SITÄ SAA MITÄ... TEKEE

Jepulis, tämän aamuni aloitin kahvilla. Kas kummaa. Vein myös esikoiseni aamukuudeksi töihin. Mille alkaisin, hetken siinä jahkasin. Muut nukkuivat, Ukkokullalla on vallan kesäloma, antaa nukkua niin paljon kuin sielu sietää. Starttaanko pelit ja vehkeet, jolloin kaikki nousisivat meteliin, kenties sillä väärällä jalalla ja kesken unien.

Starttasinhan minä, mutta aivan erilaiset pelit ja pensselit. Painelin pihan perälle maataloushalliin, jonka nyt ateljeekseni ole vallannut. Liki 300 neliötä tilaa roiskia, tykkään, niin tykkään.

Aloitin siis roiskimisella päiväni. Seuranani kaikki lemmikit ja muutama laululintu.

Uku pesii kuusessa.

Lele seuraa pääskystä.

Kotitanahu aamulla puoli kuudelta.

Pelit ja pensselit.

Sain vaikutteita aamuisesta maisemasta ja tunnelmasta. Maalasin lähes identtiset taulut, vasemman puoleisessa olen käyttänyt enemmän pulloharjaa.

Kyllä ihminen tarvitsee roiskimista, jotta jaksaa elää ja roiskia. Jälleen sen tajusin ja myönnän. Kolme aivan valmista taulua, pari siinä tulollaan. Eikä tuo aika ole keltään tai mistään pois, sehän on vain sitä omaa aikaani, jonka käytän niin kuin huvittaa. Minua huvitti maalaaminen. Omassa rauhassa, omien korvien kohinassa, ajantajuttomana. Huh, teki hyvää. Leipoa ehdin myöhemminkin, ehkä kuitenkin ennen juhlia, jos maltan.

Eilen olemme pesseet ikkunat, sohvan ja muutama listakin löysi paikkansa ovensuihin. Eilisen oli aurinkoista, myös piha- ja pyykkihommeleita siinä sivussa. Toppavaatteiden pesuakin, josko niitä ei enää tarvitse. Pesin myös innoissani meidän sängynkin, joka kuivuu yhä, sain nukkua olohuoneen sohvalla, mies näytti nukkuvan rahipatjalla. Mutta nyt on puhdasta ja niin raikasta. 

Tuota hallia olen miettinyt, mikä se on, pitäähän sillä olla nimikin. Onko se HalliAteljee, HAteljee, Taidetalli, TaideHalli, Huuhaa-Halli, HalliHuu, HuuHalli, Veistämö, Verstas, Väsäämö, Värittämö, Salonki, Nollaamo, Tiinaamo, Tiinala... Saas kahtoo, mikä alkaa maistua omalta, vai putkahtaako jostakin muualta nimi moiselle. Minullahan on jo nimi tulevalle (?) navetta ateljeelle, se on Naveljee. 

Aikoinaan meillä oli pihalla patsas nimeltä Melina, suihkulähteemme oli Solina ja terassimme Pulina.Tänne olen jo kauan, tosi kauan, sitten suunnitellut sellaista pyhättöä, hiljaisuuden ja valon rakennusta, kenties kasvihuonetta muutamalla twistillä ja idealla, jota voisi vaikka kappelina käyttää. Siitä tulee, tulisi, Kippeli. Eihän joka muijalla omaa Kippeli-kappelia pihassa olekaan. 

Äsken vessanpeilistä tajusin, että on tullut maalattua. Naamassa oli roiskeita, käsivarret aivan tahroilla, tunika ja olemus todella nuhjuinen. Ja kaiken lisäksi olen moisessa huuhaatilassani kahvitellut vieraidenkin kanssa, kolme vierasta tälle päivää on ehtinyt käydä. Noooh, ehkä moinen huuhaa-habitus kohdallani ei aivan uutta ollut. 

Tuplamme, ainoa sellainen, päättää peruskoulunsa. On se helevetin väärin, että kaksosia on vain yksi! Aina tällaisissa virstanpylväissä todellisuus räiskäistään päin näköä, kaikki selkeästi konkretisoituu. Olen seurannut muidenkin lastensa tai nuortensa, menettäneiden keskusteluja,

sama piikki osuu heidänkin kipeään paikkaansa, jokaisella hieman eri lailla. Kun ikätoverit valmistuvat, pääsevät ylioppilaiksi, ripille, muuttavat, saavat opiskelupaikkojaan. Nousevat omille siivilleen, turvallisesti ja pikkuhiljaa, suunnitelmiaan toteuttaen. Ei moni tule ajatelleeksi, uskalla edes ajatella, että kaikkien kohdalla ei ole samoin. Joidenkin lento on ollut todella lyhyt, joidenkin jopa nuoruuteen saakka. Mutta sitten se on kuolemalla katkaistu. 

Vai ajattelisinko mieluummin niin, että olen saanut omani lentokypsäksi, hän on noussut siivilleen... Ajattelen, sillä en halua ajatella menetystä koko ajan tuskan kautta, koen tilanteen olevan myös tyttärelleni mahdollisuuden johonkin, johon me emme ole vielä valmiita. 

Kävin lauantai-iltana puolikahdentoista aikaan haudalla, vein tuomenkukkia. Odotin yhtä tytöistä töistä, joten hyödynsin ajan. Ohitseni ajoi häistä palaava tuttu pariskunta, he pysähtyivät. Uskalsivat pysähtyä, sillä eihän se varmaan yleisin paikka ole öiseen aikaan liikkua, hautausmaa. Toki tunnistivat meikäläisen vauhdistakin. Oli kiva jutella, vaihtaa kuulumiset ja jatkoimme matkojamme. 

Öinen hautausmaa, se on omanlaisensa, hiljainen ja eläinten valtaama. Olen ihan umpiöinäkin sinne ajautunut, milloin tanssimasta tai kavereilta palatessa.Voin käydä siellä koska vaan, se on minulle hyvä paikka, vaikkakin ikävä kolkuttelee siellä monta kertaa konkreettisemmin.

Olemme suruistamme puhuneet, kyllä se on näin, että koemme asioita perheenä samoin. Joka ainoa päivä lapsemme on mielessä, muistoissa, tarinoissa ja ikävä keikuttelee. Muistot muuttavat muotoaan, nyt voimme käsitellä ja muistella jo hyviä muistoja, ei niinkään lapsemme kivun ja sairauden kautta. Suru on ja pysyy meissä, mutta se ei lamaannuta tai estä meitä elämästä. Se on lyhykäisyydessään näin, saamme olla kiitollisia että kykenemme jatkamaan kaikesta huolimatta ja sen kanssa. Olemme etuoikeutettuja, sillä sekin on hirveä kohtalo, mikäli suru lamauttaa ja tukahduttaa oman elämän. Ainakin tänään asiamme ovat suhteellisen hyvin tämän todellisuuden suhteen, olemme pinnalla. Ainakin nokka ja silmät ovat. Itse asiassa eilen yritin alkaa lukemaan syövän teemalehteä, joka yhä meille tulee ja muistuttaa menneestä. Pääsin pääkirjoituksista vähän edemmäs, kunnes yksi typy kaatoi maitoa lasillisen lehdelle, tietenkin vahingossa. Aivan valui ja liimautui. Kannoin kierrätykseen uitetun lehden, ajattelin, josko minun pitää alkaa vieroittaa itseäni moisesta teemasta, päästää irti. No ainakin tuon lehden verran päästin konkreettisesti syövästä irti. Mutta sekin on omaan tajuntaan tatuoitu todellisuus, johon törmää yllättävän monessa paikassa. Samoin törmään tarinoihin, rankkoihinkin sellaisiin. On hienoa, että joku uskaltaa avautua minulle aiheesta, ottaa asian ja siihen liittyvät aihepiirit esille. Kait ne tajuaa, että saatan tajuta, mistä on kyse. Jotain tajuankin, vertaistuen merkitys on edelleenkin aivan valtava, puolin ja toisin.

Mutta nyt teille aamuisesta tuoskinasta muutama kuvajainen. Nyt menen, ehkä halliin sateen ropistessa fiilistelemään, ehkä alan leipomaan. Ehkä otan tirsat. Eikös matalapaineen kuulu nukuttaa, sateellahan kuuluu olla viltin mutkassa ja rentoutua. Sitä saa mitä tekee, jos tekee.

MUISTIN

Tälle aamulle muistin visioni, miksi tämänkin blogin aloitin. 

Minullahan oli selkeä ajatus kirjoittaa täällä mm "taiteesta", jota saan aikaiseksi. TiinaPiippoArtin sivuiltahan päätyy myös tänne. Samaan aikaan omatunto on kalvanut, kun niin usein heittäydyn kirjoittamaan huuhailuistani. Nyt kun tuo muisti yhtäkkiä avautui, tajusin, että minähän voin tehdä mitä haluan. Senkin suhteen mitä täällä kirjoitan. 

Lukee ken haluaa, jos haluaa... Helppoa, kunhan muistaa.

Ei sen puoleen, ei minulla tälle aamulle ole juurikaan "uutta tuotantoa" taiteen saralla, mutta muutama ajatus on jälleen vierähtänyt saralla jos toisellakin. Kauheasti kuplituttaa maalaaminen, nyt haluaisin kokeilla vaikka ja mitä uusiakin juttuja. 

Eilen kävin koululla, sain ostaa myös pikku purkkeihin maavärejä. Niiden kanssa sekoittelu, marmoroinnit, pintakäsittelyn opit, kuinka ne jalostaisin tauluihini. Sitten minulla on maalamattomia pyöreitä taulupohjia peräkontillinen. Juuri sain viestiä uudesta näyttelystä, oiskohan tuo viides näyttely tälle vuodelle, jostain niitä pulpahtelee... Minähän otan ilolla tarjouksia moisista vastaan. Tuntuu kyllä suunnattoman kivalta ja rohkaisevalta, kun otetaan yhteyttä. 

Samaan aikaan olen tajuavinani tämän uuden asuinpaikkamme mahdollisuudet. Suuren suuri maataloushalli, sehän on minulle suuren suuri ateljee koko kesän ajaksi. Saan olla siellä juuri niin laajasti ja laaja huuhaa kuin huvittaa. Voi vitsi, kyllä minä otan sen tilan haltuun!

Siirrän kaikki romppeeni sinne kesäksi, saan valtavasi tilaa keskusvarastooni sisällä. Hallissa ei myöskään pienet roiskeet niin haittaa, vaikkei sielläkään aivan läämältään pysty ja kannata heilua. Siellä voin tehdä myös kankaiden värjäyksiä, maalauksia aurinkovärjäyskokeiluja... Ja ja ja ja.

Kauhea intopiikki nyt kiilaa minuun, sisuskaluissakin tuntuu. Voi kunpa aamut olisivat niin lämpimiä, että tarkenisin jo kukonkiekaisun aikaan halliin. Itse asiassa näin unta kanoista ja kukoista, pitäisikö tähän hätään pihalle hankkia sellaisetkin. Värikkäät, innokkaat kopsuttelijat, heltanheiluttajat.

Mutta nyt kun tämän kaiken muistin, päätän lopettaa naputtelun heti ja justiinsa. Nyt on kaikkea kivaa korvienvälissä, jotka odottavat reittejä ulos. On siinä jossakin myös pikkuleipien leipomiset, tyttöjen mekkokriisiin kannanotto, kesäkukkien silmäily istutuksineen.

Mutta ikkunoidenpesu ja muu niuhotus saa odottaa, odottakoon vaikka ensi viikkoon.

MIETTEITÄ

Nyt minä olen mennyt oudoksi, kirjoitan illalla, kello on puoli yhdeksän. Ihime mietiskelytulva nousi korvien välistä. Toki minun jalkani on hiukan huonolla hapella, yritän olla sitä rasittamatta. Nilkka ja jalkapöytä väännättelee outoihin asentoihin. Joka sitten heijastelee sinne ja tänne. Jälleen mietin mikä on se alku ja mikä heijastus. Jalan lepuutus motivoi, sillä juhlia varten minulla oottaa aivan herkku korkkarit, eihän niitä voi käyttää, jos jalaka ei pelitä. Niin kerta.

Konsertti oli ja meni hyvin, oli aivan ihanaa olla lavalla kuoron kanssa. Kuorolaisuus on minulle tärkeää, saada kuulua siihen. Kuorolaisissa on myös loistavia solisteja, huippukauniita ääniä. Se valtava yhteinen voima ja ilo, ai että, sitä on vaikea edes kuvailla.

Alitajunta laulaa yhä, aamuisin on milloin mikäkin biisi korvamatona. Jännä, että öiseen aikaan osaan myös muiden äänien stemmat, laulan unissani itse ja yksinäni kaikki kolme-neljä ääntä. On se huikea tuo itsetunto ja alitajunnan voima, ei voi muuta kuin nauraa, kun aamulla yrittää ääneen tapailla muita stemmoja. Ei irtoa ihan yhtä suveneeristi kuin unissaan. 

Voi kunpa samoilla lämmöillä, opeilla ja fiiliksillä olisi muitakin keikkoja.

Tänään olen miettinyt ja puhunut säälistä. Otetaanpa vaikka esimerkki, että ihminen avoimesti kertoo sairaudestaan, diagnoosistaan, tilanteestaan, kokemuksestaan... Aina on selkään iskijöitä ja tuomitsijoita, kuulemma säälipisteitä kerjää moisella avautumisella. On toki asioita joita jokainen pitää itsellään, mutta muutaman vuoden avoimuudella ja jauhamisella voin sanoa, että moinen on ainakin omaa oloani helpottanut. Saanut ja antanut myös vertaistukea, sekin on äärimmäisen tärkeä voimavara. Säälillä ei jaksa kukaan, ei sitten niin millään. Eikä säälimällä asiat kummene, säälittävä ainakaan jaloilleen pääse. 

Olen myös miettinyt millainen ihminen olen itse, olenko minä se joka vien ihmisten voimavarat, imen muiden energiat. Onko se syy minun kartteluuni ja minusta vieraantumiseen? Ainakin itse todellakin mustavalkoisesti kierrän ne ihmiset kaukaa, jotka minua kuormittavat liiaksi tai olen tyhjiin pumpattu kohtaamisen jälkeen. Enkö itse tajua siis tekeväni muille sitä samaa, ja siksi huomaan etäisyys vain kasvaa. Vai olenko minä kaikkea muuta kuin pinnallisten liibalaabojen jauhaja, haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä, suoraan ja suomeksi. Aihepiireistä toisiin vaihdellen, pomppien ja hypähdellen.

Sitten olen miettinyt haudalla käymistä. No nyt joku ajattelee, että taas se aloittaa... Niin aloitan, jälleen, sillä se on elämääni ja kuuluu viikkorytmeihini. Niin siitä haudalla käymisestä. Kuinka usein siellä käydään, milloin käy liian usein tai liian harvoin? Miten sen määrittää. Jostain syystä nyt olen rampannut siellä lähes päivittäin. Onko syytä olla huolissaan, nyt se on vajoamassa säälittävään surunlaaksoon ja taantuu suremisen prosessissaan. Sillä kyllähän suruun kuuluu monet vaiheet, samat asiat kaikki käyvät läpi, minä olen käynyt monia asioita jo lapseni eläessä. Toivon toki, etten joihinkin rankimpiin vaiheisiin juuttuisi vuosikausiksi tai pysyvästi, suru muuttaisi muotoaan ja tulisi helpommaksi elää. Nyt olen taas hautakiven(i) kauneutta ihastellut, olen tyytyväinen valintaan. Kuinka upeasti se heijastelee patsaita, kukkia, milloin minua tai kynttilöitäkin. Eilen yhden Surusiskoni kanssa viestittelin, hän ei käy kovinkaan usein haudalla, sillä hänelle se tuo tuskan yhä selvemmin ja todellisuuden pintaan. Itselle se ei ole kuitenkaan sellainen tuskan paikka, toki ikävä vavahduttaa ja todellisuus kouraisee aina, mutta minulle ne käynnit tekevät hyvää. Saan olla myös levollisin mielin, että nyt lapseni asiat ovat hyvin, jatkuva epätietoisuus ja pelko on poistunut.

Olen myös lukuisia kertoja miettinyt, kuinka hän jaksoi elää ilolla, kuplien, voimalla ja vauhdilla, vaikka tiesi mitä on tulossa. Täysillä, jokaisen hetken. Sitä oppia toivon itsekin noudattavani, jokaisessa päivässä on mahdollisuuksia. Vaikka niitä persnettopäiviä kuuluukin jokaisen elämään, koen olevani positiivisuuden puolella. Mutta minä käytän todella arastellen sanoja onnellisuus ja rakkaus, ne ovat minulle samaan aikaan todella kipeitä termejä. Olen myös havainnoivani liiallisen onnellisuuden tykitystä, haistan joissakin tapauksissa kääntöpuolen, jonkin peitellyn kipupisteen. Ei se, että on kaikki vimpan päälle hienoa ja täydelliseksi hiottua korjaa vaikka piiloteltua perheväkivaltaa, peliriippuvuutta ja muita rajujakin ongelmia. Ihan kuvottaa ajatus, että pitäisi yrittää elää teennäisen ihanasti, kun ei tämä nyt aina niin herkkua ole kaiken maailman asioineen. Mutta on huikea saavutus kuitenkin, että pääsääntöisesti koen olevan plussan puolella ja moni asia on hyvin.

Tämä jokiranta, ai että se on iso plussa. Jaksan nauttia, hämmästellä ja ihastella sitä jatkuvasti. Tänäänkin aamukuudelta olin jo yökkäreissäni rannassa. Kissat vihjasivat onkimisella, mutta en lähtenyt. Nyt Ukkokulta on ongella, sai kehräävän ja jaloissa pyörivän lauman mukaansa. Viikonloppuna oli muutama puuha meneillään. Olemme taas tehneet aivan ennalta suunnittelemattomia asioita, näinhän se tuppaa menemään. Projektit vaihtuu ideoiden myötä. Mutta sain minä kylvettyä jo kesäkukkia ja hyötykasveja, muutama perennakin löysi paikkansa. Meillähän muutti myös iso määrä kiviä mukana. Jaksamme yhä niitä ihastella ja kotiuttaa uusille paikoilleen. Muka muistamme mistä mikäkin kivi on kotoisin, kuka löysi ja missä se oli... Toki tässä on paljon laajempi piha, saamme varmasti kotiuttaa muutaman uudenkin kiven. 

Tuomi on kukassa, eilen oli Suomen lämpimin paikka, kyllä se näkyy luonnon heräämisenä. Moni asia suorastaan räjähtää kasvuun. Tänään piti sataa, satoikin vain aamusta. Tarkkaan ottaen 06.08 alkoi pieni ripsottelu, päivä on ollut poutaa, äsken vähän tuntui että voisi taas muutama pisara tulla. Kyllähän sitä vettäkin kaivataan. Kirkkaankeltaisia sitruunaperhosia on ollut myös, en muista pitkiin aikoihin sellaisia nähneeni. Nyt niitä oli nähnyt moni muukin. Todella kauniin värisiä. Sudenkorentoja odottelen innolla, nehän ovat niitä minun voimaeläimiäni. Jokirannassa niitä riittää.

Tänään on ollut jännä päivä, olen törmännyt moniin tuttuihin, ihan sarjana, vaikka kävin vain muutamassa paikassa. Yhden ystävän kanssa myös päiväkahvittelut onnistuivat, tällä kertaa aika helpostikin. Välillä on viikkoja, että ristiin menee ja yhteistä parituntista on vaikea löytää. Aamusta leivoin, mutta nyt on jo pikkuleipäkuppi tyhjä. Jokainen vähän testaili, ilmeisesti resepti oli hyvä, jos pikkuleivät katosivat parempiin suihin. Maalatuttaisi, joo senkin tiedätte. Joku päivä tässä heilun värien kanssa. Samoin muistelen kaipauksella viimekesäisiä aurinkovärjäyksiä kankaille. Haluan tehdä niitäkin, pihalla se on helppoa, siistiä ja nopeaa. Iiiiik, kohta on kesä jo ohi, ehinköhän minä tehdä kaiken mitä suunnittelin, vaikka en edes ole kauheammin ehtinyt vielä suunnittelemaan. Mitähän sitä keksisi, jos oikein suunnittelisi. Parempi kun ei liiaksi suunnittele, elää hetkessä. Nautin täysillä asioista, jotka aiheuttavat nautintoa. Aika yksinkertainen kaava.

Nyt iltapesulle ja nukkumaan, että huominen uusine mahdollisuuksineen on nopeammin vastaanotettavissa. Välillä huomaan olevani myös vanha, raihnainen, mutta en viitsi siitä julkisesti kertoa. Näillä mennään.

VARJOA JA VALOA

Varjoa ja valoa, on tämän päivän, koko viikonlopun teema. Varjot ja valot risteilevät elämässä, vuorottelevat, ovat samaan aikaan läsnä. Välillä voimistuu valo, syrjäyttää varjon ja yks kaks homma on toisin päin. Tänään on kuoromme konsertti juuri tuolla teemalla. Musiikkia synkästä ja kipeästä hilpeään ja hauskaan. 

Ovatko valot ja varjot toistensa vastakohtia? Tuota olen nyt aamulla miettinyt. Mielestäni ei, sillä molempia tarvitaan, ilman toista ei olisi toistakaan. Valokaan ei korostu, ellei sitä varjo tuo esiin.

Eilinen meni treenien ja koristelun ohessa esikoisemme ylioppilaskuvauksissa. Ihana, lahjakas ystäväni oli kuvaajana. On huippua nähdä ammattilaisen ote, tietotaito kuvaukseen. Ja mitä kaikkea se onnistuakseen vaatii. Siinä sai heiluttaa valkoista, foliota, ojentaa oksaa, pitää tikkaita, taivuttaa, kontata, ojentaa, kannustaa, olla apuna enemmän kuin haittana. Maallikkona ajattelisi, että onpas kiva auringonpaiste, nyt kuvaamaan. Oli kiva auringonpaiste joo, mutta se on myös raaka, heijastaa älyttömän määrän varjoja. Liika on valossakin liikaa. Soppeli pilvipouta on ihanteellista. Näinhän se on elämässäkin, ei liikaa hekumaa, ei liikaa vaikeuksia. Tavallinen, tylsän rattoisa arki, siinä on tavoitetta. Niin ja sainhan minä tehdä kampauksen, koruina oli hankkimani synttärikorut. Niin ja tyttäreni on todella kaunis, niin on muutkin, mutta ennen kaikkea kuvaukset onnistuivat loistavasti. Neiti sai tunnelmaltaan juuri sellaisia kuvia kuin sanallisesti määrittelikin. Omien tytärteni kauneus, sekin on jotain käsittämätöntä, muistan sanoa heille sen usein. Mutta jos sattuu huono hiuspäivä vaikka, moinen otetaan sarkasmina tai pottuiluna, mutta tosiasia on että ne on kyllä söpöjä. En kuuna päivänä kuvitellut saavani noin kauniita ja lahjakkaita lapsia, ja nyt niitä on lauma.

Tulin juuri haudalta, aamukahdeksan tervehdykseltä. Kovin oli hiljaista ihmisten osalta, mutta sirkutus ja pyrähtelevät linnut kuuluu hautausmaalla aamuihin. Viereisellä haudalla oli virkeä ja kesy västäräkki, joka heilutti pyrstöään vimmatusti, antoi puhutella. Tai siis minä sille höpötin, en tiedä antoiko se lupaa, tuskin kysyinkään. Kunhan höpötin. Eilenkin kävin, samalla höpötin syntymäpäiväonnittelut viereisen haudan nuorellemiehelle. Väärä paikka viettää nuoruutta, kyllä se pitkän varjon vanhemmille langettaa. Hauta nimittäin, eihän nuorien, lasten ja keskenkasvuisten paikka ole meidän käsityksemme mukaan haudassa. Ei edelleenkään, ja siltikin heitä on siellä paljon. 

Aamuinen peilikuvani näytti myös varjoja olevan, silmien alla. Meikkipussistani löytyy yhä valokynä. Tytöt antoivat sen minulle joksikin lahjaksi, olen saanut niitä useampia. Valokynä. Kaikkea sitä. Vedä äiti tuota silmiesi alle, se kirkastaa sun mustat silmänaluset, näytät pirteämmältä... Viisaita lapsia, monessakin asiassa.

Sitten noihin ylioppilasjuhliin. Meillähän lähenee ensimmäiset. Mietin pitääkö minun alkaa omaa mielipidettäni muuttamaan sen suhteen, sillä tulosten tultua julki alkoi kauhea kuhina ja suksee. Viestejä, halauksia, puheluita... Kaiketi se on yleissivistävä ja tärkeä etappi, saavutus, en sitä kiellä. Enkä varmasti iki maailmassa itse tällä nykysivistykselläni moista lakkia saisi ja etappeja tavoittaisi. Minun etappini ovat aivan toisissa kategorioissa. Siis olenhan minä ylpeä, kiitollinen ja otettu lapsistani, se on totta. Mutta se, että ihmisarvo ei muutu onko lakkia, vai ei, se on ja pysyy. Se ei saa määrittää kuinka sinua kohdellaan tai kuinka kohtelet muita. Se on saletti. Vaikka joku tytöistä ei lukiota suorittaisikaan, hän ei ole yhtään sen huonompi kuin lukion suorittanut. Ei todella. Ja ihan yhtä lailla joutuu siivoamaan, vessoja pesemään ja imuroimaan, oli koulutusaste mikä tahansa. 

Haudasta vielä, taas, varmaan jo ajattelet, että aina se vain jauhaa... Joo, niin jauhankin, mutta minähän kirjoitan elämästäni, sinä on sulassa sovussa aamukahvit, haudat, eläimet, luovuus ja kaiken maailman havainnot. Ihailin lapseni, ja tulevaa omaani, hautakiveä. Voi kuinka se on kaunis, katsoa ja koskea. Siinä on upeita valon heijastuskohtia, rouheutta, sileyttä, kiiltoa mattaa ja tunnetta. Ihan piti aamulla sitäkin ääneen kehua, samalla kun sivelin kiveä, halkeamaa, ristiä. Kesäkukkia suunnittelin, vedämmekö samoilla teemoilla kuin kotipihassa. Saimme kaksi rouheista perunansiemenlaatikkoa, niihin on nyt istutettu maahumalaa, orvokkeja ja markettaa, viimeistelty kivillä. Toin kukkaset eilen, ja sain kuoroharkkoihin kuvan valmiista. Näin ne hoituu. Jokirantaan on myös kivistä tehty sellainen istuinpaikka. Tänäkin aamuna istuin rannassa eläinlauman kanssa. Tiira sukelteli tyynestä joenpinnasta kaloja, linnut sirkuttivat, kissat kehräsivät. Laumamme seassa on ollut myös Kaapo-siili, sille olemme lukuisia kastematoja syöttäneet. Siinä se on rouskuttanut niitä menemään kissojen katsoessa muutaman sentin päässä tapahtumaa. Aamukuudelta nousin, kahvit join sisällä. Sitten tein oman pihan nokkosista, pinaatista, banaanista ja kaiken maailman sörsseleistä smoothien, jonka siemailin yökkäreissäni rantakivellä. Nyt saat kadehtia, oikeasti. Tämä on uskomattoman hieno paikka asua. 

Etupihalle paistaa aamuaurinko, siihen haluaisin vielä sellaisen aamukahvin juomapaikan. Ehkä lasihuoneen, melkein kuin kasvihuoneen huuhaa perspektiivillä, edes portaat tai pieni terassi aamukahvipöydällä, tai jokin muu paikka jossa moiseen olisi mahdollisuus. Pitää suunnitella... Nyt kun tässä elää, asuu ja havainnoi, löytää monia uusia näkökantoja, ennen kaikkea mahdollisuuksia asioille. Toiminnoille, tekemiselle ja yhtäkkiä nouseekin varjoista esiin sellaista, mitä ei ennen ole arvostanut ja ne ovat olleet pimennossa. Viime kesänä ladonseinä, sellainen punainen, kauhtunut, mutta siskoni hääkuvien taustana moinen rosoinen rouheisuus olikin aivan upea, kaunis ja kuvauksellinen. 

Jospa siis minunkin mustat silmänaluseni antavat hyvän kontrastin kirkkaaksi maalatuille huulille. Huulipuna on ehkä helpompi kuin se valokynä... Niin ja hymy valaisee enemmän kuin monikaan kosmeettinen mömmö. Eilen asioin ihmisen kanssa, jolta ei todellakaan irtoa hymyä. Jostain syystä minulla on aina kiire pois siitä tiulanteesta. Onko elämä todellakin koko ajan noin ruttuturpaista? Entäs sitten jos tulee elämässä oikeesti turpaan ja menee ruttuun, kuinka se naama sitten pannaan? Tämä varmaan on taas minun oma visioni aiheesta, en tunne ihmistä, toisaalta kun pakenen aina paikalta, en anna myöskään tutustumiseen mahdollisuutta. Taidankin minä olla tässä se varjopuoli.

Mutta nyt, suihkunraikkaana, minun on aika katsoa hiusteni tilanne, kerkesikö ne kuivua ja mihin asentoon. Olen jopa käynyt kampaajalla tälle viikolle, hiukseni saivat väriä, valoa ja varjoja. Kuulkaas nyt ei harmaa tyvikasvu pomppaa, vaan pomppaa kaunis kupari, joka kimmeltää pilviselläkin säällä. Huulipuna, vedänkös vaikka tomaatinpunaista, kuulemma ruskea vanhentaa...  Tänään olen turhanmainen valoissa ja varjoissa.

Tulkoon kaunis päivä, heijastukoon valo, kauniine varjoineen. Monia asia on kohtuullisen hyvin näidenkin realiteettien valossa.

HUONO HOUSUPÄIVÄ

Odotan loppujen heräämistä, jotta voin imurin käynnistää. Olen tehnyt työläisille kansasalaattia valmiiksi, tiskikone jyskyttää, pyykkikone pyörii. Tänään taitaa olla huono housupäivä, oli itse asiassa maanantainakin. Kun on housuja, ja lempihousuja. Arvatenkaan tämänaamuiset eivät ole ne lempihousut. Vaikka olen ne itse ostanut, sovittanut, valinnut ja ihastunut niihin aikoinaan. Ja jos kerran olen hankkinut, niin sitten pidetään, vaikka se aiheuttaakin huonon housupäivän. Tyhmää, tiedän. Samalla ymmärrän tyttöjen huonoja housupäiviä. Ovat joskus jossakin ihastuneet, mutta jäävät käyttämättä.

Nykyisin niin moni asia on joustavaa, elastista ja stretsiä. Ihananasti istuu ja pysyy kun sovittaa, mutta kun pidät päivän, tai muutaman tunnin, niin johan valuu. Juuri se valuminen aiheuttaa huonon housupäivän, saati sitten viimeistelee polvipusseilla. Yhdet, hieman vajaamittaiset vielä kaiken lisäksi availevat vetoketjua itsekseen. Saa taas ihmetellä kuinka olenkin päätynyt sinisiin farkkuihin? joustosellaisiin? vajaamittaisiin? Hetken housuostohurmos, myönnän. Nyt palelee nilkkojakin, moinen  vajaamittaisuus, ihan sisälläkin palelee.

Tiedän, että kunhan tästä koneelta nousen, menen ja vaihdan valuvat, automaattisesti vetskaria aukovat, venyvät ja vajaamittaiset housut niihin idioottivarmoihin ja turvallisiin housuihini. Pistänkö nämä kiertoon vai työstänkö kankaana. Ties vaikka muutaman farkkupussukan tai tilkkutyön näistä duunaan...

Se niistä housuista.

Eilen kävin katsomassa erityislasten kevätjuhlan. Liikuttavan koskettavaa ja ihanaa, äärimmäisen aitoa! Voi kunpa itse kukin rohkaistuisi tajuamaan ja tiedostamaan aihepiirin, ennen kaikkea lopettamaan oman naukumisensa "normaali arjen" haasteista ja ongelmista, kun peilaisi asiaa niiden perheiden osalta, joissa on oikeasti vaikeaa ja haastetta. Nostan hattua perheille, kuinka hyvin he jaksavat ja hoitavat lapsensa ja asiansa. Kuinka suloisia, aitoja, vilpittömiä ja onnellisia kyseiset estraaditaiteilijat olivatkaan. Tunsin suunnatonta ylpeyttä "omista" lapsistani, ja heidän vanhemmistaan.  On etuoikeus päästä perhetyön kautta moiseen osalliseksi. Kuinka valtava saavutus on saada joku lapsi vaikka tuettuna kävelemään näyttämön halki tai huiskuttamaan yleisölle. Kuinka paljon he itsensä ylittävät ja rohkeutta moiseen keräävät. Kuinka opettajat ja ohjaajat osaavat valjastaa ne huippupiireteet lapsista esille, vaikkapa hymyn, huiskuttamisen, rytmitajun tai huumorin.

Itse jouduin hiukan liukkaasti lähtemään heti esityksen päätyttyä kuoroharkkoihin, mutta ehdin molempiin, se oli pääasia. Yhden kuorokaverin kanssa seurasimme esitystä, mietimme voisimmeko ottaa mallia omaan konserttiin. Täysillä laulaen, onnellisena, selkä suorana ja yleisöön käden alta kurkkien ja huiskuttaen, kun näkee tutun katsomossa. Kerta kaikkiaan heittäytyen ja ilolla. Mutta sitä alkaa isossa porukassa olemaan kaiken maailman käyttäytymissääntöjä ja mokaamisen pelkoa, pitää yrittää olla ettei herätä ajatuksia, varsinkaan negatiivista huomiota. Kyllä, yritän olla ja yritän pysyä omassa äänessäni, vaikka hieman meinaa heilututtaa aina rytmin mukaan. Sisäinen lapsi ja heittäytyminen puskevat väkiselläkin pintaan. Tai onkohan se klovneriankin syytä, ansiota, ihan miten vaan. Moka on lahja, kun se sattuu aitona kohdalle. Siitä pitää osata huumori repiä, huononakin housupäivänä. Mutta yritäppä mokata väkisellä lahjakkaasti, se onkin melekonen temppu. 

Niin ja minunhan on pakko paniikkihäiriöisenä ihmisenä ja estraadilla heilua. Jos en heilu, kadotan paikantajun ja maatuntuman. Jos yritän olla paikallani, vailla liikettä, tunnen kuinka korvissa kohisee, silmissä sumenee, hyperventiloin, alan vapista, hikoilla, huohottaa ja huulet turpoavat. Näinpä pidän yleensä esiintyessä matalahkoja kenkiä ja vaihdan painoa jalalta toiselle, jotta tunnen missä olen ja kenties kuka olen. Aikoinaan flamenkotanssin sooloa minun oli aivan käsittämättömän vaikea edes yrittää, sekosin ja menin kipsiin heti kun se alkoi, eväkään ei heilahtanut. Mutta kun kerroin moisesta ongelmasta heti kun alettiin esiintymistä harjoittelemaan, niin minä siihen kykenin. Harjoittelemalla, muiden tuella, ymmärryksellä ja hurjalla tsempillä. Eikä sen soolon tarvinnut liian monimutkainen olla, kunhan vedin dramaattisen ilmeen naamalle, heilutin hameenhelmaa kohtalokkaasti, opettelin helpon askelsarjan ja heittäydyin. Dramaattinen ilme tulee monessakin asiassa aivan yrittämättä ja vääntämättä, saatikka kun oikein keskityn, niin kieli heiluu suun ulkopuolella mukana. Toisaalta enpä tajunnut tuota soolo-osuutta tanssiessa oliko kieli missä. No ainakin nyt se on suussa, tuntuu heiluvan kirjoittaessakin. Talvella varsinkin, kun keskityn johonkin, suupieleni ja huuleni kuivuvat hirveästi kun kieli seilaa suupielestä toiseen ja luiskahtelee ulos. 

Hopeakorukurssilla yksi kurssikaverini oli seurannut minun eläytymistäni opetukseen niin tosissaan, että häneltä meni opetus ohi. Kuulemma naamani on mukana jo silloin kun toinen selittää, minä eläydyn. Näillä mennään.

Mutta nyt lähden vaihtamaan housut, muutan huonon housupäivän hyväksi housupäiväksi. Starttaan sen imurin, vaikka kuinka nuorisoa nukkuu vielä. Onhan sentään aamu jo pitkällä. Hyvää housu-, hame- tai housuhamepäivää itse kullekin. 

Että olikin taas tärkeää asiaa kirjoitettavana, ajatella jos olisit jättänyt lukematta, et tietäisi tätäkään.

OLI JA MENI

Oli ja meni, äitienpäivä nimittäin.

Äitienpäivää mietin, kenelle se kuuluu? Kuka on tarpeeksi äiti, ollakseen äiti? Tarviiko se geeniperimää, sukulaisuutta, synnyttämistä? Mielestäni ei. 

Äiti, äitihahmo, isoäiti, pikkuäiti, sijaisäiti, varaäiti, keinoemo, syliemo, äidinkorvike… Jokainen joka tuntee äitiyttä ja hoitaa äidinvirkaa on mielestäni oikeutettu äitienpäivään. Eikös myös yksinhuoltajaisät, jotka ovat lapsilleen sekä isiä, että äitejä. Tämäkään looja, laatikko, muotti ei saa olla liian tarkkaan määritetty. 

Eilen kysyin yhdeltä mummulta, äidiltä, monelleko hän on mitäkin. Omia oli tietty määrä, sitten oli kasvattilapsi perheineen. Hän jotenkin kivasti sanoi, ettei itsekään tiedä monenko mummu ja äiti on, virallisesti on jotain, mutta epävirallisesti itse kokee toisin. Eli tämähän tukee myös teoriaa siitä, että kokee olevansa äiti, isoäiti, vaikkei se olekaan papereihin kirjoitettu.

Laveaa äitiyttä, niin se olla pitää.

Heräsin eilen, juhla-aamuna, paljon ennen muita. Sain olla äiti, mamma, täysillä eläinlapsilleni, palvella, jutella, hemmotella, rapsutella, kuunnella, sylittää, sen mitä ehdin. Virallinen lauma nukkui sikeästi, olikin hyvä, että nukkuivat, sillä tunnetusti nautin aamuhetkistä itsekseni. 

Pöydällä odotti aamulla ihana paperilappu "hyvää äitienpäivää", se riitti minulle aamusta vallan mainiosti. Avasin liikkeen, sain olla floristi kaksi napakkaa päivää. Laumani kävi halaamassa minua kukkien lomassa, matkalla mummuja moikkaamaan. 

Pidän sesongeista, jotka ovat vauhdikkaita, miellyttäviä tehdä. Edelleenkin olen sitä mieltä, että miehet kukkakaupassa ovat helppo asiakaskunta. Vaan odottakaapa ylioppilas tai -rippisesonkeja, kun ohjaksissa ovat niuhottavat äidit. Äidit, jotka haluavat täydellisille lapsilleen täydellisiä yksittäisiä kukkia. Eihän sellaisia täydellisyyksiä ole kasvattajat edes "luoneet", sula mahdottomuus, oikeat lehtien asennot, varren paksuus, tismalleen oikea sävy, kukan muoto, koko, terälehtien sykeröisyys, avautumispiste... Sama väri riittää toiselle, mutta ei seuraavalle, koska lehdet ovatkin väärän sävyiset tai niitä on liian harvassa, saati tiheässä. Sama lajike saattaa olla myös eri erässä eri sävyinen, saati jos on eri kasvattaja, eri lannos, tai erilainen aurinko.

Aikoinaan, kun ylioppilaita pidettiin muuta kansaa valveutuneempana, parempana, nousin aiheen puitteissa sisäiseen kapinaan. Lähinnä ajankohta liittyy omaan flrostiaikaani 90-luvun alkupuoliskolta, siis omakohtaiseen kokemukseeni. Ihan yhtä lailla onnittelut, kukat ja juhlat ansaitsevat myös ammattiin valmistuvat lapset ja nuoret, ihmiset, jotka ovat tavoitteensa saavuttaneet. Saattoi olla samassa perheessä yo ja valmistunut, mutta vain yo:lle järjestettiin juhlat ja hankittiin ne täydelliset ruusut, valmistunutta ei noteerattu tai hankittiin jokin "halvempi" kukka kuten neilikka tai krysanteemi. Eriarvoista sanon minä, törkeääkin sanon minä. Toki arvostan omienkin lasteni lukion käymistä ja tulevia lakkiaisia, ei siitä ole kyse, mutta minulle se ei ole mittari mitata ihmisarvoa. Tärkeintä on löytää paikkansa, päätyä alalle, jonka kokee omakseen ja siihen on intohimo. Ja kaikesta huolimatta pysyä ihmisenä ihmiselle. Toisaalta olen itse saanut opiskella haluamiani asioita ilman yo-lakkiakin, tai sitten tavoitteeni ovat olleet tiettyjen mittareiden mukaan alhaisemmat, mutta minulle riittävät ja omat.

Aikoinaan minut olisi pakotettu lukioon, arvatenkaan en mennyt, koska en itse kokenut sitä pakotettuna varsinkaan omaksi jutukseni. Tiesin jo pikkutyttönä, että haluan olla kukkiensitoja, sellainen joka tekee kimppuja... -84, muistaakseni lanseerattiin ammattinimike floristi, viimeinkin minulla oli sille nimi, mitä haluan olla. Tosin opon vihailevasta painostuksesta päädyin hoitoalalle, sillä eihän turhempaa ammattia voi olla kuin floristi, hoitoalalta saa eläkevirat ja se on arvostettua työtä...

Päädyin siis opiskelemaan perhepäivähoitajaksi ja päiväkotiapulaiseksi. Ei sen puoleen, ainutlaatuinen vuosi kristillisellä opistolla ja sisäoppilaitoksessa, sain muuttaa asumaan asuntolaan, pääsin pois kotikaupungista, sain ammatin, uusia kavereita, opin tuntemaan itseni, kuulemma myös löysin itseni. Ei siis ollenkaan huono ratkaisu. Koin kristillisen opiston kurin jopa armeijamaisena, hyvänä, olisin varman päätynyt myös armeijaan, jos se olisi ollut mahdollista tuohon aikaan. Rajojen määrittäminen, niihin uskominen, omien vahvuuksien ja heikkouksien tajuaminen ovat nuorillekin tärkeitä. Mielestäni aiheuttaa hallaa, jos kasvatetaan liian pumpulissa, helpolla, ilman rajoja ja rakkautta. 

Tietty minä ja kristillinen opisto, eivät nyt aivan suit sait yks yhteen mene, mutta tietyt arvot on hyvä olla, kaikilla, selkeät. Vuosi oli hyvä, minulla on siitä kivoja muistoja, kaikesta kristillisyydestä ja pakotetuista seuroista huolimatta. Niin ja olinhan minä vuoden virallisesti perhepäivähoitajanakin. Hain floristikouluun, unelma-ammattiini siinä vaiheessa kun osa ikäluokastani oli vielä lukiossa. Sain myös floristikoulusta ja kolmen vuoden opiskelusta enemmän irti harjoitteluineen, kun olin sen pari vuotta kypsynyt. Ennen kaikkea rohkaistunut ihmisenä ja nuorena. Saati sitten kun lähdin suorittamaan floristihortonomin tutkintoa, yhä enemmän irtosi, myös yksi aviomies siitä laitoksesta. Meillä on aina juhlittu myös ammattiin valmistumisia, nostettu ne samaan arvoon kuin vaikkapa serkkujen ylioppilasjuhlatkin. Toki sillä erotuksella, ettemme ole erikseen pappeja, opettajia tai lääkäreitä kutsuneet, jotka ovat aikoinaan kuuluneet tärkeisiin vieraisiin kun ylioppilaaksi on lakitettu. Tämä on toinen seikka, joka sotii ajatusmaailmaani vastaan, miksi pitää retostella merkkihenkilöillä ja silmäätekevillä juhlissa. Nostaa heidän kauttaan omaa arvoaan. Ihmisiä ne on papitkin, itse haluan kohdella kaikkia saman arvoisina, oli sitten titteli tai status mikä tahansa. Tämän koin myös sairaalamaailmassa, vaikka lapsesi oli lääkärin tai papin lapsi, samalla tavalla hän tuli hoidetuksi kuin työttömän tai eläkeläisenkin lapsi. Samalla tavalla myös tuli sairastuneeksi, oli taustat mitkä tahansa. Kukaan ei voi sanoa että olisi elänyt muita paremmin tai halveksia muiden tilannetta. Moni asia kun ei ole omista valinnoista ja ratkaisuista kiinni.

Eilen töiden jälkeen menin oman äitin luokse, kakuttelemaan ja kukittamaan. Sieltä omaa äitiyttäni lapseni haudalle märisemään ja palelemaan. Haudalta suoraan kuoromme harkkoihin, yhdessä bändin kanssa treenaamaan. Huikeita kokemuksia, kuulla myös omat sanoitukseni kokonaisina teoksina, kolmessa äänessä ja bändin soittamana. Siinä sai kokea kaikenlaisia väristyksiä, kanalihalle veti sääriä myöten. 

Kotona olin vasta illalla ja sain osakseni äitiyden herkkuja ja palvontaa. Kaikkinensa eilinen oli vahvojen tunteiden ja elämysten päivä. On hienoa olla äiti tälle laumalle, neljälle tyttärelle, kolmelle täällä ja yhdelle siellä...

Mutta nyt tämä hetkeni oli ja meni, jäin jaarittelemaan ilmanaikaisia. Nyt kutsuu kiva projekti...

Illaksi töihin.

TÄSSÄ JA NYT

Varpaitani palelee. Ulko-ovi on auki, jotta laumamme saa vapaasti kulkea. Olen koneella, keskusvarastomme nurkassa, kone on siellä mihin suunnittelinkin. Hyvä paikka, saa ovella suljettua, eristettyä tarvittaessa. Enpä taida enää halutakaan ikkunaa tuohon seinälle, vaikka niin luulin. Luulinhan tämän olevan pimeän kopin, mutta väärin luulin. Takaoikealla on ikkuna, josta paistattelee päivä. Sikäli mikäli ikkunan tähän viereeni haluaisin, sehän veisi myös hyllytilaa, jota ei ole nytkään aivan tarpeeksi. Järki, nyt otan järjen käyttöön. Naps.

Koirat olivat yhtä aamuvirkkuja kuin minäkin. Minulla jäi jopa puoli tuntia aivan löysää aikaa, kun heräsin ennen kelloa, kiva niin. Löysäillä, ajan kanssa.

Tänään on tunne, että asioilla on tapana järjestyä, aina kuitenkin jollakin tavalla. On aika voimauttavaa oivaltaa heti aamusta moinen oivallus. Tähänkin aamuun on hyvä nousta.

Haudalla ei pala kynttilät, tiedän, mutta ehdin tässä aamusta uudet viemään. On siellä orvokkejakin, kevättä. Aina näin äitienpäivän aattona mieleen kierii, vyöryy ja vyörähteleee äitienpäivämuistoja. Monenlaisia äitienpäiviä olen saanut kokea. Laajoilla tunneskaaloilla. Itse asiassa aika huh, kun ajattelee. Mutta sellaista äitiyteni on, huhhia, isoa ja pientä huhhia, ei pelkkää kermaa ja marenkia, välillä myös rankempaa settiä.

Eilen kaksi asiaa kohdallani peruuntui, kalenteriin tuli kolmisen tuntia omaa aikaa. Ostin itselleni housut ja puseron, simsalabim, yhtäkkinen päätös ja nopeat löydöt. Sellaisista pidän. Ehdin myös kotiin ja löysin itseni kuola poskelta nukkumasta sohvan mutkasta. Sentään kuoromme stemmaharkkoihin heräsin. Eilinen oli viikon ainoa niin sanottu vapaapäivä, siihen piti juoksevia asioita urakoida. 

Moni luulee, että minulla on koko ajan kiire. Saatan antaa sen vaikutelman, periaatteessa nyt on kalenterini ollut aika napakka. Mutta itsehän kalenterini handlaan, loppukuu on löysä, vailla töitä. Olenhan kaikessa turnausluontoinen, teen ja välillä en tee. Niin ja minähän en tarkkailun alla saa tehdä yhtään enempää, vaikka olisi tarjollakin. Ja kuitenkaan ei ole tarjolla niin paljoa, että voisin palkkatöihin luottaa tässä vaiheessa opiskelua. Minulle tarjottiin nyt hiukan limittäin ja lomittain monenlaista hommaa, ja kun sain ne kalenteriini, otin osan tarjotuista vastaan. Olen otettu, että minulle tarjotaan, jättämäni työnjälkeä muistetaan, pyydetään.

Olin muutaman päivän toisessa kehitysvammaisten toimintakeskuksessa töissä, jossa olin harjoittelemassa vuonna -17. Tuntuipas hyvältä olla siellä, olin muistettu, sain paljon lämpimiä halauksia ja taputteluja. Kun työni loppui, yksi mies tuli ja halasi sanoen "tulee ikävä". Liikutuksen silmäkosteushan moisesta iski. Lämmitti kuulla.

Opettelen ja osaan sanoa myös ei, en todellakaan kaikkeen lähde mukaan ja osaan aikatauluttaa hyvin, tiedän rajani, mitä jaksaa ja missä on järkeä. Ennen olin vauhtisokea, tein ja tein, eipä sitä yrittäjyysaikoina paljon palautumisesta tiennyt. Oli vain veivattava menemään, odotan siis innolla ensi viikkoa ja palauttavia päiviä, ties mitä innostun tekemään, vaikka pitäisi periaatteessa niitä juhulia...

Mutta nyt odottaa florsitinen turnaus. Eväät ovat hiukan vaiheessa kun tähän jämähdin, ei auta kuin tekaista ja naamaan ehostusta sipaista. Odotan innolla moistakin, äitienpäivä on kiva sesonki, miesasiakkaat ovat leppoisia ja helppoja... Son moi tässä vaiheessa.

SEURATTUA

Kävin tyttöjen kanssa haudoilla, lapseni ja isäni. Nehän ovat huutoetäisyydellä toisistaan.

Paljon on uusia hautoja, vielä kumpuja viereisillä riveillä. Olin jo lähdössä haudalta, kun näin "tuoreen" lesken haudalle tulevan pyörällään. Kuinka hänestä huokui hämmennys, epäusko ja kaikki ne lieveilmiöt, kun ei vielä tajua tapahtunutta. Kuinka monta kertaa hän kääntyi takaisin, katsoi olkansa yli, ihan kuin varmisti, että totta se on. Kyllä, se se on, puolison hautakumpu. Parhaassa eläkeiässä, hyväkuntoinen päälle päin. Sydän varmasti aivan riekaleina, yksin, tänne jäänyt. Kuolemassa leskeksi jätetty. 

Millaista epäuskoa se oli silloin, kun se on itselläni sitä yhä. Jaksan todellisuutta säpsähdellä, epäuskoisena ihmetellä. Näinkö meiltä lapsi vietiin, onko se totta. Samaan aikaan mielessä käy, että pian kolme vuotta. Epäuskoinen aika sekin.

Tytöt käyvät usein kanssani haudalla, niin nytkin. Onneksi se on heille luontevaa, voimme keskustella mitä sinne viedään ja mitä suunnitellaan. Heidän askeleensa on nuoruuden kepeät, huolettomat, kaikesta huolimatta. Onneksi jäljellä on vielä kolmen lauma, kyllähän he toisiaan komppaavat ja tukevat. Niin puseron valinnassa, hiusten kihartamisessa, valinnaisaineissa, surussa, ilossa, raivossa ja kikatuksessa. On ihana seurata kuinka he koulupäivän jälkeen saattavat ottaa torkut sohvalla, kaulakkain, sääretkin limittäin. Tai saman peiton alta kuuluu useampi tuhina. 

Esikoisemme täyttää tänään 19, kuulemma ensi vuonna 20. Mistähän moisen keksi. Onhan tämä ollut äitiyttä isolla ÄÄÄÄÄ.llä. Eipä sitä vauvahuuruissa ja esikoisen kohdalla osannut edes kuvitella, mitä on tarjolla tällä saralla ja tulevaisuudessa. Onneksi kauhuskenariot eivät silloin juolahtaneet mieleenkään, eihän pian olisi uskaltanut lapsia hankkia. Hattarakakkahuuruissa saimme ensimmäiset vanhemmuuden vuodet viettää. Leivoin äsken britatorttua ja oliivisämpylöitä juhlan kunniaksi.

Nykyisin kun teen töitä kehitysvammaisten parissa, ei moni vanhempi tiennyt odottaessaan mitä vanhemmuus tuo tullessaan. Onneksi ei tiennyt, sillä on tarinoita joita on todella raskas seurata ja kuunnella, vammaisuutta tajuta. Mitä kaikkea se vaatii vanhemmilta, äärimmäistä pelonsietoa ja sitkeyttä, omaishoitajuutta. Vuosien omaishoitajana komppaan muita omaishoitajia, haluan olla omalla työpanoksellani tuomassa heille jaksamiseen paukkuja, antamassa hetken hengähdyksiä. Kyllä nämä hoitamani vammaisetkin ovat sydämeni vieneet, tunnen tekeväni tärkeää työtä, olen odotettu. Niin kodeissa kuin laitoksissa. Vammaiset ja vanhukset ovat sellainen sektori yhteiskunnassa, että soisin heidän asiansa tulla kuulluksi. On onni, että nykyisin myös vammaiset ovat ihmisarvoisia ja heillä on tärkeä paikka yhteiskunnassamme. Toista se on ollut aikoinaan, peräkamarissa pimitettiin, ulkomaailmalta suljettiin monikin vammainen ihminen. Omassa lapsuudessani muistan kyläpaikkoja, joissa tiesin oven takana kamarissa asuvan perheen vammaisen...

Seurannasta tuli mieleeni, vaihteeksi taas tämä minun seuraamiseni. Siis minua seurataan jälleen yhteiskunnan taholta, kun olen sen verran köyhä, tyhmä, työhullu, oppimisenhaluinen, pakotettu, ahkera tai ahne, että teen töitä opiskeluni ohessa. Kuulemma olen melkein ollut liian ahkera, joten tarkempaan seurantaan tulin valituksi. Onneksi itse olen räknännyt asioita, lasken tarkkaan missä mennään, etten höyrynä vain liikaa töitä tee. Sehän tarkoittaisi uudelleenkoulutettavana tukien takaisinmaksua. Eikä meidän paattimme ja keskeneräinen remppamme moista kestäisi. Mutta onhan tämäkin lieka, jossa on vaikea ajoittain olla, toisaalta se määrittää erittäin tarkkaan mitä saan ja mitä en. Olen ottanut kaikesta selvää, jälleen ja kerran. Mutta välillä olen epäuskoinen senkin suhteen, että onko tämäkään oikea tapa uudelleenkouluttaa työelämään, kun ei voi ottaa tarjottuja töitä vastaan, syystä ettei saa ottaa palkkaa vastaan. Ilmaisia harjoitteluja olen tehnyt satoja tunteja, sitä on suunnitteilla kesäksikin.

Itse asiassa olen juuri lähdössä aiheen tiimoilta palaveriin, jotta osaan jälleen itseni aikatauluttaa. Kelloa en muistanut seurata, nyt nappas hoppu. Eiku menoksi...

Lumi suli, kevät uudelleen tuli, joki sanoo puli puli.

PIT-KÄT

Jos viimeksi oli ly-hy-et jaaritukset, uskon tänään olevan pit-ki-en jaaritusten ajan.

Kotoilua.

Kun alkaa konditionaalit, -isi-muodot valtaamaan alaa, silloin on pakko istahtaa jaarittelemaan. Kun pitäisi vaikka ja mitä, se alkaa ärsyttämään. Samaan aikaan nuppi menee yli aivoituksista, näinpä siis istun alas koneelle, jaarittelemaan, jotta tekemättömien asioiden ja pitäisi oletuksien tulvan saan asettumaan. Helppoa, niin minunlaistani, ratkaisukeskeistä.

Takatalvi yllätti autoilijat, pihanrappaajat, kesäkenkäilijät, muuttolinnut, kesäkukanistuttajat, ihmiset ja eläimet, varmasti myös silmuja puskevat puut ja pensaat. Yllätti se nokkosetkin, kotoisammin polttaraiset, jotka uutta versoa puskivat lupaavasti. Siellä ne eilen lumessa kyyhöttivät aivan hämillään. Talvitakit on pesty jo muutamaan kertaan, kengätkin on vaihdettu keveämpiin, onneksi autoissa on vielä talvitassut. Moni sai vaihtaa moiset takaisin eilen aamulla, kun talvi palasi. Meidän lemmikeillä on ollut kivaa, villikissamme ovat kirmailleet lumessa, tehneet palloja ja syöksähdelleet. Ja onhan tämä keltaisen toukokuun kirkas valo huikea lumea vasten. Kirkkaus hämmentää, tehoaa ja ihastuttaa, sitähän olemme myös kaivanneet. Ainakin minä tarvitsen valoa, voi kauhea noita lumisadepäivien matalapaineita, kyllä sain haukotella ja kävin niin hitaalla.

Hitaalla olen käynyt nyt parina päivänä, ihan siitä syystä, että minulla on ollut siihen mahdollisuus. Takana on aika napakka kevät, opiskelun, näytön, töiden ja kalenterin suhteen. Selätin asiat kunnialla, selvisin kalenteristani, saan ollakin nollapisteessä. Edelleenkin opettelen olemaan muuta kuin kone, joka aina vain porskuttaa ja on pakko jaksaa. Muutama kalenteripäivä ilman merkintöjä ja aikataulutusta on nyt tarpeen. Alkuviikko, viime viikonloppu ja tuleva viikko ovat sitä kellon kanssa kilvoittelua. Viime sunnuntai oli myös mielettömän kiva vierastulva päivä, ihan sain jo vuoroja jaella. Neljällä kokoonpanolla yhteensä kymmenen vierasta, kiva suma yhdelle päivää. Edellisen kerran moinen suma kävi kuukausi sitten. Että minä tykkään, vieraista, yllättävistä kyläilyistä, kohtaamisista, jaaritteluista lyhyiden ja pitkien kaavojen mukaan. Tervetuloa vaan!

On myös ihmisiä, joiden kanssa ei onnistu edes kahvittelu sitten niin millään, aina säntäilemme eri suunnilla, tiemme risteävät, mutta aika ei anna periksi. Moikkailemme viesteillä tai liikennevaloissa, taas mennään. 

Olen saanut tehdä nyt muutaman vuoron töitä kehitysvammaisten toimintakeskuksessa, ensi viikolla toisessa paikassa. Nämä ovat niitä harjoittelupaikkojani opiskeluun liittyen syksyltä -17. Tekee hyvää tulla pyydetyksi tuuraamaan ja keikkailemaan näissä paikoissa. Enemmänkin töitä tarjottiin, mutta Kelan uudelleenkoulutettavana en voi ottaa töitä vastaan, minä olen selkästi määritellyssä karsinassa tämän suhteen. Ei siinä, olen jo kesäni harjoitteluiden osalta lyönyt lukkoon ja aikatauluttanut, rajansa aikatauluillakin. Mutta lämmittää moinen kun pyydetään ja tarjotaan töitä. On ollut myös huikeaa kun asiakkaat ovat ottaneet lämmöllä halaten vastaan, "Tiina-rakas, sinua on kaivattu". Tiina-rakas tuntee syvää hämmennystä ja kiitollisuutta moisesta palautteesta ja sanallisesta kommentista. Pidän vammaispuolen mustavalkoisuudesta, reiluudesta, suoruudesta. Sanotaan suoraan mitä mieltä ollaan. "Tiina-rakas, etkö osaa käyttäytyä kuin aikuinen ihiminen?" "Jopas sinä nyt olet lapsellinen, aattele vähän..." "Aikuinen akka, koita jo käyttäytyä." "Tuolla tavalla meet ja tanssit kuin mikäki…" "Koita jo aikuistua." Samaan aikaan he ottavat minulta luulot pois ja kokeilevat kaikkia temppujaan, piiloutumista, karkaamista, vetkulointia, uhmaa, rajojen hakemista... Lenkillä asiakkaat pelkäsivät minun eksyvän "Tiijäkkö ihtekkään missä me ollaan?" Meillä oli vappubileet toimintakeskuksen pihalla, aivan ihanassa auringonpaisteessa. Tein lahjapapereista tötterölakit päähän, serpentiinejä kaulaan ja menoksi. Musiikkia, munkkeja, mehua ja makkaraa. Noo, peppiperuukki päässä meikäläinen jorasi musiikin tahtiin, ensin yksin, kunnes sitten asiakkaat kaikesta huolimatta lämpenivät tanssille. Pian minulla oli kavereita vaikka kuinka, kävi ihan kuntoilusta. 

Vappuna en ehtinyt, saati halunnut, ihmismassoihin tai toreille. Ilmakin jäähtyi silloin hetkessä. Sain käydä ripustamassa jälleen uuden näyttelyn, samalla tuli harrastettua Ukkokullan kanssa maisemamatkailua, antiikkia, eläimiä, ihmisiä. Harvoin me yhdessä missään käymmekään, mies ihmetteli kaikkia paikkoja ja ihmisiä, kuinka voin ne tietää, no näköjään voin ja tiedän. 

Viime viikolla, myös sitä edellisellä, tein tämän kevään viimeisen näyttöni koululla. Olihan urakka, mutta niin vain selvisin. Kulttuurilähtöinen näyttö, tein räsymaton nykyaikaan sovellettuna, kierrättäen ja ideoiden. Hyvä siitä tuli, toki myös parannettavaa löytyy, mutta näillä taidoilla kiitettävän sain. Niin ja iso, semmoinen 215 x 180 cm, olihan välillä ompelukoneen mutkissa ahdasta pyöritellä. Välillä jumitti ompelukone, eukko ja viimeisenä päivänä kirjallisissa kaatui tietokoneet, mutta sain kuitenkin purkitettua kaiken aikataulussa. Silloin kun koneet kaatuivat, kanssani myötäeläneillä opiskelukavereilla paistoi kauhu äänessä ja katseessa. Mutta kait tämä minun paineensietokykyni on elastinen, ajattelin, että näillä mennään ja otetaan ulos se mitä saadaan ja osan ehdin tehdä uudelleen. Toki siinä vaiheessa ulos jäi saamatta ja jopa unohdin suunnitteluprosessiin liittyvän osion, mutta se ei onneksi arviointiin vaikuttanut, kuulemma sanallisesti siitäkin osasin riittävästi kertoa ja suunnittelutaitooni luotetaan. Hyvä niin. Toki meikäläinenhän tekee monta asiaa ensin ja sitten vasta suunnittelee tai tässäkin tapauksessa suunnitelma eteni tehdessä ja vakiintui samalla. 50 tuntia yksistään ompelua, vieläkin on nilikka jäykkänä. Miksi sitä ihmisen pitää olla oikeajalakainenkin, eikö oikeakätisyys riittäisi. Samoilla viikoilla sain ajaa jatkuvaa rallia myös kodin ja koulun välillä, kyllä siinä kokenutkin nilikka jäykistyy liiallisesta kaasuttelusta. Niska- hartiaseudun rasitusta pelkäsin, mutta siihen osasin kiinnittää ergonomisesti ja taukojumpilla huomiota, mutta nilikka jäi vähemmälle huomiolle. Vappuaaton iltana pääsin myös konkareihin tanssaamaan, ei haitannut jäykkä nilikka, siinä se unohtui ja vertyi.

Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan, eikös tämä ole vanha viisaus. Saa päteä myös meidän huushollissamme ylioppilasjuhlien aikaan. Remppa on ulkoa todellakin vaiheessa, saa olla. Jos joitakin haittaa niin voi voi. Olen saanut kuulla, että joissakin paikoissa käy stailaajat, ammattisiivoojat, kaikki pistetään uusiksi sisältä ja ulkoa. Tavallaan, niinhän meilläkin on laitettu, mutta ihan toisesta syystä. Samoin lomaa otetaan, tehdään kauhea show aiheesta, minä koen, että meillä ollaan aika konkareita aiheen suhteen ja turskautetaan bileet suhteellisen vaivattomasti. Meidän perhe ja suku kun tykkää juhlista. Tälle vuodelle sattuu meidän huushollissa myös "suuremmat ja virallisemmat" ylioppilasjuhlat, 18-vuotisjuhlat, jonku 50-vuotisjuhlat, ja vielä jonku valmistujaiset. Suvun sisällä vähintäänkin saman verran aihetta juhliin. Aina kotikutoisesti bileet järjestämme, osaamme myös organisoida ja aikatauluttaa. Hetkellisesti tehot kaakkoon ja valmista! Enkös olekin luottavainen, ei mitään pitäisi sitä ja tätä, vaan sitten tehdään kerralla ja valmiiksi saakka.

Nyt minulla on menossa sellainen puristeltu geelikihara-kokeilu. Tytöt katsoivat videoita eilen aiheesta ja päätin tässä samalla kun naputtelen antaa geelien kuivua. Koppuralta tuntuu, paas kahtoo miltä näyttää. Aika huvittuneita oli äskeiset katseet, kun alta kulmien tsiikasivat kun geelasin. Ehkä ne eivät olettaneet minun moista kokeilevan, mutta eihän tuossakaan ole ikärajaa. 

Aamulla nousin pirteänä ylös, päästelin elikoita sisälle ja ulos. Touhusin ja starttailin päivää. Kunnes tajusin kellon olevan vasta viisi, myöhäistä, olin jo herännyt. Kouluviikolla sain nousta viimeistään kuudelta ylös, jotta ehdin mihin pitikin, se vaihde jäi päälle. Niin ja olenhan minä aamuvirkku yleensäkin, nautin aamuista. Kyllä oli melkoinen lintujen sirkutus, liekö ne hädissään ja nälissään  takatalvessa sirkuttaneet. Nyt minun tekisi mieli lukea, uppoutua johonkin tarinaan oikein kunnolla, paas nähä onnistuuko. Enkä tiedä mistä nyt moinen uppoutumistarve tulee, ehkä se on sitä omaa tilaa ja rauhoittumista, latautumista ja palautumista. Kumpi tulee ensin palautuminen vai latautuminen?

Haudalle istutin vapuksi orvokin, helmililjat ja narsissit siellä ovat olleet jo pääsiäisestä. Surussa on ollut sellainen epätodellinen aikajakso, ollakko totta ja mikä kaikki. Epäreiluus leipoo yhä päin näköä, haluaisin jakaa elämääni yhä Valonlapsemme kanssa. Että onkin kova ikävä, sunnattoman suuri, mutta samaan aikaan monenkin todellisuuden ja asioiden valossa näin on hyvä, lapseni parhaaksi. Aiheesta olen yhden Surusiskon kanssa keskustellut, olemme samaa mieltä, vaikka menetimme lapsemme aivan eri tavoin. Samaan aikaan olen niin kiitollinen, että saimme olla hänelle vanhempia yli kolmetoista vuotta, todella hurjaakin vuotta, täällä maanpäällä. Että tulimme valituiksi tähänkin rooliin, suunnattoman raskaaseen rooliin. Kaiken epätodellisuuden ja todellisuuden yllä on yhä nöyrä kiitollisuus, se jaksaa valaista pilvisenkin päivän.

Takki on tyhjä ja avoin surun kanssa, se muuttaa muotoaan, mukautuu, välillä nostaa päätään, kietoo tiukemmin. Sitä ei voi itse määrätä tai määrittää, se on ja pysyy, enkä edes halua siitä luopua. Se on osa minua nyt ja aina, tästä ei kuulu edes selvitä, se ole mahdollista, mutta tämän kanssa oppii ja kykenee elämään. Tiedän, että neiti komppaa minua tuolta pilvenreunalta, sen mitä omilta touhuiltaan ehtii. Sielläkin on paljon ystäviä, puuhaa ja neiti tasan organisoi monet juhlat. Eikä aikuistu koskaan, pysyy aina lapsenmielisenä, touhukkaana, taitavana ja iloisena itsenään.

Nyt alkaa huushollissamme olemaan nälkä-ääniä, minkin ryhdistäydyn geelihiuksineni kauhan varteen. Se oli tällä kertaa tässä, en tiedä tuliko pitkästi vai pätkästi, mutta kummasti tasoitti ja rauhoitti. Tehosi. 

Nauti keväästä, on se sitten valkoinen, keltainen tai vihreä.