LY-HY-ET

no 

onkos

tullut

kevät

no
on

sorsat

sukeltelevat

joessa

vesi
virtaa
vuolaasti

kuulen

kurjet

joutsenet

naakat

näen 

syöksähtelevän

lokkiparven

kissat 

nauttivat

ulkoilusta

perhosista

kärpäsistä

narsissit

toivottavat 

tervetulleeksi

krysanteemit

paleltuivat

perhoskupissa

jäähtynyt

aamukahvi

pitkäperjantai
pääsiäinen
harras
kirkkopyhä

hauta

 kaipaa 

kävijää

vien
kynttilöitä
havuja

olo
tyyni
levollinen

suru

ikävä

mielessä

sydämessä

kouristavana

läsnä

tänäänkin

pilvistä

odotan 

aurinkoa

kärsimyskukka
kukkii
pajunkissat
pullistelevat

munat 

maalaamatta

aiheita
iloon
paljonkin

kiitollisuus

käsinkosketeltava

Sydäntaivas, lapsen maalaus, äidin neuletyö.

AJOPÄIVÄKIRJA

TAIVAS MAATA KOSKETTAA, 

kuinka pitkät auringon säteet. Tuolta ne vaan pilvien raosta yhtäkkiä venyttävät maahan saakka. Äskenhän oli aivan pilvistä, auringon olemassaolosta en tiennyt mitään. Ja sitten se valopallo vain työntelee pilviä edestään ja ojentelee pitkiä säteitä. Koskettaa maata. Siis se valo ja säde osuu selkeästi johonkin kohtaan, ihan oikeasti taivas maata koskettaa. 

Me maanpäälliset ihmiset olemme täällä pilvimassojen ja pilvien ympäröimänä, semmoiset maanpäällisten asioiden seassa, välillä tosi pimeässä ja sankassa sumussa. On mieletöntä, että meidän Valonlapsemme saa olla kaiken tuon ulkopuolella, pilvien yläpuolella, jatkuvassa valossa ja kirkkaudessa. On tosi hyvä ajatella, että hänellä on asiat hyvin, tiedän kuinka hän nauttii valosta. Siellä on muuten Surusiskojenkin lapset, siellä on paljon tuttuja, sellaisia yhteisiä ihmisiä, tavallaan nämä meidän Valonlapsemme ovat meidät maanpäälliset Surusiskot yhdistäneet, antaneet löytää toisensa. Eiliset tekstaritkin kertoivat sen, että taajuudet ovat samat, asiat juuri niitä mitä itsekin käy läpi, sitä on varmasti tosi vaikea ymmärtää ulkopuolisen. Onhan tuo nähty niin monta kertaa, kun mainitsen sanallakaan lapseni, edes nimeltä, vastapuoli on heti kipsissä. Käsinkosketeltava hiljaisuus venyttää säikeensä maahan saakka, vähän niin kuin nuo auringon säteet. Ei siinä paljon jauheta auki miltä tuntuu, miten menee, saati että vastapuoli kykenisi ymmärtämään tai haluamaan kuulla. 

Paitsi eilen, minulta kysyi miespuolinen tuttu perheestäni. En tiedä olisiko kysynyt, jos olisi muistanut taustani. Mutta onneksi ei muistanut ja kysyi, lämmitti. Vähän pärskähtäen kerroin lapsia olevan kolme täällä maanpäällä ja sormella osoitin yhden olevan tuolla. Sen hetken pärskähdyksen jälkeen olin taas tolokuissani ja kykenin kertomaan menetyksestä ja vastailemaan kysymyksiin. Siis huikeaa, se keskustelu jatkui vastavuoroisesti, siis siihen ei tullut sitä mykkyyden verhoa väliin. Tällä äijällä oli kanttia jatkaa juttua! Uutta, kiitollista ja hämmentävää. Tiivistin tarinan muutamaan minuuttiin, se oli siinä ja kerroin sulavasti nykytilanteesta opiskelusta ja muutosta. Minulle riitti tuo vallan mainiosti, enkä romahtanut kahta tippaa enempää. Hoidin siitä huolimatta tekemiseni, vaikka pärskähdinkin, ei moinen minua lamauta.

Nytkö olenkin jo koulun pihassa, missä välissä minä tänne ajoin, ei muistikuvia. Minun naamahan on aivan märkä, siis olenko minä märissyt, taidan olla ja kovasti. Siis kyyneliä virtaa huiviinkin pitkin kaulaa, missä välissä tuo märy on tullut. Se ei ole ollut tuskaista märyä vaan tyyntä kiitollisuusmäryä. Varmaan silloin on alkanut virrata kun tajusin valon voittavan ja koko tuon hyvyyden yhtälön lapseni kannalta. Miten minä tästä nyt tajuan mikä tunti alkaa, mikä luokka, olenko oikeassa paikassa, kait minä olen jos kerran olen täällä. Onneksi auto osaa jo perille, varmaan ajanut itsekseen. Vai olenko se ollut minä joka on ajanut? Peili, pitää katsoa naama, no punainen, hirveät märypurojäljet ja punaiset silmät. Oli mulla ripsiväriäkin lähtiessä. Tekipä muuten hyvää märy ja tuo matka, niin ja oivallus, Olo on taas tyynen rauhallinen, puhdistunut.

KEVÄTPURO, 

siltähän ne ajatusvirrat varmaan näyttävät, kuin tulviva kevätpuro, jossa pisarat kisailevat iloisesti ja vilkkaasti keskenään. Ja siitä heijastelee kevään valot, se on hyvää ajatusliikettä. Jos pitäisi jollekin kuvailla matkan varrella ajateltua, ajattelun tyyliä. Siihen puroon saattaa tulla sivupuro, jos toinenkin, välillä se rauhoittuu ja taas kuplii ja pulppuaa.

PEURIS, 

onko tuo kauris vai peura? Kolme niitä on, ei tule enempää. Sirosti pomppivat, äkkiä ne tien ylittivät. Enpä ole tiennyt että täälläkin noita on, no miksei olisi, onhan niitä siellä ja sielläkin. Olisi tehnyt mieli ottaa kuva, mutta kun auto liikkuu, ja ne on niin kaukana. Mutta keveästi ne pomppii. Valkoista oli hännän alla, onko se silloin mikä. Voiko kauris ja peura risteytyä, silloinhan se on peuris.

INHOAN SOLSKETTA,

mistä tuota lunta taas tulee, äkkiä se peittää koko maan. Ja tämän hiivatin tien, kohta on vielä pienempi tienpätkä, mitenhän siellä ajellaan. Ja niin kuin minä olen ajatellut että nautin autolla ajamisesta, paskat minä en kyllä solskeessa ajamisesta nauti. Eikä pysty edes ajattelemaan, kun pitää niin kauheasti keskittyä. Raivostuttaa, ajattelemattomuus. Minä niin tykkään ajatella, pitää ajopäiväkirjaa ajaessa. Moni asia on ratkennut ajaessa, nyt ei ratkea mikään. Pakaroihin ottaa, tässä pitää koko ajan jännittää koko perseellä ajamista. Olisihan se hyvä jo kiinteytyisi tapahtuisi samalla, solskeessa voisi ajella enemmänkin. Tuntuu hartioissakin, korvissa oli taas olkapäät. Inhoan solsketta. En voi ajatella ja niin kuin minulla oli monta hyvää ajateltavaa asiaa, siemeniä tälle matkalle. Nyt tajuan kyllä jokaisen ajetun kilometrin, tämä auto ei kulje itsekseen, tiedän ajavani, tunnen sen perskannikoissa. Lähteekö vaiko eikö, liirtoon vai eikö, miten tuo rekka taas sivuutetaan, näkeeköhän sen jäljiltä mitään, raivostuttavaa. No, saa nähä ehinkö kouluunkaan, onneksi otin puolen tunnin kelivaran, miksiköhän.

JOUTSEN, 

niillä on näköjään aina matkoillaan tapana samoille paikoille pysähtyä. Nyt niitä oli vain yksi, ei on tuolla kauempana toinenkin. Olipa hyvä, ettei ollut jäänyt leskeksi. Eikös joutsenet ole yksiavioisia, vai onko sekin asia muuttunut nykymaailmassa. Kuvan olisin voinut ottaa, vieläkin harmittaa viime syksy, kun oli muka niin kiire etten kuvaa ottanut ja ne olivat aivan tienlaidassa. Muka paluumatkalla otan se harmittamaan jääneen kuvan, arvasihan se, etteivät ne enää olleet siinä. Niin ja eka syksynä ne kurjet, mieletön lauma, kymmeniä. Lämpimässä syysauringossa. Niin kuin minä hiivin kameroineni, kuvittelin saavani upeita kuvia ja sellaisia ylilentokuvia. Niin sitten se hiivatin moottoripyörä, jonka piti oikein kuotasta siinä mutkassa, silloin ne kurjet säikähtivät. Aivan liian aikaisin, en ollut kameroineni valmis tai tarpeeksi lähellä. Ja silloin vasta ajattelin tai tajusin, ettei ne kyllä ylilentoa tee, aivan toiseen suuntaan lähtivät. Vähäkö nauratti oma tyhmyys, joo siitä ne nousevat siivilleen, lentävät ylitseni ja meikä napsii upeita kuvia, no ei napsinut.

CHENILLE, 

miten ihmeessä minä nyt olen siitä noin innostunut. Enpä tiennyt innostuvani, kun ensimmäisiä töitä näin, en ymmärtänyt yhtään mikä siinä viehättää. Onhan se järjetöntä ompelemista, sentin välein. Sen kun laskee noin niin kuin karkeasti, jos kangas on vaikka 140 cm leveä, ja ompelet 45 asteen kulmassa sentin välein, sehän tietää äkkiseltään varmaan 170 saumaa. Pitäisikö minun tästä jokin taulukko piirtää, ei varmaan moni uskoisi. Aikaahan moiseen menee se pari tuntia, tietty siinäkin kaasujalan painavuus vaikuttaa, tikin pituus, kankaiden ommeltavuus. Mutta sitten kun sen leikkaa auki, pesee, harjaa ja kuivattaa, sitä ei voi olla hämmästelemättä ja hiplaamatta. Onneksi korjasin asiavirheen, ensin pistin viestiä kaverille, että puolentoista sentin välein ommel, mutta sitten yksi yö tajusin, että sehän on sentin välein. Heti korjasin, etten johda huijaamalla harhaan. Onneksi ehin. Saksilla se pitää leikata, en varmasti tykkäisi ratkojalla ratkoa moisia saumoja. Niin ja se alin kangas pitää olla tarpeeksi iso ja tukeva. Sekin on aika meditatiivista, ajaa vain sen 170 saumaa, vieri viereen, pitää välit ja taas uusi sauma, samalle etäisyydelle. Siihen ei moni kykene, mutta minäpä höselö kykenen, on se ihme ihtellekin.

NÄYTTÖ,

kait ne aikataulut pitää, olen saanut vain toiselta arvioijalta kuittauksen. Kuuluuko minun itse tästä huolehtia? Niin kuuluuko? Paskat kun tämäkin alkoi huolettamaan, jos olenkin näytön tehnyt ja toinen arvioija ei tiedä että pitäisi olla arvioimassa. Jälleen isoa teen, suuruudenhullua, miksi en tekisi, omasta ajastahan se on pois. Ajattelen, että nyt teen jo näyttötyön tarpeeseen, en näyttämisen tarpeesta. Pitääpä kysäistä tuosta, onko arvioija mukana vai ei. Varmaan on, mutta jos moinen aivopieru alkaa pyörimään, haluan siihen vastauksen. Ettei tarvitse pyöritellä. Niinhän sitä on monesta vakavastakin aivopierusta päästy, kun se ulkoistaa ja ottaa selvää, huomaa ettei enää aivopieretä. Sama pätee kaikkeen aivoitteluun, mielessä pyöriviin kysymyksiin. Jos asia ei ajaessa, ajatellessa tai nukkuessa aukea, se pitää aukaista. Ottaa selvää.

TULVIIKO, 

eipä taida. Lumet melkein katosivat. Haudallakin oli tosi paksut kinokset, sitten ne katsoivat, muutama päivä oli käynnissä väliä, eikä lunta enää ollut. Johan taas eilen oli ikävä haudalla, se tulvahtaa, tulvii välillä vahvasti. Muuttaa muotoaan. Viisitoista kumpua oli nyt kun laskin. Siis tuolla lohkolla, läheisillä riveillä. Miten sitä ajattelee hautausmaan, surun ja tulvat sekaisin. No helposti. Onhan se tunteidenkin tulva, välillä nousee liiankin korkealle, meinaa moiseen hukkua. Vaan niin sitä on räpiköity jo kaksi ja puoli vuotta tässä konkreettisessa menetyksen tulvassa. Olemme kait pinnalla. Nouseekohan vesi kellariin saakka, onneksi on se pumppu. Eipä taida nousta. Jäät kyllä paukahtivat isosti, oli jännä seurata kuinka ne ratkesivat, heiluivat ja vesi loiskusi. Paikallaan oleva massiivinen jäämassa, yhtäkkiä se saa moisen aikaan. Ennenvanhaan jäälohkareet olivat isoja, paksuja, kolisivat. Nyt ne on höttöä ja helisevät. Kasvihuoneilmiö, sateenkaari-ilmiö. Onko se ilmiö? On se ilmiö. Ajat muuttuu, jäätkin ajan mukana. Oli se ennen pelottavaa, kun ne jäät tulivat vyöryen kohti taloa, niitä ei pysäyttänyt mikään. En sano pelottavaa, vaan jännittävää, tuskin olisin ollut metrin päässä seuraamassa, jos olisi ollut pelosta kyse. Niin kuin minä yritän opettaa, että jännityksellä ja pelolla on suurikin ero. Tiedän mitä pelko on. Se on yhä niin sieluun asennettu, onneksi tein vast'ikään sen yhden siirron, enkä enää pelkää. Rohkea veto minulta, tehdä päätös, aikaisemmin olisin sitkutellut ja varmasti selvinnytkin. Nyt uskallan kuunnella ja toimia. Ulkoistaa moisen. Pari puhelua ja pelko poistui, vähän niin kuin korkealle kohoava ja hivuttautuva tulvavesi, kun padon aukaisee, vesi valuu pois. Olihan taas ajatuskuvio. Miten ihmeessä samaan ajatukseen mahtui noin paljon. Vai oliko se edes sama ajatus, oliko siinä jo monta ajatusta. Pitääkö niitä erotella, antaa pulputa vaan. Onneksi näistä ei muut tiedä, mitä kaikkea samassa purossa pulppuaa. Tai tietääköhän?

MUUTTO, 

on se vaan hyvä asia, ihana muutos. Odotettu. Jännä ajatella, että nyt olen kotona, nautin suunnattomasti. Remppa, onhan tuossa vielä muutama projekti. Ulkovuori, saa ylioppilasjuhlat mennä tällä vuorella, jos vieraat ei ymmärrä, niin voi voi. Isoja asioita, niitä ei passaa kiireellä pilata. Paljonkohan vieraita tulee? Servetit on valittu, mekko, kengät, lakki hankittu. Minulla ei ole työkavereita, tuskin miehenkään työkaverit noteeraavat. Yleensähän se on iso lauma vanhempien työn kautta tulevia vieraita. Käydään vastavuoroisesti teijän ja meijän juhlissa. Meilläpä ei käydä, kun ei ole moisia työkavereita. On se harmi, kun ei ole työyhteisöä mihin kuulua. Omaishoitajana sitä putosi moisesta yhteisöllisyydestä tyystin. Onneksi nyt on kuitenkin koululla oma yhteisö, johon tasan kuulun. Orpopiru, sitähän taidan olla, en kuulu kunnolla mihinkään, kunhan leijun ja säntäilen roolista ja komppaniasta toiseen. Lämmitti eilinen puhelu, kun minua pyydettiin töihin. Ovat jo aika monesti pyytäneet, mutta olen joutunut kieltäytymään kun on ollut lähijaksoja. Raha ei saa mennä nyt opiskelun edelle, se on fakta, haluan paperit ja käydä kurssit. Onneksi sentään joitakin keikkoja olen voinut ottaa vastaan, nyt otin kolme päivää. Tuntuu kivalta, kyllä viimeksikin tuntui kivalta mennä. Minut muistettiin, minua odotettiin, vaikka olin reilu vuosi sitten ollut viimeksi. Toisaallekin tulee koko ajan kutsuja, todella mielenkiintoisiin asioihin, mutta kun ei käy niin ei käy. Viimeinkin pääsin yhteen juttuun osallistumaan, sain kuulla olleeni kaivattu. Tuntui hyvältä ja sain nokatusten selittää miksen ole osallistunut. Mutta kun opiskelu ja työt sattuvat usein juuri samoille ajankohdille. Nytkin 30. päivä on neljä asiaa samaan aikaan, joissa pitäisi olla, no olen kuoron kanssa laulamassa. Valinta on tehty, muut asiat organisoidaan tai unohdetaan. Näin se vain on. Kuoro on ollut hyvä porukka, siihen on ilo kuulua. Heti lapseni kuoleman jälkeen menin, tunsin olevani oikeassa paikassa. Oli tärkeää olla ja kuulua johonkin. Välillä treenit väsyttää, ennen kuin ne alkaa, mutta aina on hyvä fiilis kun sai lähetyksi. Mutta koulupäivinä se on meleko haipakkaa, että ehtii molempiin. Hyvin olen ehtinyt, siinä on ajopäiväkirja päivittynyt samalla, kun olen suhannut tuota väliä.

Olenkohan muistanut ajatella, että tykkään ajaa ja ajatella, pompotella ajaessa, ratkoa asioita, tehdä havaintoja. Pulputa itsekseni. Se on muuten minun oma tila, ihan oma aika.

KASSI, 

taittokassi, pussikassi, kääntökassi, mikähän se on nimeltään. Mikä materiaali, kangas, saako rypistyä, saa, kevyt, joo kevyt sen olla pitää. Helppo, selkeä ja kestävä. Eihän se ole vain koriste, vaan käyttökassi. Logo, millä, seulalla painaen, pitäisi seula tehdä. Jos on teksti, seulaan peilikuvana, se pitää muistaa. Osaisin kyllä vapaalakin kädellä, helppo fontti, vähän harjoittelua, osuisi tasan mihin kuuluisi. Tekstiilitussi, silittämällä kiinnitys. Nyöri, varmaan valmis, olisihan se hienoa itse pinottuna, mutta hidas... Kunhan saan tuon näytön tehtyä, sitten valmiiksi ajatellun idean teko, helppoa, onneksi ajattelen valmiiksi. Hyvä idea tuo kassi, aikataulutus ja valmiiksi ajattelu. Monta mutkaa vähemmän.

SAATTOHOITO, 

rankka laji, kuinka tärkeää on tehdä sitä sydämellä, rinnalla kulkien. Voi kunpa jokaisen vierellä olisi joku, läheinen, lähdön hetkellä. Miltä tuntuu seurata saattajana kun toinen hiipuu, kaikkoaa, vaipuu ja katoaa. Kuka kykenee sanoittamaan saatettavan olotilan, onko se sellainen rajalla häivähdyksenomaisesti leijuminen. Kunnes kaikki on niin hyvin, maallinen kipuilu katoaa, valo ja keveys ympäröi. Ainakin näin tahdon nähdä ja uskoa tilanteen. Ainakin oman lapseni kohdalla elin sen niin todeksi, mielettömän rauhan ja levollisuuden, kiitollisuuden yhteisestä ajasta ja matkasta, kiitollisuuden myös kuoleman tuomasta helpotuksesta. Taas tuli itku kun muistan, aina muistan yhtä tarkasti jokaisen hetken. Jokaisen silmäyksen, henkäyksen ja sen tunteen. Tunnelman, se on minussa aina, vaikka se sattuu, en toivo koskaan sitä unohtavan. Sain olla vieressä, pitää sylissä. Olin äitinä koko matkan. Aikaisemmin tuo hetki oli aina ensimmäisenä herätessäni mielessä, kuinka jouduin lapseni päästämään menemään. Luulin, että se on koko loppuelämäni ensimmäinen ajatus. Mutta suru muuttaa muotoaan, hän on yhä joka päivä mielessä, mutta erilaisina muistoina, se ei ole aina se kuoleman lopullinen hetki. Mikä on lohdullistakin, että aika tekee myös tehtävänsä ja saan herätä vaikkapa muistikuvaan innosta, naurusta ja valtavasta elinvoimasta ja valoisuudesta. Ajaessa on ihana muistella, kuinka paljon on hyviä muistoja. Jahas olenkin taas perillä, kuulin vilkuttavani. Mihin tämä ajantaju taas katosi.

TAIVAS MAATA KOSKETTAA,

tänäänkin.

MIKROKOHTAAMISIA

Aamuvarhaisella Salen tuulikaapissa, sain törmätä entiseen työkaveriin. Sinä ehdimme syvälliset heittämään, ja päädyimme keskustelemaan ikinuoruudesta. Lyhyt kohtaaminen antoi siemenen omille aivoituksille. Kohtaamisesta jäi hyvä muistijälki, positiivinen fiba. Muistan vuosia sitten, kun lapseni sairasti, juttelimme hänen kanssaan syvällisiä. Itse asiassa taisi olla saman Salen juustohylly! Mies, jolla oli syöpäperspektiiviä lähipiiristä, hän uskalsi kohdata, jutella aiheesta. Olen kuullut mikorokohtaamistermin, muutama viikko sitten autonratissa. Itse asiassa mikrokohtaaminen on vieläkin lyhyempi asia, aihe, pelkkä katse, taajuuden löytäminen, ymmärrys, tunne että toinen kohtaa samoilla aalloilla. Yleensä kaiketi moisesta jää, tai olisi ainakin tavoite, että jäisi positiivinen kaiku, jälkimaku.

Mutta jauhanpa nyt tuosta ikinuoruudesta. Milloin on ikinuori? Mikä on ikinuori? Ikinuoruus tuli esille, kun tämä kohtaamani ihminen oli käynyt lääkärintarkastuksessa, hyväkuntoinen, ikäisekseen loistavassa kunnossa, siitä huolimatta ikä alkaa näkyä elämässä, jaksaminen hiipuu, rajat löytyy helpommin, nopeammin. Vaikka kuinka luulee, ei olekaan enää entisellään, ikinuori. Muistan aikoinaan kuinka isä hermostui, kun ei jaksanutkaan samalla urakkatahdilla rantehommia tai metsätöissä. Kuinka se sisuunnutti, kun ei vaan tahti ollut enää sama. Hän asetti itselleen polttopuiden teossa tavoitteita, vapuksi piti olla tehtynä, auta armias jos venyikin muutama ranka vapun yli. 

Keskivi
ikkona kävin Oulussa, sain kaveriksi yhden Surusiskon. Hänen kanssaan ikinuoruudesta puhuimme. Meidän näkemyksemme mukaan menetetyt lapsemme ovat ikinuoria, he ovat ja pysyvät nuorina. Kun jälleen kohtaamme, mielikuva on kohdata nuori, ikäisensä, siis saman ikäinen kuin hän oli kuollessaan. Samalla mietimme, että tuonpuoleisessakin täytyy olla useita eri ikäryhmiä, muutenhan siellä on laahaava meininki, mikäli kaikki ovat sen "oikean" ikäisiä kuollessaan, eli täyden elämän eläneitä vanhuksia. Sen tasan tiedän, että tuonpuoleisessa meidän ikioma ikinuoremme vauhdittaa meininkiä, antaa ideoita, saa porukat touhuamaan, heittäytymään ja viihtymään. Sellainen koordinaattori, organisoija, valontuoja ja puuhatyttö hän oli eläissäänkin, sai muut innostumaan ja rentoutumaan. Tuli lähelle, sai kontaktin moneen sellaiseen ihmiseen, jotka olivat syvällä, milloin missäkin. Hänellä oli loistava pelisilmä ja tunneäly, hän näki kuka on heikoilla, meni ja kohtasi. Milloin hautajaisissa, siveli kättä, halusi viereen. Milloin sairaalassa, huiskutteli ikkunan takaa, sai kontaktin jopa hymyn aikaiseksi.

Eilen huomasin, että minun on vaikea lukea. Kaiketi tämän ikinuoren ikänäkö on jälleen harpannut jonnekin suuntaan. Monitehot olen saanut viisi vuotta sitten, viimeisimmät lasit on päivitetty reilu puolitoista vuotta sitten. Ja nyt on näkeminen outoa, vaikeaa, pistää kenottamaan ja tsuumaamaan. Lievä kaksivitonen, ikinuori ja monitehoilla mennään. Tätähän tämä.

Mikrokohtaamisista vielä. Talviaamuna, rankan lumisateen jälkeen kouluun ajelin. Käännyin viimeisille pikkuteille, noin 20 km ennen koulua. Kännykkäni oli piippaillut pitkin matkaa, ajoin pysäkille lukemaan, mikä siellä piippaa. Olin lähdössä jatkamaan matkaa, kun näin tukkirekan kippuroivan vastaan täydessä lastissa, mutkaisella ja kapealla tiellä. Jäin sitä pysäkille odottamaan, sen kolme sekuntia varmaan ajastani annoin, mahdollistin tien riittämisen. Kun rekka oli kohdalla, kuski hymyili ja nosti kättä kiitokseksi. Itselle tuli hyvä mieli, onneksi luovuin tärkeistä sekunneistani, helpotin ajoa ja sain palkaksi hymyn. Se oli kaiketi sellainen todellinen mikrokohtaaminen, lyhyt, ohikiitävä, mutta siitä jäi positiivinen noste, kaiku koko päivään. Itse tykkään arjessa heitellä huomenia, tervehdyksiä, spontaaneja huumorinkukkia, availla ovia, kiittää, heittää läppää, auttaa, poiketa normi jörömuotista. Toivon teoillani, toilailuillani, tempauksillani aiheuttavan ihmisille jotain hyvää, positiivisen aivoituksen, hyvän jälkimaun. Maailmaan mahtuu niin paljon näkymättömiä ihmisiä, jotka eivät saa positiivisuutta osakseen, mollata kyllä osaamme. Labrassakin kun kokeissa hyppäsin useita kertoja, sattui sama hoitaja itselle ja tytöille, kehuin hyvästä pistämisestä. Se sai pistäjän hämilleen, mutta teki kuitenkin nähtävän positiivisen vaikutuksen. Sai hennosti punastumaan, kun kehuin. Niin, moniko kehuu tai kiittää hyvästä pistosta. Enpä tiedä.

Samoin ompelukoneen kanssa minulla on ollut vaikeuksia, nähtävästi se ei jaksa minun pärryytystahtiani, poljen menemään kuin ikinuori konsanaan. Moista surin, soittelin huoltajalle, olin murheissani, pettynyt ja vihainen. Kun sitten kohtasin ihmisiä, saatoin heittää aiheen spontaanisti kehiin. Sainkin loistavan ohjeen, sellaisen mikrohuolto-ohjeen. Ja sen voimin homma korjaantui. Eilen kävin kangaskaupassa, kerroin tästä, sain taas muutaman spontaanin aivoituksen teeman ympäriltä, hitsi kuinka valaistuneena sainkin lähteä vanupussini kanssa kotiin. Aikoinani sairaalassa, näkymätön tieto oli monta kertaa tärkeää oljenkorsitietoa, mikrokohtaamisen kautta hoitaja vaikka jonkin ideologian tai kokemuksen sanoitti. Kun asia on näin, että kannattaa jauhaa, se kummasti helpottaa elämää. Vaikkapa tuo ompelukone, sain sen kuntoon omin ikinuorin pikkukätösin, kun otin asian esille, satuin mikrokohtaamaan ihmisen joka laukaisi oikean aivoituksen. Se aivoitus ei ollut sama kuin huoltomiehen antama, ne kikat olin jo käyttänyt. Nyt minulla on paljon syvempää tietoa ompelukoneenkin sielunelämästä, ymmärrän paremmin ja osaan jopa ehjätä. Samalla kone muistuttaa aina, jos olen liika kiihkeästi käyttänyt, että nyt voisi ikinuori pitää paussin. Sillä ikinuorellahan saattaa jopa hartioissa tuntua moinen kurvailu ja hurruuttaminen. Eikös ne metsämiehet pidä tauon aina kun moottorisahan tankki tyhjenee, pitäisikö moista logiikkaa soveltaa ompeluun, aina kun puola on tyhjäksi ommeltu, tauko. Venytys, happihyppely ja mikrokohtaaminen vaikkapa elikoiden kanssa.

Nousin ennen kuutta, ulkona on mieletön lintujen konsertti, aurinko tekee värikästä nousuaan ja piha on pikkukohmeessa. Pikkukohme on toivottu olotila rapaisena aikana, seitsemän sisälemmikin huushollissa... Miksikö, sitä voit ihan miettiä, en avaa aihetta enempää, se olisi kiihkeä aivoittelu. Tai heitän tähän nyt vaikka puolipitkän maatiasmatikan laskentakaavion; seitsemän ihanaa nelijalkaista lemmikkiä ulkoilee noin kuusi(toista) kertaa päivässä, kevätvillissä useammin kuin talvipakkasilla. Piha on auringossa sulanut, tai jopa sateessa hieman lisäkosteutta saanut. Remppajäljet ulottuvat myös sulaneeseen pihaamme. Eläimet kulkevat pihallamme vapaana, käyvät pelloilla, jokirannassa, kinoksilla, lätäköissä, ladossa, sahanpiruissa... Sisälle ryntää lauma kerralla, siinä ei ehdi kaikkien tassuja pyyhkimään tai pesuhuoneeseen ohjaamaan... Montako tassunjälkeä päivässä löytyy lattiastamme?

"Jonkun se sotkukin on tehtävä." Siinäpä uusi mottoni, jonka yksi ystäväni eilen lanseerasi. Olen siinä erittäin hyvä, tänäänkin. Eilen sain kamat levälleen, kun tulikin pikapalaveriin lähtö, kaikki jäi levälleen. Mutta niin ne löytyi samoilta paikoilta kun palasin, jatkoin tekemisisäni. Hyvällä mallilla ovat, myönnän ja tunnustan. Olen saanut paljon aikaiseksi, mapitettua, nypytettyä ja touhuttua. Monta asiaa periaatteessa kerrallaan, vähän eri aihepiireissä pomppien. Nyt on ollut tekemisen meininki, enkä anna perheen äänekkäiden, sanallisten tai negatiivisten mikrokohtaamisten lannistaa, upota sieluun saakka. Minun on tehtävä mitä on tehtävä, piste. Ikinuoren on pysyttävä ruodussa, tavoitteissa ja aikatauluissa, piste. Ikinuori kun on mikä on, materiaaliriippuvainen opiskelija, käsillä tekijä. On ja pysyy, sehän lienee myös valintaperusteeni ollut aikoinaan, spontaani, luova, eloisa ja tekevä. Sitä on saatu mitä on tilattu! Niin kerta, samat taipumukset näkyvät periytyvän, vaikka tässä vaiheessa se on laumalle karmea uhkakuva, tajunnanräjäyttävä todellisuus, huuhaan lapsia ovat. Tasan tarkkaan saavat omilta lapsiltaan samasta aiheesta palautetta, mää niin tiedän. Toivottavasti muistavat sitten.... varmasti muistavat.

Tiistaina, minulla oli silloinkin selkeä visio ja suunnitelma, aikataulutettu päivä, monine muuttujineen jo tiedossa. Mutta sitten lennosta sainkin muutaman muuttujan lisää, ja omat aikatauluni lievästi sanottuna pissasivat. Sain jonottaa jos missä, hoitaa asioita. No, päädyin jälleen lappusulkeisiin yhteen valtion konttoriin. Samaan paikkaan päätyi myös romanit, eli kotoisasti tummat. Katsoin tilaisuuteni koittaneen, sillä olin juuri tekemässä romanikulttuurin käsityöperinteestä kirjallisia, siinä samalla juttelin heidän kanssaan ja päivitin muutaman tiedon nykyaikaan ja tämän päivän kulttuuriperimään. Hitsi kuinka hyvä mikrokohtaaminen sekin, moinen muuttunut ja pomppiva päivä sen minulle mahdollisti, sain tehdä moisen haastattelun puolivahingossa ja lennosta, siitä jäi hyvä mieli. Molemmille, meille kaikille. 

Mitäpäs tässä vielä, aamuaurinko heittelee niin kauniita valoilmiöitä. Nyt osuu raihnaiseen silityslaitaan, makaavaan koiraan, siivilöityy cissuksen lehdistön läpi. Olen saanut kuistiin verhot paikoilleen, itse painettu ja ommeltu kangas. Tykkään. Laudeliinat ja saunatyynyt pellavaiset valmistuivat eilen, samoin kaitaliina. Näissäkin on itse painettu kuvio, johon olen valottamalla oman seulan tehnyt. Jossakin vaiheessa sain tuomion, ettei kukaan halua nähdä minun painokuviotani, sudenkorentoja, missään enää. Mutta olen senkin pölyn antanut laskeutua, nyt noissa saunatekstiileissä moisen ujutan ikään kuin huomaamatta. Tai he saavat huomata, kuinka se onkin kiva. Verhoissa on toinen kuva, siitäkin tuli kesällä napakkaa kritiikkiä, kun sen painoin jo ennen muuttoa, mutta siellä ne nyt nöpöttää ikkunoissa. Näytössä ajattelin tehdä olohuoneeseen maton, en ole uskaltanut perheelleni visiota ääneen kertoa. Kunhan olen koepaloja ommellut, miettinyt, testannut ja aivoitellut. Parempi pitää omana aivoituksenaan, leijua ideassa, kuin kertoa ja sitten napakka mikrokohtaaminen ja sanallinen sivallus pudottaisivat minut rähmälleen. Eikä näytöstäkään pian mitään tulisi. Säilytän tämän kuplani kaikessa hiljaisuudessa. Itse asiassa hankimme olkkarin nostalgianurkkaukseen levitettävän rautaisen vuodesohvan, lapseni tauluseinän viereen. Ukkokulta erehtyi silloin ääneen ajattelemaan, tähän olisi jokin matto kiva... No, sitäpä nyt pidän kannustimena, jos jollakin on sanottavaa, muistutan. Jokin matto, sehän oli toiveissa…

Pihallamme käyskentelee fasaani, välillä niitä on viisikin. Jokaiselle kissalle oma kytättävä. Sai taas nauraa noiden ikinuorten villikissojemme itsevarmuutta. Lele, hännätön ihanuutemme, kyttäsi fasaania vaikka kuinka pitkään. Hiipi aina vain lähemmäs, matalana ja ketteränä. Kunnes teki hirmuisen loikan, sitten kuului räpiköintiä ja rääkkymistä. Fasaani lennähti muutaman metrin ja kissa taas perässä. Onhan se lintu paljon isompi kuin pikkukissamme, mutta ei näytä haittaavan. Uku oli hiukan arempi, hiippaili muutaman metrin päässä, vähän kaarrellen, arkaillen, mutta peesasi Lele-siskoa kuitenkin. Kohta seurasin samaa kaksikkoa, Lele ja fasaani, ne kiersivät naapurin grillimökkiä. Siinä kiertäessä saattoi muutama mikrokohtaaminen tulla, kun tulivat vastakkain ja taas suunnanvaihto.

Viime lauantaina sain jo jaella vieraille vuoroja, viisi vierasta kävi. Kiva, tykkään vieraista, mutta kuinka nekin ruuhkautuu. Harmittaa jos samaan aikaan sattuu aivan eri piireistä olevat ihmiset, joiden jokaisen kanssa on kiva kohdata, mutta heitä ei yhdistä mikään muu kuin meikäläinen ja kahvipöytä. Yhtä henkilöä en ollut nähnyt ainakaan kuuteen-seitsemään vuoteen, jaettavaa, puhuttavaa ja muisteltavaa olisi ollut vaikka aamuun saakka. Hyvä kohtaaminen, pitkästä aikaa, juttu jatkui siitä mihin se on aikoinaan jäänyt. Tällekin viikolle on kolme virasta pyörähtänyt, saa nähdä mitä viikonloppu tuo tullessaan, vieraita vaiko eikö. Tykkään asua tällä kylällä, täällä vieraat ovat luonnollisia, siis voivat pyörähtää tuosta vain, ilman suurempia häsläämisiä ja suunnitelmia. Vähän niin kuin spontaanisti, mikrokohtaamisen lailla, kas tulinpa käymään, kiva kun olitte kotona. Tästä meiningistä minä tykkään. Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan, silloin voi olla myös projektitkin justiin niin levällään kuin ovat. Ei tarvitse esittää vieraskoreaa.

Mutta nyt on aamukahvit juotu, kello alkaa olla puoli kahdeksan. Muut nukkuvat yhä, tämä oli sellainen itsekäs oma aika. Niin joo, maanantaina kävimme, huomaa monikkomuoto, ripustamassa toisen näyttelyni. Sain apua, yhteistyö sujui ja koko näyttelyn rakentaminen matkoineen oli hyvä ja leppoisa kokemus. Edellisviikon mikrokohtaaminen tyhmän taiteeni kanssa oli tuulettunut, nyt moinen yhteistyö taas kiinnosti. 

Sunnuntaina maalasin muutaman uuden taulun, kun edelliset melkein meni seinille ensimmäiseen näyttelyyni. Sekin maalausprojekti kannatti aloittaa aamulla varhain, salaa keittiössä. Kyllä minä suojasin ja peittelin uudet keittiökalusteet hyvin, ettei vaan mitään haavereita satu. Niinkö mulle muka joskus jotain sattuis? En roiskinut, en valutellut, sprayasin pihalla, olin hillitty, kurinalainen, seesteinen ja hallittu maaleineni. Samalla kun maalasin, ajattelin laittaa joululahjaksi samani geelitöppöset jalkaani, kaksi asiaa yhtä aikaa, inspiraatio ja jalkahoito. Aikaisemmin olen käyttänyt töppösiä sohvalla löhöillessäni. Nyt siis kiersin pitkin keittiötä niissä ja olin olevani tehokas ja lahjakas. Kunnes yksi typy heräsi ja tajusi heti todellisuuden. Lattialla oli sellaisia rasvaisen näköisiä töppösen jälkiä kaikkialla missä olin töpötellyt. Iski valtava morkkis, enpä ehtinyt moista tihkumista ajattelemaan, tuskin niitä töppösiä oli käveltäväksi tarkoitettu. Nöyränä, moisen jäätävän mikrokohtaamisen ja mikrotajuamisen jälkeen, sain pestä lattiat. Miten paljon olinkaan ehtinyt töpöttelemään. Polku vei molemmille ulko-ovillekin, kun maalatessani palvelin eläinlaumaamme, kävin välillä kahvinkeittimellä, vessassa, ja kuinka monta kierrosta olinkaan niemekkeen ympärillä ravannut. Monta, olkoon se riittävä vastaus. Mutta taulut valmistuivat, sain ne maanantaina seinille, jotain uutta jälleen. Kyllä se tuo luovuus on jännä juttu, koskaan ei tiedä mitä on tulossa, jaksan yhä itsekin hämmästyä. Ne on sellaisia hämmästyksen mikrokohtaamisia itsensä kanssa, kannatti, onnistuin ja osasinkin. Ai että. 

Nyt lähden laskemaan kissoja sisälle, ovelta kuuluu naukuminen, vaativa sellainen. Taitaa olla Tollon ääni, mutta samalla avauksella säntää muutama muukin.

Tälle aamulle kuvien lataaminen oli yhtä heittelyä, en saa niitä sinne minne haluaisin, joten olkoon noilla vapaavalintaisilla paikoillaan, mutta kuitenkin muutama kuvituskuva teemoihin.