle iltapäivään, ennen kuin kirkastuu. Yleensä aurinkoni alkaa nousta vasta iltapäivän ollessa jo pitkällä, ehkä siinä neljän viiden maissa. Käytännössä päivä menee ihan hukkaan. Siihen ei auta kahvi, ei touhuaminen, ei ulkoilu, kaikki tapahtuu hitaasti ja viiveellä. Todella laahaavasti.  Ajatus saavuttaa toisensa tai vaikka tekevän käden, joskus tuokion kuluttua, ja olen kuin vanha hidastempoinen laama, aivan laamana. Näkökentässäkin on häröjä, näen miten näen, jos näen. Varmaan pupillini soutavat ja huopaavat laajasta suppeisiin, enpä ole katsonut tai kysynyt meneekö ne niin, mutta siltä tuntuu. Tsuumaavat koko ajan, ilman että löytävät sitä tarkkuutta mitä haen tai toivon. Nytkin näytöllä tekstit pomppii, vaatii kauheasti työtä, että saan tarkennettua. Tähän on olemassa ihan oikeakin syy, hajataittoa ja laiskat silmät, joka vaatisi jatkuvaa laiskojen silmien jumppaa ja humppaa, joka ottaa vallan tämmöisinä epävireisinä päivinä. 

Tämmöisinä päivinä tiedän myös reaktionopeuteni, vähäisenkin älykkyyteni ja toimintakykyni olevan kuin tervaa. Ei kannata antaa moottorisahaa, eikä vaativia projekteja, saati yhdelle tytöistä ajo-opetusta. Epävireys vaikuttaa kaikkiin aisteihini, korvissakin on kohinaa, kahvikaan ei maistu hyvältä.

Josko ihan vain pyykkikonetta ja tiskikonetta käyttäisin, löytäisin oikeat napit mistä painella. Imuri on tähän päivään aivan liian vaativa vekotin, kun sen kanssa pitäisi olla koreografiakin olemassa, tarvittaessa pitäisi ketterästi myös pomppia letkun ja johdon yli, tänään tasan kompuroin niihinkin. Uskaltaisinkohan hiuksia laittaa kihartimella, vai meneekö nekin solmuun. Taidan vetää luomuna, laiskana, epävireisenä tarhapöllönä tämän päivän. Olen juuri niin epävireinen kuin langetettu epävireys vaatii, toivottavasti huomenna olen terävämpi tapaus. 

Tänään en todellakaan ole se penaalin terävin kynä, ja kaikki muumit eivät ole laaksossa... 

Onhan näitä sanontoja, nyt elän niitä epävireisenä todeksi, luotan ja hartaasti toivon, että se ei ole pysyvä olotila, enkä vedä moisia uniövereitä. On se onni, että on vapaapäivä, hah, olisin ihan peräänkahtottava töissäni. Mitä siitä tulisikaan jos vaikka kehitysvammatyössä avustaja itse on se vaativin peräänkahtottava ja ohjattava. Sitä en halua olla kokemassa, enkä näkemässä.

Nyt niin ymmärrän, miksi alitajunta vaatii minua ajoissa heräämään, se on aika fiksu vekotin, kunhan sitä vain kuuntelee.

Ainakin pidän huolen, etten turhaa liian pitkään makkaa, se ei ole yhtään minun lajini. 

KOTOISAA

Kuuletko kissan kehräävän ja koiran nuolemisesta aiheutuvan loiskeen? Kuvittele, sellaiset kotoisat äänet, aamupesut ja tyytyväisyyden. Surraaminen ja loiske tapahtuu siis jaloissani, Kaino ja Uku ovat ihan kiinni minussa ja toisissaan, Kaino nuolee kehräävää Ukua.

Olen ollut jo tovin hereillään, hoidellut tiskit järkännyt keittiön. Vetänyt tarvittavan määrän kofeiinia, tummaa paahtoa. Ensin ajattelin olevani terveellisen aamupalan nauttija, mutta yhtäkkiä lipsahti munkki, hillomunkki. Itse tehty, herkullinen, siis olikin todella hyvä. Alkaisinko munkkitehtailijaksi, oli sen verran maullaan.

Ohimennen katsoin myös telkkaria, siinä psykologi kertoi, että kotoisaa fiilistä ja turvallisuuden tunnetta tässä maailmantilanteessa haetaan juuri käsillä tekemisen ja aistien kautta. Tutut kotoisat tuoksut, kuten leipomisesta ja kahvista, ruuanlaitosta vaikka. Puhtaasta kodista, raikkaasta pyykistä. Kuulemma hiivat ovat kaupoista loppuneet, kun kodeissa leivotaan nyt niin paljon. Totta, minäkin ole leiponut ennätysmäärät, monta kertaa viikossa. Eilen leivoimme hirmu satsit focacciaa, munkkeja, mustikkamuffineja. Leipää tulee tehtyä siis usein, juurikin tuota kasviksilla maalailtua syötävää taidetta. Tämähän on ollut mahdollista, kun olen, olemme olleet enemmän kotona. Sattuneesta syystä, lomautettuna, kotoiluun jää enemmän mahdollisuuksia.

Vuosi sitten oli helle, nyt ollaan jo kolme astetta plussalla. Niin erilaisia ovat vuodet. Lunta, räntää, rakeita on tullut tuon tuostakin. 

Hanhia on ollut nyt taivaalla paljon, onko ne laumoina, varmaankin. Eilen illalla myös joen päällä lenteli joutsenpari, iltalennolla. Vaikuttavan kaunista. Minulla on visio, että saisin jonkin linnun, ison sellaisen, ikuistettua taivasta vasten ylilennolla, läheltä.  Illallakin olin terassilla, saunasta tuulettumassa, mutta kännykkä sisällä. Ei siis napannut. Pari viikkoa sitten olimme ajelulla Kalajoella, merenrannassa. Istuin vänkärin paikalla, kun näin kurkiauran lähestyvän kaukaa meren yllä. Auto parkkiin ja minä asemiin kännykän kanssa... Noin kymmenkunta kurkea, auramuodostelmassa. Asento, loistava mahdollisuus, ja minä hengitystä pidätellen kuvaamaan. Aurinkokin oli kirkas ja minä yritin, tähtäsin ja tsuumasin. Kurjet tulivat kohti, lensivät yli ja jatkoivat matkaansa. Taivas oli niin sininen ja räpsin minkä kerkesin. Kun sitten katsoin huikeat otokseni, niin pelkkää sinistä taivasta tai suoraan aurinkoa. Yhdessä kuvassa, alareunassa näkyi muutama kurki, ihan vain sieltä täältä. Aivan toivoton olen, niin tohkeissani ja sitten mokaan moisen ylilennon.

Kerran myös lapseni haudan yllä kaarteli ja huuteli yksi kurki. Seurasin sitä pitkään ja huutelin takaisin. Kuvasin. Tietenkään siinä kuvassa ei sitten näy koko taivaalla kaarteleva kurki, tyhjää taivasta ja muutama pilvenhattara. Pitkään myös otin videokuvaa ja sekin tyhjää taivasta vain. En ymmärrä, kuinka onnistun aina moiset mokaamaan. 

Tänään haluan haudalle, ikävä lainehtii, ehkä taas eilistä voimakkaammin. Ensimmäisenä aamulla ajattelin isää, lastani, muita menetettyjä lähipiiristä. Haikeudella, kaipauksella. Myös tuoksujen ja aistien kautta. Mille lapseni tuoksui, hiukset, vaatteet, kädet, kasvot. Mille koko olemus tuoksui, näytti, tuntui. Mille isä tuoksui kun rantteelta tuli sohvalle körnöille, sahanpuruille, moottorisahalle, työlle, ulkoilmalle.

Tänään, vappuna, minulla ja koko meidän laumalla on vapaata. Aika harvinainen yhteinen vapaapäivä. Ruokaa laitamme yhdessä, sen tiedän. Mutta mitä muuta, jää nähtäväksi, kunhan lauma nousee ylös. Otammeko urakalla pihaa, rantehommia, ulkoikkunoita... Onhan tässä. Välillä itse suunnittelee jotakin, mutta sitten toisilla onkin vastalause tai toiset suunnitelmat. Ja on usein myös tarve saaada minut asettumaan, kun torpataan ideani. Polkupyöräkin pitää laittaa kesäterään, pumpata kesäilmaa kumeihin. Pyyhkiä siitä talven pölyt ja öljyä kettinkiin. Jotenkin alkuviikon kylmät ulkoilut ovat yhä kehossa kohmeisina muistoina. Uskon kylmyyden nousevan myös jaloista, olen muka vähentänyt villasukkien käyttöä. Siirtynyt jopa lenkkareihin. Varmaan sekin on yksi suurimmista syistä ja opettelun aiheista. Minähän niin viihdyn villasukissa, kaikki me viihdytään. Kesät talvet, pääsääntöisesti. Se on yksi kotoisa merkki ja tapa elää.

Nyt tuoksuu paahdettu ruisleipä, alkaa aamupaloja syntymään, kun laumamme konköilee unipesistään keittiöön. Kotoisa ja hidas aamu näyttää olevan päivän trendi. Pitääköhän minunkin jotakin järkevää syödä, aamukahvista ja hillomukista on jo muutama tunti. Päivän menu koostuu omatekoisista lihapullista, lohkoperunoista, parsasta, herkkusienistä, salaateista, lihasta, taitaa olla nakkejakin tarjolla. Tuskin grillaamme, vedetään uunin kautta. Katsotaan tuleekohan vappupöytään jokunen yksinäinenkin, meille mahtuu ja sen verran voi eristystä purkaa, että mahdollistaa toisille pienen vappuilahdutuksen.

Nyt siis hyvää, kotoisaa vappua sulle ja mulle. 

Auringon "keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu", toukokuu tuli, enää puuttuu se auringon keltaisuus.

Mutta tästä on hyvä jatkaa, niin tätä päivää, kuin vapaata, kuin toukokuutakin, kotoisasti.