torstai 10. maaliskuuta 2022

TORSTAIN TAJUNNANVIRRAT

Tajunnanvirtaa ajattelin päästellä, sehän on hyvä tapa avata sanahanat. Sanahana, olihan kiva sana. Mutta sitähän se on hanojen aukomista sanoilla. Katsoin äsken sotilaspoikien paluita rintamalta, kaiketi amerikkalaisia. Kuinka saivat tiukkoja rutistuksia, niin vanhemmilta, tyttöystäviltä ja kavereilta. Jälleennäkemisen ikävä omaa lastani kohtaan läikähti jälleen. Voi kunpa saisin rutistaa, kohdata, tuntea. Mietin samalla, että onkohan se sitten aikanaan Tuontakaisessa samanlainen jälleennäkemisen riemu, toivon ainakin. Tai jos neiti ei enää halua minua tuntea, jos onkin jäänyt jotain hampaankoloon maallisessa. En kyllä usko. Tunteeko silloin fyysisen olotilan, jos molemmat ovat Tuontakaisessa, vai halaako siinä tavallaan tyhjää. Kauhaisee värillistä pilveä, sumua, sielua. Ikävä siis velloo, josko tänään haudalle raahautuisin, tai siis kahlaisin. Lunta on todella paksusti, olen haudalle kahlaamisia laiminlyönyt. Mikä on taas omaatuntoani syönyt. Sehän oli riimipari. Kotona palaa kynttilät lähes päivittäin. Sain olla mukana myös sellaisessa asiassa, joka käsitteli kuolemaa, menetystä, sairautta, surua. Eli teemat ovat yhä arkeani. Samaan aikaan on uusia menetyksiä, sairauksia, suruja, tuntemattomia vastuksia. Elämän edessä on nöyränä, haavi auki ja avuttomana. Ei voi tietää mitä tarina tuo, millaisin sanahanoin sitä avaisin. Toissayönä oli vähän jännää. Näin jännäriunen, siinä oli teemaan sopivat musiikit ja kaikki. Sokkeloinen, betoninen tehdashalli, teatteri tai vastaava, välillä isoja tiloja, joihin mentiin käytäviä pitkin. Oli myös portaita, kerroksia, mutta tiesin mistä mihinkin pääsi. Välillä kuliseissa jänniteltiin. Hienoja ovi- sekä ikkuna-aukkoja joista valo virtasi sisään. Valoja ja varjoja, tuulahduksia, hienot oli kulissit, näin ajattelin. Päädyin roolissani, joka oli siis jännärissä, pussilakanan sisään. Oiristelin siellä, näin valoa vasten piirtyvät sormeni, käsieni ääriviivat. Muistan kuinka eläydyin rooliin. Vinguin, huutelin, vaikeroin. Samaan aikaan näin valoja vasten kuinka sormeni piirtyivät dramaattisesti lakanan läpi. Hieno kohtaus, taiteellinen, tehokas. Sitten heräsin, Ukkokulta ravisteli minua hereilleen. Olin kuulemma eläytynyt siihen oikeasti vinkunut ja huudahdelllut. Läpsinyt miestä käsille, naamalle, kun sekoitti hyvän kohtauksen. Muistin selkeitä katkelmia, herätessäni, ajattelin että se oli jännä ja onnistunnut roolitus, hyvä kohtaus. Samaan aikaan nauratti, se kun olin ääneen eläytynyt. Hölmö tunne. Sitten kolisi ovi, yksi lapsista tuli katsomaan mikä hätänä. Oli koiratkin heränneet, samoin vävy. Arkajalat koirat ja vävy eivät uskaltaneet tulla edes katsomaan, oli kuulemma kuulostanut karmivalta pikkulapsen huudolta. Ehdotin siis jännityselokuvan, edes lyhytelokuvan tekoa. Viime yönä uskon heränneeni jokaiseen kääntymiseeni, ajatelleeni, että nytpäs en ole pussilakanan sisällä, nytpäs en huuda. Minä vaan nukun, en ole roolissa, en lyhyelokuvassa. Toisaalta vähän järkyttyneenä ajattelin, josko nämä huutoroolit alkavat toistumaan, onhan sekin kuormittavaa. Mutta hyvä näin. Aaamuni aloitin ajanvarauksia selaten, haluaisin jotain itsekästä. Värjäystä hiuksille, hierontaa, nyyttihoitoja, hemmottelua, mitä nyt vain. Mutta tuloksetta, kaikki paikat näkyi olevan lomalla tai varattuja. Ehkä siis on itse vaivauduttava hiukset laittamaan, sillä eilen saunan jälkeen menin kosteilla hiuksilla nukkumaan, ja sen huomaa. Kauhea takkupallo. Laitoin äsken kahvipannua jääkaappiin, se mietitytti, miksikö näin. Olenko yhä noin unessa, aivosumussa, vai onko mistä kyse. Vaiko vain väärä vipu, kun pannun virutin. Hölömö tunne, olisiko tuossakin lyhytelokuvban ainesta, no olisi. Vävy tykkää kuvata ja editoida, siksi kait näitä ideoita pukkaa tulemaan. Vartin yli yhdeksän, onko se paljon vai vähän. Onhan se kohtuullisen paljon vapaapäivän aktiiviseksi aamuksi, jos olen vasta kahvikuppini kanssa koneelle raahautunut. Tähänkö jymähdän, entäs jos jymähdänkin. Siksihän tavallaan niitä tajunnanvirtoja aloin päästelemmään, josko sormet ja tajunta vetreytyisivät muuhunkin tuotantoon. Onko se sitten kirjoittamista, maalaamista, tai muuta huuhailua. Ja samaan aikaan napsahtaa tajunnanvirrastani äidille ruokien teko. Tartunko moiseen, siinäpä menee sen kuusi tuntia rattoisasti, tarkoittaa tehokkaan hikisesti, erittäin epäitsekkäästi. Vai pyhitänkö päivän omille asioilleni, vaikka itsekkäästi. Osaisinko? Laskin ruokien vielä riittävän liki kolmeksi vikkkoa, siinä mielessä ei kiire, mutta se tikittää alitajunnassa. Tiki tiki. Alkoi korvissakin kutittamaan moinen, sekö se onkin, joka aina kutkuttelee. Muistutus kokkaamisesta, tikittää alitajunnasta ja muuttuu korvien kutinaksi. Olihan teoria! Varpaat on jotenkin jännästi, mitenhän ne noin menee, silleen rullalle, jalkaterä painaa niitä. Paleleekohan, toisaalta koira nukkuu vieressä voin varpaita siinä lämmittää. Kanantipuja tekisi mieli haudotuttaa kanoilla. Olisihan ne ihania, millaisia persoonia sieltä kuoriutuisikaan. Voisko tehdä munavaihtareita toisissa kanaloissa, hakisi vaikka harmaita ja suklaamunia, veisi omia tilalle. Huomaisikohan ne jos veisi ankanmunia. Sitten ne hautoisi, ja putkahtaisikin ankka kanan siipien alta. Olisihan sekin kiva yllätys. Tai en tiedä olisiko? Tällä viikolla olen taas tajunnut kuinka olenkin ylätyksistä pitävä ihminen, siis sopeudun muutoksiin nopeasti. Ja tulen niitä aina muillekin tarjonneeksi... Töissä sitä liikkuvaan junaan hyppäämisen helppoutta on kyllä ihmetelty, mutta taas se aukeni uudelle tajunnantasolle. Hyvä näin, ainakin minun mielstäni. Sillä olen tottunut siihenkin, ettei hommat aina suinkaan menen todellakaan omien suunnitelmien mukaan. Jos aina kokee kauheaa vastarintaa, marmattaa, tekee siitä ongelman, sehän alkaa hallistemaan elämää. Marmatus, tuskailu ja vastustaminen. Entäs jos vain heittäytyy, sopeutuu muutokseen. Mukautuu, ja opettelee uusia asioita, uskaltaa jopa nauttia tai mennä mukaan. Tarttuu hetkeen, elää tässä ja nyt, mitä sitä murehtimaan jos jokin asia ei mennytkään suunnitellusti. Jokin asia mielessä vierähti, sanahanoista virtasi. Niin, eilen taas järkkäsin työkuvioita. Eihän minun periaatteessa tarvisi, mutta kun sain hyvän idean. Vähän vietittelin ja nyt se on käytössä. Minulla oli suunniteltu työvuoro Oulaisiin maanantaille. Samaan aikaan minulle olisi töitä tarjolla myös Ylivieskassa. Otanko siis vuoron sovitusti vastaan. No enpä ota, vaan tarjoan sitä työkaverilleni, joka myös keikkailee. Hän voi sen tehdä. Sitten kysäisien Ylivieskan pomolta, onko minulle yhä käyttöä. On. Lanseeraan ajatuksen siis pomoilleni, että muutetaan vuoroa, annan sen toiselle ja otan itse toisen vastaan. Näin ollen tulee kaksi yksikköä autettua ja kaksi keikkalaista työllistettyä. Sehän on puolet enemmän molempia kuin mitä oli hetki sitten kalenteroitu. Samoin kun jouduin sovitun sunnuntaivuoroni jättämään väliin koronan vuoksi, tarjosin sitä itse työkaverilleni, sitten ilmoitin pomolle olevani siaraana ja tuuraajakin on jo järkätty. Sain kiitoksia, kahdesta suunnasta. Helppoa, teen näin luontaisesti ja mielelläni. Onko lie se organisointisuoni vielä olemassa, ratkaisukeskeinen ajatusmalli. Onhan se ja syvällä, onneksi sitä moni katsoo hyvällä. Taas iski runosuoni, sekö onkin päivän juoni? Son moi!

tiistai 8. maaliskuuta 2022

K-MIETTEITÄ

Viimeinen kuukausi on mennyt koronarallissa. Töissä moinen alkoi kaatamaan porukkaa, altistuksia minullakin ainakin 14 samalle viikkoa. Mutta meikämandoliini jaksoi porskuttaa, muutaman muun työkaverin kanssa. Tiukka oli turnaus, mutta yhdessä tehtiin, selvittiin. Moinen tiivisti työyhteisöä, hitsasi yhteen, oli omalla tavallaan kivakin savotta. Toisaalta olenhan sitä mieltä ollut, että tykkään turnauksista, silloin tehdään kun tarvii, sitten otetaan etäisyyttä kun on mahdollista. Keikkalaisena voin moisen työnkuvan helposti toteuttaakin. Samaan aikaan oli koko ajan valmiudessa, että saattaa k kaapata minutkin. Välillä sitä jo odotti, sillä tämä juupaseipäs on ollut kuluttavaa, vainoharhaista. Ja näinhän se meni, kun aikaisemmin sairastuneet alkoivat palata töihin, alkoi seuraavat tipahtamaan. Mutta yli viikon myöhemmin sain tartunnan, kuin olin mielessäni laskelmoinut. Jatkuvaa kotitestien tekoa, ennen töitä, töissä. Minun koronani oli helppo, ainakin omasta mielstäni. Oireista kolmantena päivänä vasta tein positiivisen kotitestin. Kuume sahasi pari päivää 35-39 välillä. Siihen toki liittyi horkkaa ja kuumeista oloa. En ollut suoranaisesti mistään kipeä, vain tokkurainen, hidas, pöllähtänyt, tympääntynyt. Keuhkojen alueella paineen tunnetta, läähätystä, muutama kuiva yskäisy, aivasteluja. Kaiketi minulla aistit sumenivat, outoja makuja tunsin, hajuista ei tietoa. Koirat suutani tarkkaan haistelivat, siinä olisi hyvät kotitestaajat. Maalasin todella pahanhajuisilla alkoholimusteilla liuottimien kanssa joka päivä, eikä moinen haitannut yhtään. Kaiketi niissä liuotinhuuruissa en mitään kipujakaan tuntenut. Päiväunia en nukkunut kertaakaan, hyvää ja syvää yöunta kylläkin. Päivät olivat todella pitkiä, kun ei kuitenkaan voinut tai uskaltanut oikein mitään. Koko ajan hiipi tietoisuus k-peikon pahuudesta, halusi lusia mallikkaasti. Olin jopa yli virallisten rajoitusten karanteenissa, kaiken varalta, itseäni kuunnellen, rauhoitaten. Viikko sitten keskiviikkona palasin töihin, otin annettuja päiväkeikkoja vastaan, sillä halusin testata työkykyni sovittuihin yövuoroihin. Hyvin jaksoin, teki niin hyvää päästä töihin. Kotona alkoi seinät uhkaavasti lähenemään, ja kas kummaa päädyinkin omassa koronassani omaishoitajaksi. Se ei nyt ollut minun suunnitelmani, mutta k laskeutui muillekin. Tein siis kolme yötä, jaksoin vuorot hyvin, mutta en juurikaan osaa nukkua yövuorojen välissä. Eilinen oli sitten todellinen nukkumapäivä, nukuin pitkin päivää, otin vahingossa iltaunet ja sen päälle vielä täydet yöunet. Nyt luulisi eukon olevan levännyt, olenkin. Tosin yöpaitasillani yhä naputtelen, mutta kohta starttaan ja menoksi. Eilen minulle neljää uutta yövuoroa tarjottiin, niistä osasin kieltäytyä. Toki siinä oli jo muitakin suunnitelmia niille päiville. Ensi viikonlopun teen taas samaisen kolmen yön putken ja loppukuusta toisessa yksikössä kaksi yötä. Kahdeksan yövuoroa on paljon yhdelle kuukaudelle. Mutta sillä konstin saan enemmän vapaata päiviini, nytkin mulla on käytännössä lähes lomaviikkko, vain muutama pikku työpyrähdys. Näin minä tämän taktisesti laskelmoin. Mutta edelleen, tavallaan nyt vasta yskityttää. Aaamut ovat tukkoista ja raskasta läähätystä, kyllä ns helppokin korona voimavaroja verotti, sen huomaa. Sunnuntaina Lintulan siivouksessa huomasi, että talikko oli painavampi, pakkanen tuntui putkissa, homma hoitui verkkaisemmin. Samoin korvissa on tunne, sekä ikenissä. Kaiketi poskiontelot ovat turvoksissa ja painavat yläikeniin. Aivoissani on paksusti sumua yhä, liekö yhä myös yövuorojen jäänteitä, sillä nukkumttomana aivosumua kertyy nopeasti. Mutta ohjeiden mukaan ja rajoissa olen työkykyinen, kyllä koen olevani, mutta tuntemuksia on siis monenmoisia yhä. Tai paremminkin nyt vasta. Ääni on todellakin bassoksi madaltunut, haju- ja makuaistista ei oikein ole havantoa, välillä aistii, välillä taas ei. Samoin muulla sakilla, välillä kuulostaa, että nyt sitä vasta sairaita ollaan. Mutta näillä mennään, yhä hiukan hiimaillen, sallien, itseä kuunnellen. Nöyrän leppoisasti elellen, lepoa ja palautumista todellakin hakien. Enkä todellakaan vähättele sitä mitä moinen virus voi aiheuttaa, olen omalta kohdaltani vain suunnattoman kiitollinen kun koen päässeeni vähällä, helpolla moisen suhteen. Vastushan on todellakin suuri, kierä ja yhä tuntematon. Jaloissani nukkuu kolme koiraa ja kissa, lämmittää kivasti. Yöllä oli satanut lunta, onneksi vain kevyt kerros. Luntahan olemme saanet todella paljon, kinokset ovat yhä mittavat pihassakin. Lomalaiset postaavat kauniita talvilomakuvia ympäri Suomen. Jossakin vaiheessa minäkin jopa hiihtämistä ajattelin, ihan itse suorittavani. Onneksi tuli tuo paha k, nythän minulla on oikea syy siirtää edes hiihtämisen ajattelua, ainakin vuodella. Ei tee hyvää keuhkoille, pitää siis malttaa. Ymmärtänet tämän yskän. Mutta nyt päivävaatteet päälle, vielä kerran unihiekkojen kaapimista silmäkulmista. Hyvää naistenpäivää naiset ja naisoletetut.