Jälleen viikko vierähti, onneksi tuli tämän viikon lauantai ja pääsin koneelle. Ei sillä, on minulla paljon muutakin kirjoitettavaa, ja silti, kuitenkin tänne päädyin. Miten siihen kuuluu suhtautua, no täällä olen ja ajatusvirrat päästelen.
On jopa tunne, että haluan pysähtyä hetkeksi, sillä tämä viikko on pitänyt sisällään suuria, suurensuuria tunteita. Vahvoja, vahvanvahvoja ajatuksia. Kipeitä, kipeänkipeitä muistoja. Raskaita, raskaanraskaita totuuksia. Ihan tuo elämä itsessään kun on yhtä hyppyloikkaa, saati sitten kun viikko sisältää tärkeitä päiviä, joihin tunteellinen ihminen tunteella suhtautuu, niin onhan tässä.
Ensinnäkin koulussa valinnaisaineita, trikkoo-ompelun muodossa tällä viikolla. Minä, trikoo, jopa liiankin joustava viskoosi, sehän aiheuttaa tunteita. Ensinnäkin tunteita siitä, etten handlaa ja kaikki karkaa, eipä onnistu. Mutta samaan aikaan saan moisen luikertelijan kesytettyä, ajan saumurilla ja kaksoisneulaisella ompelukoneella nautiskellen. Ajatus, samalla malli ja toteutus karkaavat simppelistä vähemmän simppeliin, laukalle, kuinkas muuten. Kannatti kokeilla, sain tunikan, taskuilla, lepakkohihoilla ja trikookäätykoruilla valmiiksi, välitöinä monenlaisia pipoja.
Samalla kun ompelen, on kuitenkin tunne, että haluan olla muualla. Outo läpätys sydämessä, joka tekee kipeää, saa kyyneleet turskahtelemaan. Muualla siinä mielessä, että on tupliemme 15-vuotissyntymäpäivä. Kuuluuko minun ajaa saumurilla vai olla lapseni haudalla, kuuluuko minun ajaa ompelukoneella vai olla ottamassa toinen tuplani kainaloon. Kuuluuko minun olla muualla, vaiko kotona. Missä minun kuuluu olla? Kuuluuko kaivata näin älyttömästi, kuuluuko tuntea epäreiluutta. Epäreilua on mielestäni menettää lapsi, antaa hänet kuolemalle, joutua luopumaan, joutua päästämän irti. Jos tuo ei ole epäreilua, niin mikä sitte? Enpä tälle tunteelliselle viikolle ole oikeastaan epäreilumpaa asiaa keksinyt.
Oikein kuin olin nopea, ehdin ompelukoneen lisäksi ajaa autolla, kotiin ja haudalle. Menimme perheenä, tein kimpun ruusuista ja havuista, siskoni viemä tulppaanikimppu haudalla jo olikin. Haudalla käynti herättää tunteita. Samalla jo odotan kesää, että saisin lapselleni kesäisen kepeän ilmeen haudalle. Nyt se on paksulle polulle, pahkuroille jäätynyt, samaan aikaan kynttilät ovat syvälle sulaneet, kallellaan, kierossa.
Samaan aikaan olen kiitollinen siitä, ettei meidän enää tarvitse olla piilosilla kuoleman kanssa, se ei väijy joka viikossa. Samalla tiedostan, etten pelkää, tunnen suurta levollisuutta lapseni asioiden suhteen, yhä. Samaan aikaan tiedostan uusia tarinoita, uusia kommervenkkejä sairaalan vinkkelistä. Törmään yhä uusiin syöpätuttuihin, -juttuihin. Epäreiluuden monet laidat näyttäytyvät haudalla. Ihan konkreettisesti uusina hautakumpuinakin, monikaan heistä ei ole maallisen laskentakaavion mukaan tarpeeksi vanha sinne päätymään, mutta epäreiluus elämäntarinassa tekee sen. Mutta kukapa meistä tietää oman tarinansa pituutta, joissakin tapauksissa kuolema on tervetullut. Samoin voin ajatella jopa oman lapseni kohdalla, hänen on nyt hyvä olla, kaiken sen epäreiluuden jälkeen.... Vaikka minä tunteellisena märisen, vaikeroin ja ikävöin aivan kauheasti.
Pääsin minä haudalta poiskin, ihan kakuttelemaan ja juhlimaan elävää tuplaamme. Ihania muistoja, omintakeisen hauska persoona, toisenlainen tupla. Kuinka tuplat voivatkaan olla toistensa vastakohdat monissakin asioissa, mutta samalla kaikki neljä ovat niin samiksia. Valonlapseni näkyy ja kuuluu yhä huushollissamme muiden kautta, liikkeissä, eleissä, tempauksissa ja tavoissa. Myös ulkonäössä löytyy paljon samaa, kaikissa, vaikka ovat kuitenkin ihan eri näköisiä. Onhan nuo hauskoja, myös vahvasti tuntevia tyttöjä. Hienoa, sillä minusta on tärkeää olla tunteellinen, uskaltaa näyttää ja vähän niin kuin antaa kuuluakin niiden tunteiden. Hiljainen, hajuton, mauton, vetäytyvä ja sulkeutuva nuori on minulle kauhuskenario, onneksi meillä ei näin ole, sen asian suhteen voin olla huoleton. Minä ja huolettomuus, ei ihan jokapäiväistä ole, sillä koen olevani huolimagneetti, niitä riittää, ihan omiksi tarpeiksi ja ylikin. Huolia meinaan...
Onkohan tässä naputtelussa päätä tai häntää, puoli tuntia olen takonut, yhden päivän tunteita raapinut, viikkoonhan mahtuu sen seitsemän päivää. En minä jokaista päivää aio eritellä, kuhan anna tärppejä päivistä, jotka ovat saaneet minut tunteellisiksi asioista, todellisuudesta.
Ystävänpäivä. Oli ja meni sekin. Minä kun olen nyt ollut sen puoli vuotta fb:ssä, tein siellä kyselyn, mitä, missä ja milloin olen kyseisen henkilön tavannut, häneen tutustunut. Toki se, että täyttääkö tai täytänkö itse ystävyyden kriteerit noissa kontakteissa, se on yhä häilyväisen laaja käsite.
Mitkä ovat ystävyyden kriteerit? Tutustuin aiheeseen ihan tieteen ja määritelmien kautta, kuinka ystävyys määritellään. Ovatko ystävyys ja ystävällisyys sama asia? En jää tuota jauhamaan vaan jauhan sen mikä jäi moisesta kyselystä vahvasti pinnalle.
Moni ihminen on tullut elämäämme, sairaalasta, lapsemme tarinan myötä. Moni tärkeä kohtaaminen, jopa syvä ystävyyden siemen, on kylvetty silloin kun ihminen on raadollisimmillaan vasten seinää, pakotettuna, pysäytettynä ja aivan hajalla. Lukuisia ihmisiä on siis jäänyt mukaan Helsingin keikoilta, sairaalan käytäviltä, vielä enemmän Oulusta, siellähän olemme suorastaan asuneet. Myös täältä blogimaailmasta ja vertaistuen kautta. Kyselyni mukaan myös hurjan pitkiltä ajoilta minulla on ystäviä, niin onkin, ihan pikkuruisesta, samoin opiskellessa jokaisesta tutkinnosta ja elämänvaiheesta on jäänyt joku. Ihan yksi aviomieskin, tosin hän ei kyselyyn vastannut. Oli myös hämmentävää saada lukea, että tuoreissakin tuttavuus/ystävyyssuhteissa kerrotaan minun olevan sydämellisen ja lämpimän ihmisen. Olenko sitä? Mistä kyseinen henkilö on sellaisen saanut päähänsä? Toisaalta se lämmittää, mutta saa myös hämilleen. Millainen minä oikeasti olen muita kohtaan? Sillä minähän olen myös erittäin pitkävihainen ja mustavalkoinen, eikä siitä suinkaan pidetä. Minkä ymmärrän, tavallaan, ja hyvinkin. Samaan aikaan tiedän olevani myös avoin ja rohkea, moni uskaltaa seurassani kertoa ja mennä päin sellaista, mitä ei normaalisti käsitellä. Se on minusta ihana asia, sillä minä en ole todellakaan mikään pintaliitäjä hifistelijä, olen kärjistetysti kaikkea muuta, jopa raivostuttavuuksiin asti. Jotenkin teennäisyys haiskahtaa minun nokkaani, kartan sitä todella helposti. Toki välillä olisi ehkä ihan keveääkin, ottaa elämä hiukan keveämmin, mutta rahkeeni eivät tällä hetkellä moiseen veny, tai en ainakaan kykene niihin takertumaan ja jäämään.
Missä menee mitkäkin rajat, ihan vaikka ajatusten ja asioiden suhteen joita pyörittelen, välillä olen todella kaukana ajatuksellisesti jonkun toisen ajatuksista. Muistan elokuun 2016 lopulta keskustelun autossamme, Valonlapsemme istui takapenkillä, mies ajoi, minä aivoittelin vänkärinä. Keskusteluhan meni jotensakin näin, mies puhui variksista, jotka laskeutuivat langoille, yritti avata ja virittää keskustelua aiheesta. En oikein lähtenyt mukaan siihen variskeskusteluun ihan siitä syystä, että ajattelin juuri lapseni tilannetta, olotilaa, lähenevää kuolemaa, lastani joka oli elossa takapenkillä. Samaan aikaan olin siis todella kaukana, todella syvillä vesillä, todella hiljaa. Näin kyllä ne varikset ja tiedostin niiden lennon ja langalle istahtamisen. En saanut kakistettua mitään järkevää variksista, enkä myöskään voinut sanoa ääneen omia ajatuksiani. No, ihan siitä syystä, että ajattelin lapseni lähestyvää kuolemaa, kuolinilmoitusta, tarjottavia, tunnelmia vaikka lapseni on yhä automme takapenkillä ja ennen kaikkea elossa. Näinpä olin sitten hiljaa, enkä kuulemma osallistunut keskusteluun, mutta kun en kyennyt sillä hetkellä tunteellisena ihmisenä niiskuttamaan variksista yhtikäs mitään. Tässä siis perspektiiviä ajatteluni syvyyksistä. Eli kun ajan saumurilla sataakahtakymppiä, samaan aikaan muistelen lapseni viimeisiä minuutteja, miltä tuntuu päästää irti, nähdä ja tuntea kun hän kuolee...
Itse, rutiköyhänä opiskelijana, en kykene ottamaan osaa keskusteluun, miltä tuntuu olla ostolakossa, jättää ostamatta asioita joita haluaa, ihan siitä syystä että on nyt vain päättänyt niin tai trendikastä. Vaikeroida moisen asian vaikeutta, miltä tuntuu mennä vaikkapa ihanan paidan tai sohvan tai ripsipidennyksien ohi, vaikka mieli tekisi ostaa. Minulla ei ole moisesta kokemusta, sillä monikin ostamaton asia on ihan pakon sanelema, myös tietoinen valinta. En kykene niistä kauhean pitkään ja ongelmaksi asti keskustelemaan, kun ne ei ole mahdollisia vaikka kuinka välillä haluaisi. Toisaalta olen myös loistavasti kyennyt ulkoistamaan moisen ongelman itsestäni, olen myös huomannut, ettei se uusi paita tai ripset minusta sen onnellisempaa tai parempaa tee, vaikka ne ostaisin tai liimaisin. Tai enhän minä sitä tiedä, jos vaikka se olisikin ihanasta paidasta tai ripsistä kiinni tämä elämän kevyempi fiilis ja onnellisuus. Toisaalta nyt minua kiehtoisi ajatus ikiomasta, käytetystä, saumurista. Kuinka kykenisin sillä tuunaamaan vanhoista trikoista ja viskooseista vaikka ja mistä "uutta", käyn siihen liittyen keväällä valinnaiskurssinkin. Leikkaa ja liitä-ideologialla. Samoin haluan päästä laatoittamaan vessanseiniä, pöydänpintoja, hyllynpäällisiä mosaiikilla. Muiden hukkapaloista, ylijäämästä, jämästä saa vaikka ja mitä, kunhan hiukan liimaa, leikkaa ja liittää. Toivon että nykyisen talomme myynti edistyy, jotta pääsemme toteuttamaan suunnitelmaa ja remonttia lapsuudenkotiini. Ihmisillä on niin erilaisia toiveita ja haaveita, saa ollakin. Mutta tässä näkee sen perspektiivin, että käsittelemme niin eri asioita omissa elämissämme. Varmasti monia kuvottaa ja ahdistaa ajatus siitä, että joutuisi ajattelemaan oman lapsensa tai läheisensä kuolemaa ja siihen liittyviä lieveilmiöitä. Ymmärrän täysin.
Oli tässä viikolla myös kansainvälinen lastensyövänpäiväkin. On tärkeää, että tällaisia päiviä on. Muistan vuosi sitten, kun minulle iski paniikki siitä, etten ole näkemässä ja tunteella kokemassa oman lapseni tuolia ja kynttilää Helsingissä. Miksiköhän en mennyt? Järki, tunteet, vastuullisuus, aikataulu ja varat siinä taistelivat, joo. Onneksi minulla on näitä syöpäystäviä, jotka moisen mahdollistivat, ottivat puolestani kopin. Menivät ja kuvasivat lapseni tuolin. Kiitos vieläkin! Muutama vuosi sitten, olisiko ollut 2012-13, oma lapseni oli Suomen kampanjassa "kasvona". Miltä se tuntui, samaan aikaan huikealta ja kauhealta. Kävimme tuolloin Oulussa, törmäsimme todellisuuteen ja muistan miltä tuntui menetettyjen kynttilä kokea. Se oli jälleen asteen verran liian lähellä. Samaan aikaan asiasta tietämättömät nauraen (yhä mietin mitä naurettavaa moisessa todellisuudessa on) keskustelivat moisesta aiheesta, ja siitä että tuohonkin kuulemma kuolee lapsia, eikö se siksi tuo yksi kynttilä pala, liekö siis yksi kuollut. Oulussa oli silloin kolme tuolia, tytöille, pojille ja enkeleille kynttilällä. Muistan pitäneeni luennon, kertoneeni myös että se ei ole yksi ja kaksi lasta vuodessa joita sairaus tai kuolema kohtaa, se on aivan liian paljon enemmän.
Tämän vuoden tuolista tajusin sen, että niitä oli vähemmän kuin vuosi sitten, siis sairastuneita lapsia oli vähemmän. Huikea tajuta moinen! Tiedän siis olevani todella raskassoutuinen, syvällisiä ajatteleva ja syvissä vesissä uiskenteleva ihminen noin niin kuin normaalien ihmisten joukkoon... Varmaan niille naureskeleville naisille jäi trauma, kun puutuin heidän keskusteluunsa ja läpänheittoonsa asian tiimoilta. Silloin avasin sanaisen arkkuni, mutta tein sen myös asiallisesti, faktoja kertoen, selventäen. Onhan myös hurjan paljon asioita, joista minä en tiedä tuon taivaallista, toki saatan naurahtaa vaikkapa puudelin trimmaukselle, rakennekynsien pituudelle, lämmitetylle autonratille, uusille silikoneille tai tai tai, ja sille toiselle ne ovatkin henki ja elämä. Vaikkapa autoa koskeviin keskusteluihin en pahemmin osallistu, osallistumiseni saattaa aiheuttaa kauhua, jos vaikka halveeraan jollekin sydämenasiaa tai suhtaudun liian kepeästi moottorin vääntöön tai auton hienouksiin. Tai en tajua kuinka arka asia se jollekin on. Ja onhan se, arka asia monellekin. Tajuan olevani täysi moukka, tässäkin asianhaarassa.
Nyt minä raskassoutuinen ja tunteellinen ihminen loikkaan kepeämpään aiheeseen, eli vanhojentansseihin, esikoisemme, ihaniin sellaisiin. Sain tehdä kampaukset, pikkusisko teki kauniit meikit ja lopputulos oli häikäisevän ihana. Lukuisia kertoja jaksan ihmetellä, kuinka kauniilla, siroilla, taitavilla ja lahjakkailla lapsilla meitä on siunattu. Moni asia on helppoa heidän kanssaan, verrattuna nuoriin, joiden kanssa ei niin helppoa kuulu olevan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä elämällä on annettavaa, mutta tässä asiassa olen myös syvän kiitollinen. Kiitollisuutta voi tuntea samanakin päivänä aika monista eri asioista, ainakin minä. Myös sitä kepeämpää kiitollisuutta. Kuinka loistavasti, saumattomasti yhteistyömme sujui näinä päivinä, harkoista esityksiin ja jälkipyykkiin. Vanhojentansseista jäi jälkimakuina onnistunut ja nautinnollinen fiilis. Ja siihen päästiin ilman kauheampia investointeja, ilman tekorusketusta, ilman irtoripsiä, ilman rakennekynsiä, ilman kampaajaa, ilman kallista prinsessapukua, ilman ammattilaisen tekemää meikkiä. Ihana, kaunis, herkkä ja tyytyväinen oli tanssijamme. Ja mikä rytmitaju, ai että, kyllä mamma sai penkissä tyytyväisenä hytkyä, niin polki neiti tahilleen ja koko kropalla. Odotan oikein aikaa, että lähdemme tyttöjen kanssa tanssilavoille. Mikä huikeaa, myös tuon ikäluokan pojille on moinen kiinnostavaa, he uskaltavat tanssia ja tehdä asioita rohkeammin...
Nyt alkaa muukin sakki venymään ja venyttelemään. Minä lopetan tänne paukuttamisen, siirryn seuraavin kirjoitustehtäviin. Minulla muhii syviä asioita tunteiden koko laajasta kirjosta, jotka yritän sanoiksi pyöritellä. Lähes samanlaisella tunteen palolla kirjoitan myös huovuttamisesta, villan käytöstä, kokeiluista ja havainnoista. Niin ja metalliinkin uskon saavani tunnetta mukaan, siitäkin on kansio koottavana. Paperiveistos on vielä hiukan hakusessa, hakee ilmenemistapaansa, lähinnä teknistä ratkaisua. Idea on, mutta kuinka toteuttaa, saa siinä syvällisiäkin välillä mietiskellä. Mitä ilmeisemmin valtakunnassa ja meidän huushollissa kaikki suhteellisen hyvin, vaikka viikko on ollut vahvasti tunteiden aallokkoa, monissakin asioissa. Koen olevani pinnalla ja paatti jatkaa taas hiukan lempeämmillä aalloilla, toki tiedän pinnallakin kelluessa, että alla ovat syvät vedet. Toisaalta uskon ja luotan pysyväni pinnalla, ja ellei paatin alla olisi syvää vettä, sehän ei pysyisi silloin pystyssä ja pinnan päällä. Eikö se olisi silloin kallellaan tai kyljellään liikkumattomana rantahietikolla... Jopa taas, pitääkö tuokin noin syvällisesti lähteä jauhamaan.
Ollaan ihmisiä toisillemme. Annetaan tunteille tilaa ja mahdollisuuksia.
Päivän sanat;
NAURU
HERÄTYS
KOLINA
P.S.
Koulussa minulla oli kaulassa napeista ja metallilangoista tehty pöllökoru, jollaisia Valonlapseni teki useitakin. Yksi henkilö tuli luokseni ja kiinnostui korusta. Kerroin lapseni tehneen sen.
Henkilö kiinnostui korusta yhä enemmän ja kysyi: "Voisiko hän tehdä minullekin samanlaisen?"
Vastasin: "Varmaan voisi, mutta tämä lapseni on kuollut reilu vuosi sitten ja siitä syystä korun tekeminen on hiukan hankalaa..." Menihän se tietty tunteisiin, kerroin olevani hiukan herkillä, koska hänen syntymäpäivänsä on huomenna...
Se tunne kävi, oli ja meni yhtä nopeasti kuin tulikin. Jatkoin silti hommiani ja latasin trikoota pesukoneeseen. Huomasin tämän henkilön ikään kuin jääneen haavi auki ja pysähdyksiin todellisuuteni kanssa... Sain pahoittelut hänen tietämättömyydestään ja lämpimän halauksen. Ei moisesta tietämättömyydestä tarvitse olla pahoillaan, nämä asiat ovat ja pysyvät minussa, mutta voin kaikesta huolimatta tehdä ja oppia, ohjelmoida vaikka pesukonetta ja ommella. Tällä viikolla on mennyt tunteisiin, monikin asia, niin hyvissä kuin syvissä vesissä, välillä tunteellisuudesta löytyy koomisiakin piirteitä.
